sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Aikuistumisesta ja vanhenemisesta

Täytin äskettäin 21-vuotta, joka sai minut jälleen kerran ajattelemaan vanhenemista. Täysi-ikäisyyden saavuttamiseen asti se tuntui jotenkin todella hienolta jutulta. Oli hirveä kiire aikuisuuteen ja irtautumiseen kaikesta vanhasta. Nyt taas vähän aikaa äidilläni asuttuani ymmärrän toisaalta hyvin, miksi hoppu oli niin suuri. Oman rauhan tarve on ollut suuri, vaikkei meillä mitään suurempia ongelmia olekaan ollut.

Aikanaan etääntyessäni varsin ikävästä teini-iästäni ja vanhempien holhouksesta, aloin kuitenkin näkemään vanhenemisen toiselta kannalta. Piti alkaa ottaa vastuuta itsestään. Enkä tarkoita nyt pelkästään laskujen maksamista ja pyykin pesua. Havahduin nimittäin siihen, että minustahan pitäisi kohta jo tulla jotain. Samalla tuntui kuin aika olisi yhtäkkiä alkanut kulumaan nopeammin. Nyt vielä 21-vuotiaanakaan en ole mieleltäni riittävän eheä kyetäkseni panostamaan tasaisen hyvin oikein mihinkään pidempään projektiin. Viikko tai kaksi saattaa kulua todella ponnekkaassa ja päämäärätietoisessa olotilassa, mutta seuraavat sitten ollakin apaattisen eristäytymisen ja masennuksen kyllästäminä. Se alkaa tässä iässä jo vähän ahdistaa. En oikein voi enää ajatella, että pidämpä vielä pari välivuotta ja katsotaan sitten. Minä kun en missään nimessä haluaisi alistua nykyiseen olotilaani. Haluaisin olla yliopistossa opiskelemassa folkloristiikkaa ja mahdollisesti tehdä jotain työvuorojakin siinä rinnalla. Tiedän kuitenkin, että olen tällä hetkellä sen verran huonossa jamassa, etten saisi vaatia itseltäni hirveää suorittamista. Tuntuu vaan, että aika kuluu paljon nopeammin kuin minun paranimiseni tapahtuu.

Oikeastaan tunnen yleensäkin olevani vielä suurimmilta osin lapsi. Minua on kehuttu esimerkiksi kypsäksi, mutten todellakaan tunne olevani monellakaan tapaa aikuinen – mitä helvettiä se sitten merkitseekään. Tavallaan koko nimitys jopa inhottaa, kun mieleen tulee ensimmäisenä jakkupuvussa porhaltava bisnesnainen. Toki tuollainen mielikuva on hyvin kapea katsaus siihen, minkälaisena aikuisen voi nähdä, enkä tietenkään vastaisi sitä käyttäen, jos joku pyytäisi minua kuvailemaan aikuista ihmistä. Varmaan yleisin ja omasta mielestäni ihan pätevä määritelmä aikuiselle on ihminen, joka kykenee pitämään huolta itsestään ja tarpeen vaatiessa myös muista. Minä pystyn jotenkuten hoitamaan päivittäiset arjen asiat, mutta toisinaan nekin aiheuttavat suuria hankaluuksia mielenterveysongelmieni takia. Minua onkin huvittanut ja surettanut ajatus siitä, että monet mt-ongelmaiset ovat kuin lapsia opettelemassa elämään. Moni psykologiaan perehtynyt voisi perustella tätä sillä, suurella osalla mielenterveyspotilaista on ollut lapsuudessaan hyvin ikäviksi koettuja tapahtumia, joiden vaikutukset näkyvät monella tapaa myöhemmin. Itselläni tietty lapsellisuus on ehkä vielä normaalia korostuneempaa. Minulla kun on aikamoisia ongelmia nimenomaan turvallisuuden tunteen kanssa. Aika usein vieraissa tilanteissa tulee tunteneeksi lapsen hädän kaltaista tunnetta. Varmaan aika moni muistaa ne fiilikset, kun isä tai äiti katosi suuressa väkijoukossa? Siinä on hyvä esimerkki tunteesta, joka vaivaa minua valitettavan usein.

Lisäksi olen koko elämäni elellyt vähän pilvilinnoissa. Mielikuvituksellisuus on ollut aina parhaita puoliani, mutta se on samalla myös vähäsen synkkä piirre. On aina ollut vähän sellainen olo, kun en eläisi kokonaisena oikein missään maailmassa. Todellisuus ei läheskään aina vastaa kuvitelmia ja pudotus on kovin suuri. Sitä olisi toivonut pääsevänsä tässä iässä jo hieman pidämmelle unelmiensa saavuttamisessa tai edes niistä tärkempien valikoinnissa. Kasvaneensa vähän realistisemmaksi kadottamatta kuitenkaan mielikuvitustaan. Silti tunnistan itseni edelleen samaksi taivaanrannan maalariksi kuin lapsena. Kuvitelmat vain ovat muuttuneet.

Pelkään, etten saavuta elämässäni kaikkea sitä, mitä siltä toivon. Siksi vanheneminen varmaan ahdistaa eniten. Ihmiselämä on kovin lyhyt ja aika tuntuu kuluvan aivan liian nopeasti. Joskus vielä oikein ruokin pelkojani lukemalla tarinoita siitä, miten ihmiset ovat kuolinvuoteellaan katuneet unelmiensa hylkäämistä. Siinä sitten löytää itsensä ikävästä noidankehästä, kun ruokkii tuollaisilla asioilla ahdistustaan.

Yksi erityisen ahdistavaksi kokemani asia on ollut se, että jotkut ikätoverini ovat jo perustamassa perhettä. Vaikka olenkin aina ajatellut, etten hanki lasta ennen kuin täytän 30, niin pyöreävatsaiset tuttavat muistuttavat minua siitä, ettei siihenkään ole kamalasti aikaa. Mietityttää kovasti, kerkeääkö kymmenessä vuodessa kasvattamaan itsestään vastuullisen aikuisen. En tosin ole vielä edes varma, hankinko koskaan lasta. Ahdistaa silti ajatus siitä, että mitä jos sitten joskus haluankin, mutta mielenterveyteni ei sitä minulle salli?

Sitten on vielä ruumiillinen puoli. En elä läheskään niin terveellisesti kuin haluaisin ja tiedän, että jossain vaiheessa se alkaa sekä tuntua ja näkyä. Liikuntaa harrastan olemattoman vähän ja syömisenkin kanssa on pientä ongelmaa. Toisinaan ruokahaluni on järkyttävän pieni ja välillä tulee ahmittua aivan kamalia määriä hyvin epäterveellistä ruokaa. Suvussani lihavuus on aika harvinaista, joten geenini ovat minulle sekä siunaus että kirous. Myöskään ihoni, hiukseni tai muu ulkonäköni eivät tunnu suuremmin kärsivän huonoista elämäntavoista. Voin laiminlyödä terveyttäni aika rajusti ennen kuin se näkyy mitenkään. Jos vaikkapa lihoisin helposti, niin se varmasti saattaisi pahentaa ahdistustani, mutta tiedän myös, että liikkuisin silloin vaikka hampaat irvessä.

Voisin siis tehdä aika paljon edistääkseni sitä, että sekä fyysinen vointini, että ulkonäköni olisivat mahdollisimman pitkään mahdollisimman hyvät. Jossain vaiheessa sitä kuitenkin alkaa tulla kipuja ja rupsahtaa, vaikka eläisi miten terveellisesti. Olen ehkä vähän enemmän sinut nykyään sen kanssa, etten aina näytä nuorelta ja kauniilta verrattuna parin vuoden takaiseen. Silti ajatus hirvittää edelleen. Valitettavasti vieläkin perustan oman arvoni osittain ulkonäkööni ja koen sen vähenevän vanhetessani. En toki ajattele, etteikö vanha ihminen voisi olla omalla tavallaan kaunis. Esteettisessä mielessä kyllä, mutten henkilökohtaisesti näe vanhaa ihmistä seksuaalisesti haluttavana. En tiedä, miten tästä asiasta vanhana ajattelen, mutta nyt näen sen näin. Mikäli ajattelen samalla tapaa vielä myöhemmin, niin toivon, että onnistun ennen vanhuusvuosiani asennoitumaan ulkonäköön tämän ikäkauden lahjana enemmän kuin tulevaisuuden menetyksenä. Minusta on parempi suosiolla luopua joistain asioista kuin kynsin ja hampain roikkua rippeissä.

Lisäksi on vielä ne kivut ja muut vaivat. Vähitellen niska- ja selkäkivut alkavatkin vaivata vakituisemmin ja tulee ties mitä sairauksia. Pahimmillaan sitä joutuu kamppailemaan jonkun vakavan taudin kanssa ja saattaa päätyä pyörätuoliin tai liikkumaan rollaattorin kanssa. Lähes kaikki tuntemani keski-ikäiset ja sen ylittäneet ovat kuvailleet vanhempana tuntevansa itsensä vähintäänkin väsyneemmäksi. Moni kuvaa myöskin sitä, miten maailman meno kiinnostaa vähemmän, ei jaksa oikein enää innostua asioista ja elo supistuu pienen piirin ympärille. Elämisen rauhoittuminen ja vakaan elinympäristön saavuttaminen eivät kuulosta pahoilta asioilta, mutta paikalleen muumioituminen ja passivoituminen sen sijaan kuulostavat. Korkeassa iän positiivisia puolina olen pitänyt karttunutta elämänkokemusta, tietomäärää ja eläkeiässä vapaa-aikaa. Mutta jos olen eläköityessäni muumio, niin nuokin asiat menevät hukkaan.

Vanheneminen on kuitenkin väistämättömyys, joten olen yrittänyt sysätä ajatuksen sivummalle ja keskittyä ottamaan tästä ikäkaudesta irti sen minkä voin. Näiden asioiden jatkuva vatvominen ei poista sitä, että minustakin tulee jonakin päivänä vielä vanhus. Sen sijaan kauhukuvat loitontavat minua tästä hetkestä ja tekevät olon siten epämukavaksi. En välttämättä haluaisi sitten kahdeksankymppisenä havahtua siihen, että käytin kultaiset nuoruusvuoteni vain vanhenemisen murehtimiseen. Sehän olisi sama asia kuin vapaaehtoisesti heittäisin ne vähäisetkin menemään.

Vanhuksilla on nykyään kuitenkin ihan väistettävissäkin olevia ongelmia, jotka eivät kuitenkaan välttämättä riipu pelkästään heistä itsestään. Kaikki ovat varmasti kuulleet vanhustyön ongelmista ja vanhusten yksinäisyydestä. Tietysti ihan riittävien resurssien saaminen esimerkiksi henkilöstön palkkaamiseen muodossa on ongelma, mutta on myös hieman abstraktisempia asioita kuten yksinäisyys ja kuolema. Vaikka miten tarjoaisimme vanhukselle seuraa, ei se välttämättä korvaa jo rajan taakse siirtyneitä läheisiä. Samoin kuolemasta puhuminen on nykyään suuri ongelma. Se on yhteiskunnassamme vaiettu aihe, joka pidetään erossa arjesta. Jopa lääkäreiden ja hoitajienkin voi olla vaikea käsitellä kuolemaa. Moni hoitotyössä ollut onkin ottanut esille sen, ettei ihmisiä kouluteta siihen, miten auttaa toista viimeisellä matkallaan. Aihe on hyvin ongellinen, kun kukaan ei tiedä varmasti mistä oikein on edes kyse. Näkemyksiä kuolemasta on useita ja pahimmillaan ristikkäiset näkemykset hoitavan henkilön kanssa voivat auttaa potilaalle lisää ahdistusta. Siksi moni hoitohenkilökunnasta pyrkiikin käsittelemään asian mahdollisimman lääketieteellisesti jättäen sielullisen puolen huomiotta. Tällöin potilas löytää itsensä jälleen yksin.

Olen itse miettinyt välillä, että osallistuisin vapaaehtoiseen vanhustyöhön, mutta toistaiseksi hylännyt ajatuksen oman henkisen vointini vuoksi. Etenkin lähiaikoina olen ollut niin väsynyt jo pelkästään itseni kanssa, etten ole edes omia isovanhempiani tullut nähneeksi. Jos lähtisin johonkin ”vanhukselle kaveri” - kampanjaan, niin haluaisin olla mukana täysillä enkä vain puolikuntoisena. Kyse on kuitenkin toisen ihmisen hyvivoinnista ja yksinäisyyden paikkaamisesta. Sairaana toisin vanhukselle pahimmillaan lisää huolta ja harmia. Mutta ehkä sitten jonain päivänä, kun olen itse saanut elämäni paremmalle mallille.

***

Pahoittelen, jos tekstin laatu on hirveän paljon heikompi kuin normaalisti. Masennusjakso pukkaa päälle, joten kaikki tekeminen tuntuu vähän hankalammalta eikä jaksa panostaa samalla tavalla. Ajatuskaan ei oikein kulje. Itsestä tuntuu, että meni nyt vähän ulisemiseksi ja kuluneiden juttujen toistamiseksi.

16 kommenttia:

  1. Hrr... niin paljon ahdistavia, päässä pyöriviä ajatuksia. En muista kuka tämän sanonnan sanoi, mutta ''jokaisen aikuisen sisällä on lapsi, joka ihmettelee mitä hittoa tapahtui'' pätee melko hyvin. Tuntuu kummalta kun itse kokee vasta karistelevansa teini-iän rippeitä hartioiltaan niin ensimmäiset tuttavat ovat jo vatsat pystyssä hankkimassa asuntoja ja solmimassa avioliittoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Älä muuta sano... Aika menee liian nopeasti.

      Poista
  2. Painiskelen ihan samanlaisten ajatusten kanssa. Näin 27-VUOTIAANA ;) hehe. Toivon että olisin osannut ajatella ja ikäkriiseillä jo sinun iässäsi. Nuo ajatukset ovat kuitenkin juurikin se avain kehittymiselle ja ne auttavat miettimään, mitä oikeasti pitää tärkeänä ja mitä haluaa elämällään tehdä. Itse en oikein tiedä vieläkään, mutta jonkinlainen suunta ja elämänasenne tässä on onneksi kehittynyt.
    Mutta voi luoja, olen itse päällimmäisenä iloinen siitä, etten ole niin helvetin tyhmä ja negatiivinen, kun olin 20-vuotiaana! Sulla on vielä niin paljon toivoa, kun pohdit ja kyseenalaistat jo nyt :) Minä vaan vedin viinaa ja riitelin xD Tosin joillain on se linja hautaan asti, että hyvä näinkin.

    Samanlaista ulkonäkökriiseilyä on ollut ilmassa täällä. Katson paniikissa peiliin, että ikään kuin tuohon ja tuohon olisi ilmestynyt vähän syvempi uurre. Olen joskus synkimpinä hetkinä miettinyt, että sitten kun niitä on tarpeeksi, tarvitseeko mennä jo plastiikkakirurgille. Siis oikeasti, argh! Joskus taas moiset ajatukset naurattavat. Mietin onko se tämän maailman syytä, jossa me eletään. Että on pakko olla nuori ja kaunis ikuisesti.
    Vielähän tässä ei ole mitään hätää, varsinkaan sinulla eikä oikeastaan minullakaan, kun kauempaa katsoo :'D Joskus parikymppisenä sitä mietti, että kolmekymppisenä on jo ihan ikäloppu. Mutta ihan kiva huomata, ettei se olekaan ihan niin. Tän päivän kolmekymppiset on aika nuoria! Toki on niitä persoonattomia jakkupukujuoksijoita, mutta sellaiseksi ei tarvitse onneksi tulla :) Olen nähnyt onnekseni päälle nelikymppisiä rokkareita ja gootteja, jotka nauttivat elämästä ja näyttävät upeilta. Kaikki lähtee sisältäpäin ^^

