torstai 20. maaliskuuta 2014

Postaus häpeästä ja haastepäivä 11

Aloitan postauksen tekstilläni häpeästä, jonka jälkeen saatte kuulla vähän surkeahkosta päivästäni. Häpeäteksti olisi voinut olla parempikin, mutta halusin sen ulos tällä viikolla, enkä usko tällä väsymyksen asteella saavani mitään parempaa aikaiseksi. Ehkä teksti on ihan kelvollinen.

***

Tämä teksti on kirjoitettu Ben Malisen ”Häpeän monet kasvot” - kirjan inspiroimana. Mukana on vähäsen tietoa kirjasta, mutta enimmäkseen omia ajatuksiani ja kokemuksiani. Aika sekalainen katsaus tästä nyt tuli, mutta toivottavasti saatte nyt edes jotain irti!

Mitä häpeä oikeastaan on? Joku voisi ajatella kokevansa häpeää esimerkiksi sattuessaan möläyttämään liudan rumia sanoja lasten kuullen, mutta Ben Malisen mukaan tässä on kyse ennemminkin nolostumisesta. Itse olen samoilla linjoilla. Häpeä on jotain kokonaisvaltaisempaa ja suurempaa. Omalla kohdalla se on valitettavasti tullut vähän osaksi itseä, vaikka aktiivisesti pyrinkin saamaan sitä ulos minäkuvastani.

Malisen ja useiden nettilähteiden mukaan häpeä on yleisempi ongelma kuin äkkiseltään tulisi ajatelleeksi. Monet siitä kärsivät eivät edes huomaa tunteen olemassaoloa, sillä se osaa naamioitua hyvin. Häpeä ei aina näyttäydy sellaisenaan, vaan voi purkautua esimerkiksi selittämättöminä raivokohtauksina, pelkoina ja jopa ruumiillisina oireina. Se on hyvin tavallista erilaisissa mielen sairauksissa kuten masennuksessa, yleistyneessä ahdistuneisuushäiriössä ja epävakaassa persoonallisuushäiriössä. Monesti tällainen pysyvämpi ja vaikeampi häpeä juontaa juurensa lapsuusaikaan. Monelle tulee varmasti ensimmäisenä mieleen vanhempiensa kaltoin kohtelema ja laiminlyömä lapsiraukka, mutta asia ei ole aivan niin yksiselitteinen. Häpeä siirtyy helposti ja huomaamatta sukupolvelta toiselle. Esimerkkinä voisi käyttää vaikkapa tilannetta, jossa tyypillinen suomalainen ”mies ei itke” - perinne aiheuttaa perheen miespuolisille henkilöille häpeää tunteistaan. Vanhempi saattaa opettaa arvomaailman pojalleen huomaamattaankin ja sanattomasti. Lapsi voi vain vanhemman käyttäytymistä seuraamalla omaksua tältä toimintatapoja.

Päätin kirjata ylös omia häpeäntunteitani luettuani Malisen kirjan. Tein käsitekartan, johon ryhmittelin kokemani suuremmat häpeäntunteet ikäkausien ja tärkeimpien ihmissuhteiden mukaan. Kun sain käsitekarttani valmiiksi, oli paperi täynnä tekstiä. Osa tunteista on jäänyt matkan varrelle tai ainakin muuttanut muotoaan, mutta joukosta löytyi myös aivan liikaa niitä, jotka alkoivat lapsuudesta ja ovat olemassa edelleenkin. Valitettavasti noita on tullut myös lisää. Niiden suuren määrän vuoksi ei ole mitään järkeä alkaa kertoa jokaisesta erikseen, eivätkä ne oikeastaan ole hirveän olennaisia tämän tekstin kannalta. Tulkoot esille esimerkkien kautta se, minkä tarvitsee tulla.

