maanantai 31. maaliskuuta 2014

Synttäribailailua ja kesävaatteiden varaslähtö

Lauantaina juhlimme kaveriporukalla ystävieni Rosan ja Amandan synttäreitä. Olimme edellisenä iltana nauttineet Rosan kanssa hieman alkoholia meillä, jonka jäljiltä olo oli vielä hieman heikonpuoleinen. Asiaa ei auttanut se, että olin nukkunut erittäin huonosti ja syöminenkin oli ollut vähän mitä sattuu. Mitään uudenlaista baariasuyhdistelmää en jaksanut alkaa miettiä, joten vetäsin päälleni yhdet turvallisista lempikuteistani ja suuntasin kohti aloittelupaikkaa. 

Amandan luona ilta lähti käyntiin jänskän makuisella boolilla ja kahdella valmiskakulla. Porukka oli minulle tuttua, joten jutustelu oli luontevaa ja pienen porukan ansiosta meno enimmäkseen rauhallinen. Rosa tykkää pelata (vähän liiankin) kovasti erilaisia juomapelejä ja vastaavia, joten pääsimme pääsimme kokeilemaan sellaistakin. Noloja paljastuksia riitti ja boolikin alkoi huveta mukavaa tahtia. Peli kyllä kirvoitti ihan mielenkiintoista keskustelua ilman nolauksiakin. Jostakin kumman syystä en nyt kuitenkaan oikein saa päähäni, mitä kaikkea tulimme jutelleeksi.

Alottelujen jälkeen suuntasimmekin sitten vakiobaariimme Stoppariin. Meno oli taas ihan mukava, vaikka parhaaseen fiilikseen pääsinkin vasta viimeisen tunnin aikana. Illan kohokohta oli varmaankin tanssilattia ja Nightwishin She Is My Sin. Stopparissa tuntuu porukka tanssivan aika harvoin, mutta nyt oli vähän enemmän meininkiä. Ei paha ollenkaan! Ainut vain, ettemme saaneet Rosan kanssa tanssia hitaita rauhassa, kun jotkut herrasmiehet tulivat repimään meidät eroon toisistamme. Ihan söpöä toki, että joillakin on noin kova hinku päästä tanssimaan kanssamme. Näiden kännisten sankarien mieleen ei varmaan tullut, ettei naisen väkivaltainen kaappaaminen hikiseen kainaloon ole välttämättä seksikkäin mahdollinen tapa esitellä itseään. 

Pääsimme luikahtamaan näiden tyyppien kynsistä ja lähdimme jatkoille. Kotiin rantauduin vasta kuuden aikoihin aamulla. Univelat voivatkin nyt paksusti, etenkin kun Anni ilmoitti aamulla yhdeksältä, että voisi tulla käväisemään kylässä. 









 Huomatkaa synttärisankarin ja -vieraiden takana komeileva taulu! Amanda on maalannut sen aivan itse ja se olikin yksi niistä keskustelunaiheista, joihin monesti illan aikana palattiin. (Tai tarkemmin sanottuna maalauksen naisen nänneihin.)

En kuitenkaan ole ollut aivan niin väsynyt, etten olisi jaksanut tehdä mitään. Päivällä sain yhtäkkiä idean kokeilla vähän kesävaatteita. Napapaidat ovat olleet suuri rakkauteni viime kesästä asti ja en malttaisi odottaa pääseväni niitä käyttämään. Jostakin syystä minusta tuntuu, että ensi kesänä ei päälläni juuri muunlaisia paitoja nähdäkään. 






sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

Only Lovers Left Alive - rappioromantiikkaa ja parodiaa

Nyt on Only Lovers Left Alive katsottu enkä pettynyt! Menimme ystäväni Rosan kanssa jo hyvissä ajoin leffateatterille odottamaan, vaikka loppujen lopuksi se oli aika turhaa. Leffaa oli päätynyt katsomaan alle kaksikymmentä ihmistä. Se ei sinänsä ollut ihme, sillä pätkää ei oltu ainakaan täällä päin ihmeemmin mainostettu. Sinänsä tuo on ihan ymmärrettävää, sillä elokuva ei ehkä ole aivan sellainen, jollaista ihmiset saapuisivat sankkoina massoina katsomaan.