    Wiccalaisuudesta ja luonnosta olen myös löytänyt jonkinlaista lohtua, koska se auttaa arvostamaan sitä kiertokulkua, jota me kaikki olemme osa. Se on auttanut näkemään vanhenemisen jollain lailla kauniimpana ja luonnollisena! Sen ulkonäön tilalle voi saada niin paljon sisäistä kauneutta. Kaikkia kertyneitä taitojaan voi käyttää hyväkseen, ja luoda itselleen ja ympärilleen iloa niillä. Kukaties säkin olet joku Floorin kaltainen metallibändin laulaja siinä vaiheessa! ;D

    En nyt tiedä oliko tämän kommenttini pointti lohduttaa vai vain oksentaa pään sisältö jonnekin, ehkä molempia..:D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ahhahaha, ollaan puhuttu tästä aiemminkin! Anteeksi jälleen, että mä taas tällein 6-vuotta nuorempana ulisen tällaisestä. :'D Muista että mä olen pahasti neuroottinen ja höpinöitä ei kannata siis ottaa liian vakavasti! :D

      Olen kiitollinen siitä, että tajuan pohtia ja kyseenalaistaa, mutta se ei sulje pois sitä, ettenkö välillä osaisi tyhmäillä ja olla aivan turhan negatiivinen... Mutta kyllähän tässä koko ajan kehitytään, ainakin toivottavasti! :D

      Voi sinua! Mä en ole ainakaan huomannut sun naamassasi vielä uurteen uurretta. Sain itse hieman lohtua, kun äitini totesi tänä aamuna, että oikeastaan vasta neljäkymppisenä alkaa ikääntymisen merkit näkymään ja että vielä kolmevitosenakin tuli häntä illanvietoissa parikymppiset iskemään. Täytyy myöntää, että minunkin mielessäni on joskus se kirurgin veitsi kävässyt ja veikkaan että kiusaus olisi ylitsepääsemätön, mikäli jälki olisi oikeasti nuorentavaa eikä muovista...

      Meidän yhteiskunta on aika ulkonäkökeskeinen ja valitettavasti nuoruuden ihannointi ja vanhuuden pelko/häpeäminen on etenkin naisten kohdalla yleistä. Ihan varmasti se vaikuttaa omaankin ajatteluun... Monesti olen kuullut vanhempien ihmisten sanovan, etteivät he todellakaan parikymppisenä huolehtineet rypyistä tai vanhenemisesta yleensäkään. Silloin ei asetettu ihan tällaisia vaatimuksia kuin nykyään ja se näkyy...

      Varmasti sitä vanhetessa myös löytää niitä hyviä puolia ja nuo huolet voivat jäädä taka-alalle. Monet ovat sanoneet että elämä oikeastaan alkaa vasta kolmikymppisenä. Itse en tuollaiseksi jakkupukujuoksijaksi missään nimessä halua, mutta välillä pelottaa, että kuinkakohan moni muu muumioituu sille tasolle. Toivottavasti ei kovin moni.

      Mullekin luonnonusko on antanut lohtua tämän asian suhteen. Nimenomaan tuon kiertokulun vuoksi. Se on helpottanut myös kuolemanpelkoa. En voisi olla tyytyväsempi siihen, että olen löytänyt polkuni sen parista.

      Puhuit kauniisti sisäisistä rikkauksista. Täyttä asiaa vieläpä. Se näkyy monesti tosiaan myös ulos päin. Oikeastaan olen vähitellen tajunnut, etten oikeastaan edes ajattele varsinaista kauneutta pelkkänä ulkoisena ominaisuutena. Pitää olla myös persoonaa ja sitä jotain (karismaa tai muuten jännää energiaa?), että ihmisen kokee viehättävänä. Pelkät ulkoiset piirteet eivät loppujen lopuksi ole paljoakaan. Sitä vaan välillä miettii, kuinka moni muu ajattelee näin ja kuinka moni taas mittaa ihmisen arvon tyystin eri tavalla...

      Poista
  3. Hyvä kuulla etten oo ainoo, joka on tällaisia ajatuksia päässään pyöritellyt. Tai siis ei tietenkään ole hyvä, et kukaan stressaa vanhenemista. Mut etenkin tuo fakta, että kohta alkaa se ulkonäkö ja keho rapistua, tästä ei enää kauniimmaksi muutu. Ja tuo uutisissa pyörinyt eläkeiän nostaminen.. Yksi hyvä puoli siinä vanhenemisessa on nimenmaan se eläkkeelle pääseminen, voi hetken aikaa matkustella vapaasti yms. ennenkuin vanhuuden vaivat alkaa kunnolla häiritsemään. Mutta jos eläkkeelle pääsisi esimerkiksi vasta 70-vuotiaana, ei siinä kauaa kerkeä nauttimaan mistään. Argh.

    Mut suosittelen kyllä sitä vapaaehtoista vanhustyötä, kesätöissä vanhainkodissa siivoojana ainakin itselleni tuli parempi olo, kun pääsi tekemään jotain niiden vanhusten hyväksi ja samalla pystyi myös jututtamaan niitä. Voisi myös kuvitella, että tuollainen ''vanhukselle kaveri'' kävisi myös jonkinlaisesta terapiasta, ja vanhukselle itselleen tulisi myös hyvä ja tärkeä olo, jos pääsisi auttamaan ja kuuntelemaan sinua murheissasi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo eläkeiän nostaminen tosiaan karmii... Pelottaa vähän, mennäänkö me aikanamme vaan suoraan töistä hautaan. Uskallan epäillä, että henkihieverissä suorittamiseen pakottaminen ei paranna mitään. Syö varoja entisestään, kun ihmiset sairastuvat, fyysisesti tai henkisesti. Hullua meininkiä.

      Pitää pistää harkintaan. Idea houkuttelisi kovasti, mutta pitää vaan esin saada pää sellaiseen kuntoon, että tuollaisesta tulee yhtään mitään. Voisi kyllä alkaa silmäillä noita juttuja jo hieman tarkemmin.

      Poista
  4. Uskallan väittää, että aika moni nainen ja miksei miehetkin painii tän asian kanssa... Ite oon aina elänyt siinä uskossa, ettei ikääntyminen aiheuta mulle mitään paineita, mut niin vain hupskeikkaa oon minäkin jotenkin joutunut siihen kriiseilyn pyörään. Tai no kriisi ja kriisi, mutta ahdistunut siitä, miten vuodet vaan vierii ja unelmia on jäänyt toteutumatta jonkin saamattomuuden tms syyn vuoksi kun aattelee vaan koko ajan et "kyl mä sit myöhemmin". Eihän sitä myöhempääkään välttämättä tule..

    Vähän kumma ollut myös huomata, miten paljon itsekin määrittelen ja arvotan itseäni ulkonäön kautta, eikä paineet välttämättä ole pelkästään yhteiskunnan asettamia vaan ihan itsensä. Me itse ollaan kuitenkin ainoita, jotka voi näitä asenteita muuttaa, ei niitä tarvis omasta toimesta enää lisätä. Itsekin lohduttaudun sillä, että omassa äidissäni alkaa ikääntyminen näkyä vasta nyt 45:n ikävuoden jälkeen, eikä se häntä mitenkään rumenna. Kaikilla ei tietenkään käy munkki geenienkään osalta, jos yhteiskunnalta kysytään... Jotenkin asian kanssa on vain tultava sinuiksi, sillä ikä ja sen merkit eivät varmastikaan unohda ketään vahingossa välistä. :|

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oho, olin kokonaan unohtanut vastata tähän kommenttiin! Yritänpä nyt sitten, vaikkakin jokseenkin koomaisessa olotilassa.

      Joo, tuo saamaton olotila on kanssa pulmallinen. Sitä aina ajattelee, että asiat voi tehdä myöhemmin, mutta ei sitä tilaisuutta välttämättä sitten tuleekaan. Etukäteen ei voi tietää.

      Yhteiskunta ei tosiaan kasaa kaikkia ulkonäköpaineita harteilemme, mutta eipä se niihin hirveästi lohdukettakaan anna. Sitä pitäisi vaan yrittää pitää paineet etäällä, lähtivät ne sitten meistä tai ympäristöstämme.

      Poista
  5. Kovin on tuttuja nämä ajatukset. Mutta 21 on vielä erittäin nuori ja sulla ei ole mikään kiire kouluun tai töihin, töissä ehtii olemaan monta kymmentä vuotta elämästään. Itse tässä 23 vuotiaana en vieläkään ole missään korkeakoulussa ja tunnen myös monia samanikäisiä joilla ei ole vielä toisen asteenkaan tutkintoa, mutta kyllä sitä varmasti vielä ehtii. Toki on hienoa ja tärkeää pitää yllä tavoitteita, mutta itseltään ei pidä vaatia liikaa. Elämän ei tarvitse olla suorittamista. Jokaisella on oikeus ja valta muokata omasta elämästään mitä haluaa, eikä ole mitään ikärajoja milloin mitäkin pitäisi olla saavutettuna. Tsemppiä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huh, helpottavaa kuulla. Jotenkin tuntuu, että tosi monet on jo tässä iässä opiskelemassa ja osa jopa kohta valmistumassa. Mutta ehkä se vaan tuntuu siltä. Olen yrittänyt vähentää suoritusajattelua ja paineita, mutta toisinaan se on aika vaikeaa. Etenkin kun on pienestä asti odotettu suuria ja nopeasti... Mutta näitä painekausia tulee ja menee, eiköhän kohta taas helpota. Kiitoksia ihanasta kommentistasi! :)

      Poista
  6. Täällä yksi 27-vuotias ylioppilas ilman töitä, enimmäkseen masennuksen takia, eli ei paineita ollenkaan! Ei tämä varmastikaan lohduta, olisihan joku suunta mukava löytää elämälle ja toki töistäkin olisi hyötyä. Ongelmaksi on muodostunut myös se, etten oikein osaa tehdä sellaisia töitä, joilla en koe olevan mitään merkitystä. Haluaisin siis tehdä nimenomaan merkityksellistä työtä toisin sanoen. Tuo vanhusten seurana oleminen olisi juuri tällaista, en vain itsekään koe olevani siihen vieläkään valmis, vaikka mielessä on monesti käynyt. Toisena vaihtoehtona olen miettinyt löytöeläinkodissa vapaaehtoisena työskentelemistä.