Minun häpeäni tuntuu näyttäytyvän sekä naamioituna että omilla kasvoillaan. Tulee se sitten missä muodossa vain, on se aina tuskaisaa. Tietoinen häpeä lamauttaa. Tuntuu kuin minua samaan aikaan lyötäisi naamaan, uppoaisin jääkylmään veteen ja sydämeni pysähtyisi. Jokin rinnassa tuntuu niin raskaalta, että haluaisi kyykistyä kerälle. Kynnet pureutuvat ihoon ja kasvot painuvat maata kohden. Mielessä takoo ajatus ”Minä olen huono. Minä olen kelvoton ja ällöttävä”. Näin paikalle saadaan itseinho. Useimmiten mukaan liittyvät myös tuska, pelko, ahdistus ja masennus. Siinä meillä onkin sitten kiva köntti kasassa. Silloin tekisi lähinnä mieli vain maata paikallaan, mutta sekin tuntuu mahdottomalta päässä vilisevien ajatusten vuoksi. Ajatusten virtaa ei tunnu voivan pysäyttää millään. Pääni on yllättäen tulvillaan tilanteita, joissa olen nolannut itseni tai tehnyt jotain anteeksiantamatonta. Niitä tuntuu olevan aivan liikaa. Jos ajatusvyöryn pysäyttämiseen pystyykin, niin tunteet eivät katoa mihinkään. Ne jatkavat vellomistaan sisälläni, vaikka ajatuksiin olisikin jo tullut tolkku. Järkeily ja armollisuuden osoittaminen itselleen tuntuvat olevan yhtä tyhjän kanssa. Tunteet juhlivat niin kauan kuin huvittaa. Minun kohdallani useimmiten pilkkuun asti.

Naamioitunut häpeä on myös hirvittävä kokea. En voi aivan tarkkaan sanoa, mitkä kaikki tunteeni ovat naamioita sille, mutta vahvoja epäilyksiä minulla kyllä on. Esimerkiksi kummallisien raivokohtauksien uskon syntyvän ainakin osittain häpeäntunteista. Minulla oli jo ennen Ben Malisen kirjan lukemista pieni aavistus asiasta, mutta nyt sen luettuani se uskomus on kasvanut kasvamistaan. Viha on nimittäin hyvinkin yleinen häpeän purkautumismuoto. Se on siitä huono tunne, että se osaa olla todella raskas ja tuhoava. Omalla kohdallani tunnen sen järkyttävänä paineena ja purkautuessa polttavana. Joudun tekemään todella paljon töitä, etten sano ihmisille aivan kamalia asioita noiden tunteiden alaisena. Mikään ei tuollaisina hetkinä tunnu hyvältä ja jokainen ihminen tuntuu halveksittavalta ja pahalta. Tavarat lentelevät pitkin lattioita ja pahimmillaan olo saattaa purkautua omaa reittä nirhaamalla. Yleensä saan myös itkukohtauksia, jotka hävettävät minua entisestään siinä mielentilassa. Ulospäin saatankin vaikuttaa vain ahdistuneelta, mutta viha on se mikä minussa jyllää. Tuntuu kovin pelottavalta ajatella, että tiedostamattani saatan peittää häpeääni vihalla, jota vielä ulospäin osoitan ahdistuksen tapaan. Kuinka monen kiertotien kautta tunteet voivat mennä?

Häpeän vuoksi myös asetan itselleni hyvin korkeita tavoitteita. Minun on pitänyt todella tapella itseni kanssa miettiessäni, mitkä unelmistani ovat todella minun tai mitä edes oikeastaan olen. Ihanneminäni hymyilee minulle alentuvasti ja aina päästessäni lähemmäs loittonee jälleen. Toisista ihmisistä en sitten osaakaan sanoa mitään. Parisuhteessa tunnen olevani kelvoton, jos en ole täydellisen tyttöystävän perikuva – jota en useimmiten ole. Vanhempia on toisinaan vaikea katsoa silmiin, sillä en koskaan onnistunut mukautumaan ihannetyttären muottiin. Sama toistuu kaikissa muissakin ihmissuhteissa. Kaikki tai ei mitään. Enkä osaa suhtautua noihin kaikkiin ihmisiin. En tiedä pitäisikö minun olla heille vihainen siitä etten kelpaa vai itselleni? Vaikka oikeastaan olen keksinyt koko kelpaamattomuuden omasta päästäni, eivätkä läheskään kaikki läheiseni ole sitä minulle koskaan mitenkään ilmaisseet. Mutta enhän minä voi sitä kysyä. Se olisi jo puoliksi oman kelvottomuuden myöntämistä, eikä sellaista voi myöntää, eihän? Mitä jos he vasta kysyessäni tajuvatkin miten kelvoton todellisuudessa olen?