Lainasin eiliseen tekstiini pätkän Episodin arvostelusta, jossa kävi ilmi elokuvan juoni. Voisin silti muistuttaa ideasta pääpiirteittäin, ettei edellistä postausta lukemattomien tarvitse pomppia postauksien välillä. Elokuva keskittyy siis kahden vampyyrin, Adamin (Tom Hiddleston) ja Even (Tilda Swinton), väliseen rakkaussuhteeseen. Kummatkin päähenkilöt ovat hyvin vanhoja vampyyreitä ja eläneet vuosisadan toisensa jälkeen. Viime ajat he ovat asuneet erillään, Adam Detroitissa ja Eve Marokon Tangerissa. Eve on sopeutunut nykymaailmaan varsin hyvin, mutta Adam on masentunut sen menosta. Kumpikin vampyyri näkee ihmiset ikään kuin tylsämielisinä zombeina, mutta Adamilla tämä suhtautumistapa korostuu erityisesti. Muusikkona työskentelevä mies on eristäytynyt kotiinsa ja hänen ainoat ihmiskontaktinsa tuntuvat olevan lääkäri, jolta hän hakee verensä sekä Ian-niminen nuori rokkaripoika, joka toimittaa Adamille milloin mitäkin hänen tarvitsemaansa. Ian tuntuu välittäneen Adamille enimmäkseen soittimia, mutta eräänä iltana vampyyri esittää nuorukaiselle kohtalokkaan kuuloisen toiveen. Vampyyri pyytää Iania toimittamaan hänelle maailman kovimmasta puusta valmistetun luodin, jonka hankkimismotiivit verhoaa taideprojektin viittaan. Kuka tahansa kuitenkin jo tässä vaiheessa ymmärtää, että todellinen käyttötarkoitus on jokin aivan muu.

Adamia positiivisempi Eve tuntuu yhä jaksavan innostua aivan yksinkertaisimmistakin luontokappaleista. Hän on luonut itselleen elämän Tangerissa, jossa asustaa myöskin pariskunnalle tuttu ja Evelle hyvinkin rakas vanha vampyyrimies, Christopher Marlowe (John Hurt). Huolestuessaan Adamista Eve päättää kuitenkin jättää hetkeksi elämänsä Marokossa ja suuntaa Detroitiin. Asiat mutkistuvat entisestään, kun kulmille eksyy myös Even pikkusisko, villi ja jopa maanisen oloinen Ava (Mia Wasikowska).

Jos suosit tapahtumarikkaita ja selkeän juonellisia elokuvia, niin Only Lovers Left Alive ei välttämättä ole sinulle se oikea. Mitään selkeää tarinaa elokuvassa ei oikeastaan ole, mutta pääpaino tuntuukin olevan enemmän hahmoissa, heidän välisissä suhteissaan ja ylipäänsä sen kuvaamisessa, millaista olisi olla useita satoja vuosia elänyt vampyyri nykymaailmassa. Minä en elokuvaa katsoessani tylsistynyt, sillä pelkästään vampyyrien arjen seuraaminen oli mielenkiintoista. Paketista on saatu erityisen herkullinen aistikkailla tunnelmilla ja upealla visuaalisella annilla. Miljöö on suorastaan täydellinen rappioromanttiselle fiilikselle ja näyttelijät on maskeerattu tyyliin, joka on jotakin suttuisen ja aristokraattisen väliltä. Tapahtumapaikoista Tanger on erityisen hieno, sillä se tuo elokuvaan aivan oman lisänsä. Monissa vampyyrielokuvissa olemme tottuneet näkemään verenimijöitä lähinnä länsimaisessa kulttuurissa, oli vuosisata sitten mikä tahansa. Tangerin kohtauksissa pääsee näkemään vähän toisenlaistakin elämää.