    Tutkija olisi unelma-ammatti (filosofia, psykologia ja sosiologia kiinnostavat) ja sitten ihan vapaa taiteilija. Ei siis mitään yhteiskunnan mielestä "järkevää" ehkäpä, koska en haluaisi opettajaksi, enkä tiedä, osaisinko olla terapeuttikaan. Toistaiseksi en ole päässyt pääsykokeita pidemmälle, eniten tässä on haitannut juuri masennus, jonka takia on vaikea keskittyä kunnolla pääsykoekirjojen lukemiseen. Myös muiden kanssa kilpailu tuntuu jotenkin vain hölmöltä. Avoimessa yliopistossa olen saanut suoritettua jonkun verran ja etäopiskelu olisikin paras opiskelumuoto itselleni. Enää en koe juurikaan syyllisyyttä, vaikka en vieläkään ole oikein muuta kuin taakka yhteiskunnalle.

    Eli hyvin samanlaisia ajatuksia täälläkin, ei oikein tunnu löytyvän sitä omaa paikkaa yhteiskunnasta ja aika hukassa tässä edelleen ollaan. Masennukseen auttaa minulla parhaiten kannabis, mikä ei sekään kelpaa yhteiskunnalle, vaikka käytänkin sitä vain muutamia kertoja vuodessa. Olen sitten yleensä ilman mitään päihteitä, koska välillä vähän hölmöstikin jännittää laittomuuden takia, täytyy myöntää. Eihän siinä mitään järkeä ole, mutta ei sekään ole kovin mukavaa, että tavallaan pitää varoa, vaikka en koe tekeväni väärin ketään kohtaan. Voisin tuota toisessa tekstissäsi mainitsemaasi rohtokoisoakin kokeilla. Migreeniin muuten on auttanut kannabiksen lisäksi laillinen vaihtoehto, eli reunuspietaryrtti (feverfew ulkomailta tilattaessa, Suomesta ei saa kapselimuodossa, siemeniä voi laittaa itämään kyllä). Masennuslääkkeitä en halua syödä, lähipiirissäni olen huomannut miten vähän hyötyä niistä on ollut ja miten ikäviä sivuvaikutuksia niillä on. Joillain ne toki voivat auttaa ja se on todella hienoa. Liian vähän kuitenkaan tarjotaan vaihtoehtoista hoitoa, niin kuin terapiaa. Nykyinen lääkäri, jolla olen nyt käynyt, oli samaa mieltä kanssani, että keskustelu olisi parempi hoitomuoto kuin lääkkeet minulle. Juuri vähän aikaa sitten oli muistaakseni Aamu-tv:ssä psykologi, joka oli sitä mieltä, ettei masennuslääkkeet oikein toimi useimmilla, hänestä lähinnä puhumisesta ja terapiasta olisi todellista hyötyä. Jostain luin, että masennuslääkkeet auttaisivat vain vaikeaan masennukseen, ei keskivaikeaan tai lievään, mutta tätä eivät varmaan kaikki allekirjoita, enkä itsekään osaa sanoa, mikä nyt sitten on totuus.

    Ulkonäköasioissa olen samaa mieltä, viehättävyyteen tarvitaan jotain muutakin kuin vain ulkoiset piirteet. Juuri sinulla esimerkiksi on minusta sisäistäkin kauneutta, mikä näkyy myös ulospäin! Olen tämän tainnut aiemminkin tänne kommentoida (olen se sama tyttö, joka jauhoi työttömyydestä ja perustulosta joskus). En ole oikein osannut itse pelätä kauheasti vanhenemista, koska en oikein koskaan ole osannut pitää itseäni viehättävänä, vaikka jotkut muut ovatkin pitäneet. Itse asiassa tähänkin on kannabis joskus auttanut ja olen nähnyt itseni jopa kauniina hetkittäin (hieno saavutus, heh). Minulla se siis on auttanut paljon itseni hyväksymisessä, vaikka en todellakaan väitä, että sekään mikään ihmelääke olisi. Ei se myöskään kaikille sovi. Laittomuudesta ei kuitenkaan ole mitään hyötyä. Päihdeongelmaisiakaan (jollainen en siis koe itse olevani) ei tulisi minusta kohdella kuin rikollisia, vaan auttaa terveydenhuollon puolella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tilanteesi todella kuulostaa tutulta. Minun urahaaveeni eivät myöskään ole meidän yhteiskuntamme näkökulmasta katsottuna mitään kovin järkeviä. Muakin kun kiinnostaa vapaa taiteilu ja tutkijan ammatti. (Lähinnä psykologian tai folkloristiikan piiristä.) Psykologian pääsykokeisiin en ole jaksanut edes vaivautua, kun sinne on niin vaikea päästä ja koska en osaa kuvitella itseäni pänttäämässä mitään tilastotieteitä nykyisellä jaksamisella.