Tavalliset tuskantunteet ovat helpompia kestää kuin häpeänsekaiset. Häpeä tekee kaikesta likaista. On ikään kuin jo sen tunteminen tekisi arvottomaksi. Jos tunnen häpeää, on minussa oltava vikaa. Häpeä on lisäksi heikkoutta, joka on jo itsessään huonon ihmisen merkki.

En aina ajattele niin kuin juuri kirjoitin. Joskus aiemmin tuntemukseni ja niihin sitoutuneet vääristyneet ajatukseni kyllä osasivat sumentaa järkeni aivan täysin. Nykyään onnistun monesti tunnistamaan ne ja oikomaan niitä – en tosin aina. Pahimmat tuskaisuuskohtaukset tuovat aina mukanaan häpeäntunteet ja vääristyneen ajatusmaailman. On kuin muuttuisin joksikin toiseksi ihmiseksi. Järkevästä ajatusmaailmastani tuleekin yllättäen kovin jähmeä, enkä tunne enää olevani ollenkaan itseni. Ympäristö tuntuu vieraalta ja oma kehokin jossain määrin. Tuntuu kuin olisi pirstaloitunut pieniksi mytyiksi ympäri huonetta. Useimmiten tämä kohtauksentapainen sitten loppuu turtuneeseen väsymykseen ja ajatukset alkavat sen myötä muuttua pikkuhiljaa realistisemmiksi.

Ben Malinen ei tarjonnut hirveästi konkreettisia neuvoja häpeästä pääsemiseksi. En kuitenkaan syytä häntä siitä, sillä aihe on todella vaikea ja ihmiset erilaisia. Siinä hän tosin on harvinaisen oikeassa, että häpeäntunteet pitäisi pyrkiä tunnistamaan. Mainitsin jo aiemmin aavistelleeni tuntevani häpeää jo jonkin aikaa sitten, mutta vasta lähiaikoina olen ymmärtänyt, miten laajalle se on päässyt leviämään. Tunteesta kannattaa myös puhua ääneen tai kirjoittaa, jos ei sitä ääneen kykene tunnustamaan. Itse olin kauan asiaa salanneena onnistunut ottamaan niskoilleni aikamosen taakan. Puhuessa olo on helpottanut jonkin verran. Osittain ehkä senkin vuoksi, että olen nyt omin silmin nähnyt, etteivät ihmiset tuomitse minua arvottomaksi siksi, että tunnen tällaisia tunteita.

Minulle häpeäntunteet paljastuivat ehkä hieman liiankin nopeasti. Tällaisten fiiliksien yhtäkkinen näyttäytyminen sai tuntemaan olon hyvin turvattomaksi ja avuttomaksi. Avattavien solmujen määrä tuntui olevan aivan liian suuri yhdelle ihmiselle. Siksipä yhdyn Malisen mielipiteeseen siitä, että hiljaa hyvää tulee: parasta on, jos kaikki patoutunut tunnejäte ei romahda päälle kerralla.

Omalla kohdallani seuraava askel on sen punnitseminen, kuinka paljon häpeää kannattaa käsitellä ja miten paljon pyrkiä unohtamaan. Asioiden torjuminen taka-alalle ei ole hyväksi, mutta ei myöskään liika jauhaminen. Kumpikin saattaa jopa kasvattaa häpeää. Kultaisen keskitien löytäminen on kuitenkin hyvin vaikeaa. Ei se kai auta kuin testailla ja kuulostella tunteitaan. Oikeastaan minusta tuntuu, että olen jo saattanutkin saadakin niitä vähän hallintaan. Olot tulevat huomattavasti rajumpina ja lamaannuttavampina kuin ennen mutta kohtauksittain. Ennen ne tuntuivat olevan läsnä päivittäin, monessa eri tilanteessa. Veikkaan, että tuo rajuus johtuu yksinomaan tunteiden tiedostamisesta. Nyt ne pääsevät viimeinkin ulos ja totta kai se sattuu, kun ulos purkautuu paljon jätettä. Kohtausmaisuus taas tuntuu syntyvän siitä, kun ensin tietoisuuteen nousee joku pieni häpeänaihe, joka alkaa sitten kasvaa suhteettoman isoksi muiden muistojen myötä. Häpeä ei nouse pintaan enää yhtä helposti kuin ennen, mutta noustessaan saapuukin sitten oikein kavereiden kanssa.