Hahmot on mielestäni toteutettu loistavasti. Vastakohta Even ja Adamin persoonissa on nerokas, sillä näin pääsemme näkemään vampyyrien elämää hyvin erilaisista näkökulmista. Even pikkusiskon, Avan, hahmo taas on varsin virkistävä kaikessa barbaariudessaan. Hänen persoonansa tuo hyvin esille sitä, etteivät kaikki maailman vampyyrit ehkä olekaan yhtä sivistyneitä kun Eve ja Adam, vaan joukkoon mahtuu varmasti hyvin sekalaista sakkia. Minusta on ihailtavaa, että tekijät ovat kyenneet luomaan hyvin monipuolisen kuvan vampyyrien kulttuurista vain muutaman hahmon voimin. Pientä syvennystä he olisivat ehkä kuitenkin kaivanneet. Hahmot eivät jää varsinaisesti auki, mutta paljon jätetään tulkinnan varaan. Sanoisin, ettei se ole pelkästään hyvä eikä huono juttu. Se antaa katsojalle vapauden täydennellä aukkoja mielensä mukaan, mutta toisaalta aukot voivat jäädä myös häiritsemään. Henkilökohtaisesti olisin kaivannut pienen syvennyslisän, mutta joitakin asioita oli kyllä hyväkin jättää auki.

Hahmojen väliset suhteet olivat herkullista katsottavaa, mutta Even ja Adamin rakkaus jäi minusta hitusen valjuksi. Olisin kaivannut intensiivisempää vuorovaikutusta heidän välilleen. Pari oli kyllä kaunis, mutta tunteita olisi voitu ilmentää paremmin. Mistään pintaraapaisusta ei onneksi sentään ole kyse, mutta syvyyttä nähtiin aika harvassa paikkaa. Kun yritän muistella elokuvasta fyysisiä intohimoisia kohtauksia, tulee mieleeni vain parin ensimmäinen yhteinen kohtaus, jälleennäkeminen. Eleisiin ja ja yleisesti kemiaan oltaisiin voitu kiinnittää enemmän huomiota. Sillä tavoin elokuvan aistillisuus olisi korostunut entisestään. Myös henkinen ilmaisu oli laimeahkoa, tosin loppupuolella mentiin huomattavasti parempaan suuntaan Einstein-lainauksien ja muiden astuessa kuvioihin. Toki tuollainenkin olisi liioissa määrin menettänyt merkityksensä, mutta hienovarainen lisäys syvempää tunteiden ilmaisua ei olisi ollut pahitteeksi elokuvalle.

Even ja Adamin rakkauden lievä laimeus ei missään nimessä kuitenkaan pilaa elokuvaa. Pääpiirteittäin suhde on kaikesta huolimatta hyvin rakennettu ja lisäksi pätkässä on paljon muutakin kuin romanttinen ulottuvuus. Only Lovers Left Alive herättää ajatuksia ja tuo esille sellaisia katsontakantoja, joita jokaisen pitäisi omalla kohdallaan pohtia. Itse samaistuin todella vahvasti kumpaankin päähenkilöön, vaikka he ovatkin melkein kuin toistensa vastakohtia. Even suunta on kuitenkin se, minne haluaisin mieluummin matkata. Hän kykenee elämään hetkessä ja löytämään runsaasti hyviä asioita jopa rappiolla olevasta maailmasta. Tällaisia taitoja meidän jokaisen olisi hyvä oppia. Elokuva tuo myös hyvin esille sen, kuinka kuollutta ja apaattista ihmiskunta osittain on. Se pistää miettimään, mikä tekee ihmisistä ”zombeja” ja kuinka suurelta osin itse on sellainen.

Toisaalta leffassa ei kuitenkaan heittäydytä aivan haudanvakaviksi. Osittain elokuva on jopa suoranaisen koominen. Samalla kun ryvetään masennuksen synkissä syövereissä, heitetään koko touhu stereotyyppisyydessään naurunalaiseksi. Läppä lentää leffassa useammassakin kohtaa. Huumori on yhdistetty kokonaisuuteen taidolla, eikä se tunnu ollenkaan irralliselta tai muuta tunnelmaa liian kepeäksi. Only Lovers Left Aliven yksi suurimmista vahvuuksista ehkä onkin, että se yhdistelee useampaa leffagenreä taidokkaasti. Muoteista liikutaan, mutta kokonaisuus ei siltikään hajoa käsiin.

Tämän elokuvan tulen varmasti katsomaan vielä uudestaankin. Minulle pätkästä fiilis, etten ensimmäisellä katsontakerralla saanut nyhdettyä siitä irti kaikkea sitä, mitä se kenties saattaa sisältää. Jo ensimmäinen katsomiskertakin antoi silti hyvin paljon monella tasolla. Leffa tarjosi visuaalisesti upean elämyksen ja laittoi tunteet liikkelle. Lisäksi se pisti ajatukset raksuttamaan ja salli itseään lähestyttävän monesta näkökulmasta. Menet sitten katsomaan elokuvan goottiromanttisena kulttileffana tai hipstereitä parodisoivana pätkänä niin et tule pettymään!





perjantai 28. maaliskuuta 2014

Suuntana "Only Lovers Left Alive" ja neljä päivää poikamiesboksissa

Jesse lähti Puolaan luokkaretkelle ja minä sain kämpän neljäksi päiväksi omaan käyttöön! Olen aikoinani kärsinyt aika pahasta läheisriippuvuudesta, josta on vielä jonkinlaiset jämät jäljellä, joten tämä aika on minulle tarpeen. Siltikään en tunne oloani ollenkaan pahaksi täällä yksinäni. Minussa on ollut oikeastaan yllättävän paljon puhtia. Tänään onnistuin jopa siivoamaan kämpän lattiasta kattoon! Se oli harvinaisen helppoa nyt, kun ei ollut miestä ihmettelemässä, miksi hänen pitäisi kerätä pöytänsä alta roskat imurointia varten, kun voi jättää nurkan imuroimattakin! Nyt on varmaan sitten Jessenkin vähän kivempi datailla.

Illalla olisikin ohjelmassa sitten elokua Only Lovers Left Alive. Kyseessähän on siis uusin teatterihin tullut goottiromantiikkapätkä, joten ottakaapaahan kaikki pienet synkistelijät mahdollisimman nopeasti suunnaksi leffateatteri! Uutta leffaa on kehuttu monessa paikkaa ja arvostelut ovat olleet aika huikeat. Voisin melkeinpä lainata teille pätkän Episodin arvostelusta.

 "Only Lovers Left Alive on goottisävyinen kahden vampyyrin rakkaustarina, joka on, yllättävää kyllä, virkistävä poikkeus nykyisten vampyyrielokuvien joukossa. Synkistelevä Adam (Tom Hiddleston) asuu Detroitissa ja tekee melankolista musiikkia. Hänen vastapainonsa Eve (Tilda Swinton) elää puolestaan maapallon toisella puolella Tangerissa. Välimatkasta huolimatta heidän välillään on tiukka yhteys, ja elokuva antaakin ymmärtää heidän olevan maailman viimeiset aidot rakastavaiset. Vampyyrit ovat uhanalaisia, sillä nykymaailman saasteiden keskellä puhtaan ravinnon hankkiminen ei ole yksinkertaista. Jarmuschin vampyyrit ovat juuri sellaisia kuin satoja vuosia vanhojen hahmojen olettaisikin olevan: hieman kyllästyneitä aristokraatteja, kuin evoluutiossa ihmistä ylemmälle tasolle nousseita. Heidän sanakirjassaan tavallinen ihminen on zombi. Aika on vuosisatojen saatossa menettänyt merkityksensä ja vampyyrit ovatkin jämähtäneet menneisyyden nostalgiaan rahisevien vinyylilevyjen ja vanhojen kirjojen keskelle. Valkoinen Eve on positiivisuudessaan kuin aurinko verrattuna tumman Adamin kuluneessa kylpytakissa ja murheen alhossa rypevään hahmoon. Vuosisatoja kestänyt rakkaus kuitenkin yhdistää heidät. Swinton ja Hiddleston ovat hurmaavia älyllisesti ylivertaisina ja omalaatuisina vampyyreinä, jotka luovat tarinaan yhtä aikaa lähes ällöromanttisen mutta myös itseironisen tunnelman. Lahjakkaat ja syntisen kauniit pääosanesittäjät ovat jo itsessään hyvä syy katsoa elokuva."

Minua ei oikeastaan haittaa vaikka kyseessä sattuisi olemaan vähän kliseinenkin pätkä, sillä goottiromantiikka uppoaa minuun jopa sellaisena! Oikeastaan joskus on ihan kivakin syödä purkki jätskiä ja tuijottaa jotain oikein tyypillistä tummanpuhuvaa rakkauselokuvaa. Toiset katsovat romanttisia komedioita, minä näin. Millaisiin elokuviin te olette heikkona?

Kirjoitan elokuvasta arvostelua huomenna, jolloin on edessä myös ystävieni Rosan ja Amandan synttärit. Niistäkin pitäisi postata, saa nähdä kumpi postaus ehtii ensin! Seuraavaksi sitten muutama lookkikuva. Minua harmitti, ettei minulla ollut yhdistää tähän asuun pyöreitä aurinkolaseja, joita olen jo jonkin aikaa himoinnut! Muutamat muutkin bloggaajat näyttäisivät kaivaneen vastaavat kaapeistaan ja yhdistelmät ovatkin olleet aivan huikaisevia!




Nähtävästi sitten onnistuin jo roskaamaan sohvanalusen! Olen yhtä nopea sotkemaan kuin siivoamaankin!

maanantai 24. maaliskuuta 2014

Viimeinen haastepäivä

Huhhuh, nyt alkaa olla viidentoista päivän urakka takana. Jotenkin on vähän haikea olo. On ollut todella mukavaa miettiä kuvauskohteita ja päivitellä blogiin vähän normaalia useammin. Ajattelin aluksi, etten välttämättä löytäisi päivistäni mitään kovin mielenkiintoista kirjoitettavaa, mutta välillä olen ihan yllättynyt kekseliäisyydestäni. Tosin täytyy myöntää, että myös niitä "No räpsästääs nyt tuosta tietokoneen näytöstä kuva, kun en keksi mitään mielenkiintoisempaa" - kuviakin on ollut joukossa. Haasteen jälkeen ei ole yhtään ähky olo bloggailun suhteen, vaan oikeastaan tekee mieli postailla vähän useammin kuin ennen haastetta. Hommaan siis kannatti ryhtyä! Vastaavaan voisi lähteä mukaan joskus uudestaankin.

Vielä on kuitenkin vuorossa viimeinen haastepostaus. Tässä siis päivä viisitoista!

Aamulla minun oli käväistävä kaupungissa hakemassa postista pääsykoekirjani ja ostamassa muistiinpanovälineitä pääsykokeisiin lukemista varten. Kuva on otettu pikkuhiljaa heräilevästä Kirkkopuistosta. Toivottavasti kuukauden kuluttua tuolla olisi jo mahdollista istuksia!
Naamani meikkasin tavalliseen tapaan ja hiuksiakaan en kummemmin laittanut. 

Näiden kummallisten ilmestyksien oli tarkoitus olla juustoleipä- ja suklaaleviterullia. Lopputulos ei kuitenkaan muistuttanut hirväesti Jessen 9gagista löytämän ohjeen kuvaa. Leipä hajosi sitä rullatessa ja osa pötköistä vähän paloi. Maku ei kuitenkaan ollut paha! Tämä kuva siis ruoasta.
 Päivällä kävin kävelemässä napit korvilla. Soittimessa pauhasi muun muassa Emilie Autumnia, Eluveitietä ja Infected Mushroomia. Emilien aggressiivisemmat biisit ovat muuten oivallisia vihan purkamiseen omalla kohdallani. Tänään kärsin päivällä vuoroin masentuneista ja vuoroin aggressiivisista oloista, jotka kuitenkin Emilietä kuunneltua vähän hellittivät. Tämän vuoksi hänen musiikkinsa oli myös tärkeintä.
Nyt illalla olen keskittynyt puhtaasti koneella nököttämiseen. Päivä on ollut aika rankka henkisesti ja menen mielelläni nukkumaan kohta. Tunnun nukkuvani nykyään todella kummallisesti. Heräilen keskellä yötä ja aamullakin aivan liian aikaisin. Nukuin väsymyksen vuoksi jopa päiväunet, vaikka sellainen ei ole minulle ollenkaan tyypillistä. Kunhan ei nyt alkaisi suurempia uniongelmia tulla. Masennuskaudet eivät oikeastaan koskaan aiemmin ole aiheuttaneet minulle sellaisia, ellei nyt lasketa unettomuutta akuuttien ahdistuskohtauksien kohdalla. Minulle on ollut tyypillistä nukkua masentuneena jopa liikaa. Painajaiset ovat olleet jokseenkin tuttua kauraa, mutta näin säännölliseen heräilyyn ja aamuiseen unettomuuteen en ole tottunut. 
 Jessen kanssa tekemämme leivät piti kaulia ennen juuston lisäämistä ja paistamista, mutta meillä ei ole edelleenkään kaulinta! Siispä käytin sen sijasta samaa pulloa, jota hyödynsin joulunakin pipareita leipoessa. Tällainen on siis viimeinen päivän kuva.

Haastepäivät 12, 13 ja 14

Päivä 12

 Perjantaiaamu alkoi psykologian kirjoituksilla, joihin olin kirjoittanut muistiinpanoja tuskastumiseen asti edellisenä päivänä. Koe tehtiin vanhalla lukiollani Yhtärillä, joka toimii nyt lukioiden yhistämisen jälkeen etä- ja aikuislukiona sekä kansalaisopistona.

Kuten kerroin, kertaukseni jä puolitiehen, koska stressi istki niin pahasti päälle. Tämä näkyi kokeessa niin, että asioita piti kaivella muistista toden teolla. Parissa kohtaa kävi niin, että muisti lukeneensa jostai asiasta, mutta yksityiskohdat eivät meinanneet palautua mieleen. Tehtävät jakautuivat helppoihin ja vaikeisiin. Suoraan sanottuna minulla ei ole mitään hajua, miten tuo koe meni, enkä kyllä välttämättä halua edes tarkistaa oikeita vastauksia. Aika luovaksi tuli ruettua parissa tehtävässä, saa nähdä arvostaako YTL päätelmiäni vai ei. 
Naama- ja hiuskuva on otettu illalla vähän inhottavassa valossa ja kokokin nyt poikkeaa muista kuvista aika paljon. Kai tämä nyt kuitenkin ihan riittävän hyvä on. 
 Päivällä kiirehdin kotiin vähän siistimään kämppää ja palauttamaan pulloja. Olin illalla lähdössä katsoman Stam1naa ja heikon rahatilanteeni vuoksi ajattelin hyödyntää pullorahoja illan menoissa. Kerrankin voin olla ilonen siitä, että Jesse litkii kohtuuttomia määriä limppareita ja energiajuomia! Yleensä vähän ärsyttää keräillä tölkkejä ympäri kämppää ja tunkea niitä hetkessä täyttyvään pullokaappiin. 

Ruokakuva ei liity päivän syömisiini millään tapaa, mutta rakastan Dragon Shengin, mikkeliläisen kiinalaisen ravintolan ruokia. Pitihän ikkunasta sitten ottaa kuva. 