      Harmittaa tämä nykyinen "huume"lainsäädäntö. Laillisena on saatavana paljon pahempia myrkkyjä! Onhan sitä nyt jo tutkimuksillakin todistettu, että joillakin laittomilla päihteillä voisi olla positiivisia vaikutuksia mielenterveyshoidossa. Ehkä jos näitä aineita saisi lääkärin reseptillä ja käyttöä valvottaisi, niin ongelmakäyttökin voisi vähentyä. Asenteiden muutosta on havaittavissa, mutta varmasti kestää vielä jonkin aikaa, ennen kuin ilmapiiri muuttuu kunnolla avoimeksi. Onhan nuo mustamaalattu todella pahasti. Toki huumeissa on oikeastikin vaaroja, mutta monien aineiden kohdalla ne perustuvat enemmän väärinkäyttöön kuin itse aineeseen.

      Terapia on minunkin kohdallani ollut parempi hoitomuoto. Lääkekokeilut ovat olleet melkoisia murhenäytelmiä, mutta kyse voi olla siitäkin, että määrätyt lääkkeet ovat olleet vääränlaisia. Mitään oikeasti potentiaalisia vaihtoehtoja tunnutaan vain tarjottavan todella harvoin. Aina sitä samaa paskaa. Pitää toivoa, että nämä luontaistuotteet olisivat sopivampia. Jos kokeilet rohtokoisoa tai muuta luontaistuotetta niin tule ihmeessä päivittelemään kokemuksiasi! Itsekin olen ajatellut kirjoittaa postauksen tuosta rohtokoisosta, sitten kun se on ollut tarpeeksi kauan käytössä.

      Kiitän kehustasi, ne merkitsevät paljon. On kiva kuulla olevansa ulkoisesti kaunis, mutta loppujen lopuksi se on vain kuori. Minun kiinnostustani sellainen ei jaksa ylläpitää kauaa, mutta joskus ajattelin toisten kiinnostuksen minuun riippuvan siitä. Ammuin tuollaisilla luuloilla itseäni nilkkaan monella, mutta nykyään onneksi ymmärrän asian laidan paremmin. Tuntuu hyvältä huomata, ettei ihmisten arvostus ole kiinni mistään niin pinnallisesta ja katoavasta asiasta kuin ulkonäkö on. Olen tyytyväinen siihen, miltä näytän, mutta loppujen lopuksi kasvot ja kroppa ovat vain raamit sille, millä ilmaisen sisäistä maailmaani. Itsensä ilmentäminen vaikka ulkonäönkin kautta on kaunis asia, mutta se ei saa nousta keskipisteeksi elämässä.

      Poista
  7. Oletko koskaan tehnyt tällaista persoonallisuustestiä? Itse saan tästä useimmiten INFP:n, joskus INFJ:n. Tämä testi on tietysti vain suuntaa-antava ja sen tulokseen vaikuttaa paljon, kuinka rehellisesti pystyy vastaamaan (olen miettinyt ihan itsenikin kohdalla, olenko osannut olla edes itselleni täysin rehellinen).

    http://www.16personalities.com/free-personality-test

    En tiedä mitä tässä nyt yritän sanoa, ehkä eniten sitä, ettei ole mitään syytä kokea ainakaan syyllisyyttä masennuksestaan. Sille ei mitään voi kuitenkaan (en tietenkään tarkoita, että koskaan pitäisi luovuttaa, mutta masennukselle ei todella välillä voi oikein mitään vaikka kuinka haluaisi). Myöskään muihin ei kannata liikaa vertailla itseään, vaikka tämä tietysti onkin kai itsestäänselvää, mutta ei aina niin helppoa ainakaan itselleni. Mielestäni kaikkien lähtökohdat ovat todella erilaiset, ei keneltäkään voi vaatia samaa kuin joltain tilastoidulta keskiarvolta (toki kenelläkään ei ole oikeutta vahingoittaa muita, sitä on ihan ok pitää ihan lakina). Kaikki eivät pysty tekemään kaikkia samoja asioita esim. työelämässä, eikä siinä ole mitään väärää. Yhteiskunta yrittää vääntää kaikki samaan muottiin siinä kovin hyvin onnistumatta. Luokkaerot vaikuttavat myös Suomessa, vaikkei moni sitäkään tahdo uskoa. Itse katson taustani olevan jotakuinkin keskiluokkainen ja olen miettinyt, miten työväenluokkataustaiset yksilöt pärjäävät masennuksen kanssa, kun heillä ei ehkä ole vanhempia, jotka voisivat toisinaan auttaa rahallisesti, jos joitain sellaisia tilanteita tulee. Koen heidän asemansa todella epäreiluksi vaikka itseenikin verrattuna. Tällaisiin asioihin haluaisin vaikuttaa esim. tutkijana, jos se edes on mahdollista. En niin tarkkaan tiedä, miten hyvin milläkin tutkijalla on mahdollisuuksia vaikuttaa tällaisiin asioihin tai yhdellä ihmiselläylipäätään.

    Tuli taas tällainen tekstivalli, joka piti pilkkoa näköjään kahteen osaan, pahoittelen.

    C.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen tehnyt tuon testin ja saanut siitä vähän vaihtelevia vaihtoehtoja. Pyrin olemaan mahdollisimman rehellinen, mutta vaikeahan sitä on sanoa, miten totuudenmukaisesti sitä todella on vastannut. Eniten on tainnut tulla ENFP:iä. Jonkin verran myös ENFJ:iä ja joskus myös INFP. Voisi taas katsella mitä tuo sanoo.