Parasta mitä tässä tilanteessa voin tehdä on varmaankin ajan antaminen itselle. Näitä asioita ei ratkota muutamassa viikossa, kuukaudessa tai välttämättä vuodessakaan. Välillä tunteet ovat käyneet niin sietämättömiksi, ettei niiden kanssa usko selviävän enää hetkeäkään, mutta jotenkin kummasti sitä kuitenkin aina nousee jaloilleen. Ehkä minä siis kykenen sinnittelemään siihen asti, kun joku päivä näistä tunteista vapaudun.


Tulipas tästä tunnepitoinen teksti. Mitään hirveitä määrää yleispätevää infoa tässä ei nyt tullut esille, mutta tunteiden kohdalla se on yleensäkin ongelmallista. Omien kokemuksien kautta käsittely oli ehdottomasti luonnollisin ja tavallaan helpoinkin tie kirjoittaa tämä teksti. Eihän sitä tiedä, jos joku vaikka saisi ajatuksieni kautta jonkun uuden näkökulman omaan tilanteeseensa!  

Seuraavaksi siirrymmekin päivän tapahtumiin!

Harvinaisen epäkiinnostava päiväni alkoi aamuisella vierailulla eläinkaupassa. Anni halusi ostaa koiralleen luun ja pari lelua ja minua puolestaan kiinnostivat suloiset liskot ja linnut! Tosin jälkimmäiset alkoivat kirkua yllättäen aina mennessäni niiden häkin luo. Lisko sentään näytti iloiselta!
Naama- ja hiuskuvassani näytän harvinaisen surkealta. No jos ilme vähän kirkastuisi viikonlopuksi, kun ohjelmaan tulee kaikkea mielenkiintoista tekemistä!
Ruoan teki tänään Jesse, eikä kaupasta tällä kertaa onneksi tullut suklaavanukasvuorta. Mitään hirveän monimutkaista hänkään ei jaksanut alkaa väsäämään ja tuloksena siis oli jotain köyhän risoton tapaista. Ihan riittävän hyvää kuitenkin!
Tärkeintä oli tieto siitä, että kohta kirkastuu! Niin sää kuin mielialakin. Eivät fiilikseni ikuisesti voi maassa olla.
Päivällä pänttäsin vielä psykaa huomista koetta varten. Oli jälleen aikamoista tuskaa ja illalla jouduin toteamaan, ettei hommasta tule mitään. Sain kerrattua pari kurssia, mutta enempää ei vaan mene alas. Oloni on ollut todella levoton ja keskittyminen on ihan uskomattoman hankalaa. Koko ajan tuntuu kuin hermot kohta ratkeaisivat. Pelottaa oikeasti miten kokeen kanssa käy, sillä kertaus on minulle hyvin tärkeää. Se auttaa jäsentelemään asioita päässä ja siten helpottaa muistamista. Nyt on aikamoiset syyllisyydentuskat, mutta väsymys voitti tällä kertaa. Eikä mitään nyt onneksi vielä ole menetetty, huomennahan se vasta nähdään millainen koepaperi edessä on!
 Ilta on ollut aika synkeä niin ulkona kuin mielessäkin. Uskallan kuitenkin luottaa siihen, että aamu tuo mukanaan myös paremmat fiilikset. Kunhan saa vähän uutta energiaa, niin olot varmasti kohenevat. Kunnon yöunet voisivat olla ensimmäinen juttu tehtäväksi tiellä parempaan mieleen!
 Päivän kuvana palavat psykan muistiinpanot. Okei, okei, kuva on lavastettu, mutta en kyllä ajatellut koskea noihin vähään aikaan. Eihän sitä koskaan tiedä, vaikka niitä vielä joskus tulisi tarvinneeksi, mutta juuri nyt mokomat aiheuttavat minulla kuvotusta pelkällä olemassaolollaan. Kuvassa muuten sopivasti vireyttä käsittelevä aukeama! Hah, aika osuva!

Loppuun toivotan hyvää kevätpäiväntasausta kaikille!

2 kommenttia:

  1. Haha, tulin itsekkin kirjoittaneeksi tänään häpeästä :'D Jännää. Mutta hyvä teksti oli, kuvasit tosi hyvin sitä fiilistä. Paljon tsemppiä kokeeseesi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lukasin sun tekstin! Kommentoin sitä myöhemmin. :)

      Kiitos! :)

      Poista