 Mutta älkää huoliko, kyllä minä säästin teille myös yhden stereotyyppisen kännikuvan! Noh, ehkä tämä ei ole humalasta huolimatta ihan tosissaan otettu osaltani. Voitte kuitenkin ihailla ystäviäni Annia (josta sain viimeinkin haasteotoksen blogiini!) ja Rosaa, jotka ovat poseeraavat minua edustavammin. Tämä kuva siis illalta ja tytöt ovat samalla myös tärkeintä.

Päivän kuvana illan kaunein otos. Ihan missitasoisia naisia!

Päivä 13

Torstaina aamulla heräsin pienessä krapulassa siivoamaan edellisen illan sotkuja.

 Jessen äiti oli tuonut meille edellisenä päivänä pullaa ja sämpylöitä, jotka olivat oikeastaan ainut ruokamme. Älkää säikähtäkö, en minä vielä ihan niin köyhä ole, ettenkö ruokaa olisi saanut ostettua, mutta laiskuus vähän iski päälle.

Naama- ja hiuskuvassa krapulainen tekohymy. 

Tärkeintä oli iltakävely Jessen ja Oopeen kanssa. En ole hirveästi liikkunut Oopeella päin, joten oli ihan kiva käydä pienellä maisemavisiitillä. 
Päivällä tuli pyörittyä Jessen kanssa vähän missä sattuu ja kuunneltua musiikkia vihdoinkin toimivilla kuullokeilla! Kuullokkeiden puute on minulle kuolemanvakava asia, enkä tykkää kävellä pidempiä matkoja ilman musiikkia. Itse asiassa jopa kaupungilla käyminen on huomattavasti tylsempää ilman nappeja.

Päivän kuvana hassuja koivuja. 

Päivä 13


Aamulla täytin entistä unipäiväkirjaani eli nykyistä ruokapäiväkirjaa. Kuten huomaa, vihko on aika.. kärsinyt. Tämä pitäisi vielä viedä tiistaina ravitsemusterapeutille, eheh...
Naama ja hiukset sitten. Ärsyttää, kun tukasta tuntuu lähtevän suoravärit melkein saman tien seuraavassa pesussa. No, ei auta kuin tunkea aina pari tippaa joka pesuun! Tässä kuvassa tukka tosin näyttää muutenkin tummemmalta ja värittömämmältä. 

Ruoaksi söin tonnikala-herne-maissirisottoa. 

Tärkeintä oli se, että sain jälleen kirjoitetuksi runoja. Lisäksi on ollut erittäin mukavaa huomata, että kirjallisuusblogiinkin on eksynyt lisää lukijoita!
 Päivällä luin folkloristiikan pääsykoekirjoja. Tosin aika hajanaisesti, sieltä täältä selaillen.

 Sitten lisää tietokoneen näyttöä, hihkutte varmaan riemusta. Illalla kuuntelin Stam1naa, jonka "Likainen parketti" - biisiin tykästyin keikalla. Stam1nasta on tyksitty jossain määrin ennenkin, mutta keikalla vasta tajusi miten hyvältä jotkut biiseistä oikeastaan kuullostavatkaan. Harmi muuten, etten tullut ottaneeksi keikalta yhtään kuvaa. En viitsinyt siinä ihmispaljoudessa alkaa säätää kameran kanssa. Porukkaa oli niin paljon, ettei meinattu edes mahtua sisälle, vaikka mentiin kahta tuntia aikaisemmin jonottamaan. Jossain suuressa kaupungissa ymmärtäisin tämän, mutta Mikkelin Stopparissa en ole yhtä vappua ja uuttavuotta lukuunottamatta joutunut koskaan jonottamaan. Noinakin päivinä jono oli huomattavasti lyhyempi.

Päivän kuva on maailman edustavin otos minusta ja jalkakylvystäni! 

Huomenna onkin haasteen viimeinen päivä, apua! Olen jo niin tottunut tämän tekemiseen, että voi tuntua todella oudolta!