lauantai 17. toukokuuta 2014

"The curse is come upon me," cried The Lady of Shalott

En osaa sanoa, milloin ensimmäisen kerran törmäsin Shalottin tarinaan. Opin kuitenkin tuntemaan sen paremmin löydettyäni 16-vuotiaana Emilie Autumnin samannimiseen kappaleeseen. Muistan biisiä kuunnellessa miettineeni, että tämä varmasti perustuu johonkin kuulemaani tarinaan. Googletin kappaleen nimen ja löysin sekä kaipaamaani tietoa aiheesta, että Alfred Lord Tennysonin kuuluisan runon ”The Lady Of Shalott”. Tuosta hetkestä lähtien kertomus Shalottista on ollut minulle yksi inspiroivimmista, läheisimmistä ja tärkeimmistä myyttisistä tarinoista. Sen vuoksi ajattelinkin omistaa sille postauksen blogissani. 

Järkevintä on varmastikin lähteä liikkeelle Alfred Lord Tennysonin runosta, joka on ehkäpä tunnetuin Shalottin tarinan muoto. Tapahtumat sijoittuvat Camelotiin, kuningas Arthurin ja pyöreän pöydän ritareiden maailmaan. Shalott on linnanneito, joka elää Camelotin liepeillä lumotussa tornissa. Kirous estää naista lähtemästä vankilastaan, mutta hän kykenee näkemään ulkomaailman tapahtumat maagisen peilin kautta. Tästä peilistä hänen on määrä seurata seudun tapahtumia ja kutoa samalla niistä kuvakudosta.

Eräänä päivänä neito näkee peilistä yhden pyöreän pöydän ritareista, Sir Lancelotin, eikä kykene vastustamaan kiusausta katsoa tätä ikkunasta. Tuolla hetkellä peili hajoaa ja kirous lankeaa hänen päälleen. Syysmyrskyn noustessa Shalott jättää torninsa. Hän suuntaa rantaan, jonka hietikolla lepäävään veneeseen kaivertaa nimensä ja lopulta antautuu sen kuljetettavaksi. Veneen lipuessa jokea pitkin Shalott laulaa viimeisen laulunsa ja kuolee.


Kaikessa koskettavuudessaankin Shalottin tarina on Tennysonin runossa hitusen laimeahko sisällöltään, jos verrataan sitä inspiraation lähteeseensä, Astolatin Elainen myyttiin. Toki runo on mielettömän kauniisti kirjoitettu, mutta ei minusta pääse käsiksi kaikkiin alkuperäisen legendan sävyihin. Tennysonin puolustukseksi on kutienkin sanottava, ettei legendakaan toki tavoita kaikkea sitä, mihin runo ilmaisullaan kykenee. Siksipä minun täytyykin valottaa teille molempia, jotta voin edes jotenkuten ilmentää, miten paljon tämä kyseinen myytti minulle merkitsee.

Legendastakin on useampia versioita, mutta minulle läheisin on se, joka sijoittuu Astolatin Elainen isän järjestämien turnajaisten ympärille. Lancelot saapuu ottamaan osaa näihin turjanaisiin ja Elaine rakastuu häneen välittömästi. Turnajaisissa ritari haavoittuu, jonka jälkeen jää toipumaan Elainen isän linnaan, jossa tyttö hoitaa hänet terveeksi. Tervehdyttyään Lancelot lähtee vastaamatta koskaan Elainen tunteisiin. Linnanneito murtuu tästä ja kuolee lopulta suruun.


Henkilökohtaisesti pidän Tennysonin runon lumottua tornia ja Shalottin ylle langetettua kirousta todella mielenkiintoisina elementteinä. Suhde Lancelotiin (jos sitä sellaiseksi voi sanoa) on siinä kuitenkin olematon verrattuna alkuperäiseen legendaan. Minun onnekseni ne on yhdistetty nykypäivänä aikaisemmin mainitsemassani Emilie Autumnin kappaleessa Shalott. Autumn syventää versiossaan onnistuneesti sekä Lancelotin ja Shalottin suhdetta, että naisen hahmoa. Myös teemallinen sisältö rikastuu jonkin verran.