      Syyllisyys masennuksesta on turhankin tuttua. Järjen tasolla tietää, etten voi parantua silmänräpäyksessä tai vaatia itseltäni liikoja. Tunnepuoli vaan väittää välillä vastaan ja tuomitsee heikoksi, laiskaksi, typeräksi jne. Listaa voisi jatkaa pitkään. Elämässäni on myös ollut ihmisiä, jotka ovat tukeneet tällaista ajattelua, mutta onneksi heidän sanansa vaikuttavat nykyään vähemmän kuin aikoinaan. Olen myös vertaillut itseäni toisiin hyvin paljon, niin typerää kun tiedänkin sen olevan. Toivon, ettei minun enää jonain päivänä tarvitsisi tehdä sitä. Yhteiskunnan luomien paineiden vuoksi tekisi monesti mieli vain käpertyä nurkkaan ja itkeä. Eristäytyä johonkin koloon. Se ei vaan tee asioita paremmaksi. Pitäisi vain painaa eteenpäin ja samalla yrittää saada mahdollisimman moni hieman kyseenalaistamaan. En usko, että monetkaan oikeasti haluavat tuhon muottiin, mutta ihmiset osaavat olla aika sokeita.

      Mä olen joutunut seuraamaan muutamia työväenluokkaan kuuluvia mt-ongelmaisia, eikä se tosiaan vaikuta herkulliselta touhulta. Rahallista tukea ei tosiaan tule, vaan on puurrettava hirveitä päiviä töissä. Monet tuntuvat vajoavan kierteeseen, jossa liika raataminen pahentaa masennusta, mutta elämisen eteen on kuitenkin tehtävä sitä. Olen itsekin miettinyt, että miten sellaista oikein jaksaa. Olisi hienoa tehdä jotain ihmisten hyväksi, muttei vain oikein tiedä miten.

      Kiitoksia kommentistasi! Niitä on ollut jokaisena kertana mielenkiintoista lukea.

      Poista
  8. Aika samanlaisia ajatuksia olen itsekin potenut jo vuosia. Ja ne vuodet on menneet niin nopeasti! Nyt on ikää mittarissa 25 v, lähempänä 26 v, ja tuokin onneton päivä pelottaa jo tässä vaikka monta kuukautta on vielä :"D Tämän vuoden aikana on ilmaantuneet ensimmäiset näkyvät rypyt/juonteet silmien alle ja otsaan. Valitettavasti suvussa kulkee tämäkin, että jonkinlaiset rypyt tulee jo ennen keski-ikää. Sittenhän mulla oli kamala ryppykriisi, ja paukkasin kauppaan hakemaan sy-voidetta, josta ei kuitenkaan hyötyä ole :D

    En ole koskaan tiennyt, mitä elämälläni tehdä. Monta vuotta vaan ajelehdin ja tein tyhmyyksiä. Hain kouluihin, mutten päässyt minnekään. Nyt olen kyllä korkeakoulussa, mutta ala vaikuttaa sittenkin väärältä ja tuntuu, etten saa tästä kunnon ammattia (muotoilu). Nää pari vuotta täällä koulussakin on menneet niin petollisen vauhdikkaasti! Oma suuntautuminen ja se "mikä musta oikein tulee" on yhä aivan hakusessa. Toisaalta, en ole koskaan ottanut paineita miellyttää yhteiskuntaa, haluan tehdä asiat omalla tavallani ja omalla ajallani. Mutta jotain haluaisin kuitenkin tässä elämässä tehdä/saavuttaa, jotta ei tarvitsisi siellä kuolinvuoteella katua. Ja ennen kaikkea, on pakko olla joku pointti elämässä, jotta ei luisu raiteiltaan täysin. Vaikkei se nyt olisikaan just sitä omaa juttua.

    Pakko kuitenkin kommentoida vielä se, että kyllä noilla kelan ja sossun tuillakin elää työväenluokkainen mt-ongelmainen, ei ole pakko olla töissä, jos ei kykene. Silloin on vaan elettävä aika hissukseen, lähinnä voi syödä ja istua kotonaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voin kuvitella, että itsekin juoksen kipinkapin ostamaan kaiken maailman anti-age-tuotteet sitten, kun tulee ensimmäiset rypyt. Saa nähdä millainen hysteria iskee, kun huomaa ensimmäiset rypyt. :D

      Nykyään ei tunnu olevan mitenkään harvinaista, että vielä 25-vuotiaana on suunta aika hukassa. Et ole ainut, jolta olen tällaista tarinaa kuullut. Mutta onneksi kouluttautua voi vielä vaikka minkä ikäisenä. Tuntuuhan se paikallaan junnaaminen turhauttavalta, mutta loppujen lopuksi meillä ei ole mitään hätää. :D Kunhan nyt ei ihan ikuisiksi ajoiksi jää sormi suuhun.

      Ja joo, uskon että elää jotenkuten. Lähinnä hirvittää tilanteet, jos tuleekin jotain yllättäviä menoja ja ei ole ketään, jota pyytää jelppimään. Omia hermoja on muutenkin raastanut esim. tukipäätösten odottelu, joten hirvittää ajatella ihmisiä, jotka ovat oikeasti totaalisessa pulassa, jos päätös ei tule ajoissa/hakemus ei mene läpi.

      Poista