Silti jo Tennysonin runon taustalla voi toki nähdä monenlaisia merkityksiä. Sen voi ajatella puhuvan naisten asemasta kirjoittamisajankohtanaan 1800-luvulla tai sitten käsittelevän aivan yleisesti maailmasta vieraantumisen tunnetta ja yksinäisyyttä. Muitakin teemoja löytyy, jos haluaa tarkemmin alkaa kaivella. Niiden erittely kuitenkin veisi postauksen raiteiltaan, sillä pääpainon haluan asettaa sille, minkälainen tulkinta minulla itselläni tarinasta on.

Siirrytään siis Emilie Autumnin näkökulmaan. Se on hyvin samanlainen omani kanssa. Autumn lukee naisen opheliac-hahmoihinsa, joihin arvattavasti kuuluu myös muun muassa Shakespearen Hamletin Ophelia. Nämä hahmot ovat naisia, jotka ympäristön vaikutus (usemmiten heidän elämänsä miehet) ajavat siihen pisteeseen, että he menevät järkensä ja surmaavat itsensä. Shalottin tapauksessa korostuu erityisesti vapauden kaipuu. Hän on valmis menemään sen vuoksi niin pitkälle, että riistää itseltään hengen vain saavuttaaksen olotilan ilman kahleita.


Itsekin näen tarinan kiehtovana kuvauksena eristäytymisen ja yksinäisyyden voittamisesta. Linnassaan Shalott ei pääse kontaktiin kenenkään toisen ihmisen kanssa ja joutuu vain seuraamaan vierestä heidän elämäänsä iloineen ja suruineen. Viimeinen niitti tuntuu olevan Shalottin ymmärrys siitä, ettei hän koskaan tule kokemaan molemminpuoleista rakkautta. Esteettisessä mielessä nautin eniten sellaisista legendan versioista, joissa kuvataan Shalottin kiihkeitä tunteita Lancelotia kohtaan, mutta teemana yksipuolinen rakkaus ei loppujen lopuksi tunnu hirveän tärkeältä. Väittäisinkin Lancelotin toimivan vain ruumiillistumana sille, mitä nainen ei koskaan voi saavuttaa. Toki alkuperäisessä legendassa nimenomaan traaginen rakkaus näyttelee suurempaa roolia, mutta näissä kahdessa tarkastelemassani taideteoksessa korostuvat enemmän muut asiat.

Emilie Autumnin korostama mielenterveydellinen ulottuvuus on mielestäni myös erittäin kiinnostava. Se nimittäin tuo uudenlaisen näkökulman Shalottin eristäytyneisyyteen. Ehkäpä nainen kokee olevansa perustavalla tavalla erillään muista juuri erilaisen mielenlaatunsa vuoksi. Tämä selittäisi myös toivottomuuden tulevaisuuden suhteen paremmin kuin hyvin. Ehkäpä juuri tuollainen olisi nykypäivän Shalott: mielenterveydeltään horjuva ja sen vuoksi epätoivon valtaan joutunut henkilö, joka epätoivoisesti kaipaa vapautusta henkilökohtaisista kahleistaan. Emilie Autumnin Shalottista pidän senkin takia, että lauluntekijä on muokannut hahmostaan muutenkin nykyaikaisemman. Pelastettavan linnanneidon piirteet ovat kadonneet lähes kokonaan ja tilalle on tullut piirteitä nykyaikaisemmasta naiskuvasta. Autumnin Shalott ei ole viktoriaanisen ajan kirjallisuudelle tyypillinen puhtoinen (tai ainakin sellaiseksi pyrkivä) naishahmo, vaan hänessä korostuvat inhimilliset piirteet.

Haluan vielä korostaa, että vaikka tulinkin vähän ruotineeksi Tennysonin runoa, niin en missään nimessä pidä sitä millään tavalla epäonnistuneena tekstinä. Legenda ja ”The Lady Of Shalott” ovat kumpikin upeita kertomuksia, mutta loistavissakin tarinoissa on puutteensa. Se, miksi korostan Autumnin Shalottia näin paljon on se, että se tuo niin paljon uutta ja tuoretta kertomukseen. Parasta on kuitenkin loppujen lopuksi näiden kaikkien tarinoiden luoma kokonaisuus, jossa on nähtävissä hyvin monenlaisia teemoja ja ulottuvuuksia.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti