keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Kuolemanpelko

Pelko kuolemasta on vanha tuttavani lapsuudesta. Näin ensimmäiset mieleen jääneet kuolemaunet noin 4-5-vuotiaana ja muistan niiden häirinneen huomattavasti jokapäiväistä elämääni. Unissani yleensä minä tai joku läheisistäni oli sairastunut parantumattomaan tautiin ja viimeiset elinviikot olivat käsillä. Painajaiset olivat varsin yleisiä ja muistan yhä niitä joitakin varsin kirkkaasti.

Unet eivät kuitenkaan olleet ainoa elämäni osa-alue, jossa kuolemanpelkoni näkyi, vaikka ne varmastikin pitivät pelkoa yllä tehokkaasti. Tarhaiässä tunsin itseni ahdistuneeksi esimerkiksi nukkumaan käydessä, sillä pelkäsin jonkun tappavan minut nukkuessani. Vaikka jo lapsena tiesin, että pelkoni oli hyvin epärealistinen, niin en siltikään pystynyt päästämään siitä irti. Se kalvasi minua varsin pitkään, kunnes jossain kohtaa vain katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. 

Vuosien varrella minulla on ollut monia pelkoja, joista usea on ollut jossain määrin kytköksissä kuolemanpelkoon. Puhtaassa muodossaan törmäsin siihen uudellen kuitenkin vasta kahdeksannella luokalla. Tuolloin olin joutunut auton töytäisemäksi suojatiellä. Mitään suurempaa fyysistä vammaa minulle ei tullut, vähän haavoja vain ja jonkin aikaa kipeä jalka. Henkinen puoleni sen sijaan ajautui tapahtumasta aika pahaan kriisiin.

Muistan, että lentäessäni pyörän satulasta aika ikään kuin pysähtyi. Ilmalentoni ei kestänyt varmaan kuin pari sekuntia, mutta jo siinä ajassa kerkesin ajatella paljon asioita. Kolari ei ollut paha, mutta silloin minun oli hankala arvioida tilannetta realistisesti. Ajattelin, että saatan kuolla, mutten varsinaisesti pelännyt sitä. Pyrin vain suojaamaan itseäni tömähdykseltä asfalttiin ja toivoin, ettei kaikki olisi ohi. Pelko tuli kyläilemään vasta jälkeenpäin. 

Sairaalasta päästyäni en oikein suostunut uskomaan, ettei minussa ollut mitään vakavampaa vialla. Jostakin oli iskostunut päähäni ajatus, että minun kuului kuolla tuona hetkenä. Olin vain jotenkin onnistunut huijaamaan kuolemaa. Kuvittelin, että yöllä nukkuessani kuolisin johonkin huomaamatta jääneeseen vammaan tai lähitulevaisuudessa johonkin muuhun. Ajatus oli varsin järjetön, mutten siltikään suostunut uskomaan selvinneeni. Muutaman viikon sisällä sitten sattui pari muutakin haaveria, jotka vahvistivat tätä uskoani entisestään. Nukuin huonosti, näin painajaisia ja esimerkiksi teiden ylittämisestä tuli minulle todella vaikeaa. Aloin myös pelätä junia ja rekkoja, sillä olin noina aikoina monia tuttavieni tuttavia oli jäänyt niiden alle.

Ajan myötä tämäkin pelkojakso kuitenkin haihtui, eikä kuoleman ajatteleminen kuulunut enää jokapäiväiseen elämääni. Liikenne ei pelottanut enää niin paljoa, vaan uskalsin kävellä kaupungilla ilman ajatusta yliajetuksi tulemisesta. Junat ja rekat minua tosin kammottavat edelleen, enkä ole uskaltanut ajokorttiakaan ajaa vielä. Ei minulla kyllä toisaalta ole sille pahemmin tarvettakaan.

Helpompi jakso ei kuitenkaan kestänyt pitkään. Peruskoulun lopussa ja lukion alussa minusta tuli kauhuleffojen suurkuluttaja. Niissä tapahtuvat raakuudet eivät herättäneet minussa mitään suurempia tunteita, enkä ajatellut siis olevani erityisen herkkä väkivallalle. Yhä enemmän leffoja katsoessa jännitys pieneni pienemistään ja kaipasin jotain uutta. Jotakin sellaista, joka toisi samanlaisen fiiliksen, kun ensimmäisiä kauhuleffoja katsoessa. Tämän johdosta tein kriittisen virheen. Ystäväni oli nimittäin löytänyt netistä gore-kuvia, joita päädyin sitten katsomaan kaverini kauhisteluiden myötä. 

Siinä meni minun rajani. Kuvat murjoutuneista ruumiista taisivat olla psyykkeelleni hieman liikaa. En jostain syystä ennen noiden kuvien näkemistä ollut ymmärtänyt, miten rumaa ja kunniatonta kuoleminen voi oikeasti olla. Toki olin katsonut hyvinkin brutaaleja kauhuelokuvia, mutta eivät leffojen raakuudet olleet mitään verrattuna vastaaviin todellisiin. Näissä kuvissa oli oikeita ruumiita, jotka olivat esimerkiksi lojuneet pari viikkoa kylpyammeessa eritteiden seassa, silppuna lihamyllyssä tai aivot ammuttuna seinään. Tajusin kuvia selatessani, että niin voi käydä kelle tahansa. Itsekin saattaisin minä päivänä tahansa joutua johonkin kauheaan onnettomuuteen, jolloin joutuisin mahdollisesti läpikäymään hirveitä tuskia ja minusta voisi jäädä jäljelle vain kasa kuvottavaa lihaverimössöa. Pahinta oli ehkä nähdä, että joskus näissä gore-videoissa ihmiset saattoivat naureskella ruumille tai jopa vasta kuolemassa olevalle henkilölle. Sellaista tuntui hirveältä kuvitella omalle kohdalleen. 

Aloin panikoida erilaisia onnettomuuksia ja pian myös sairauksia. Kroppani alkoi lukion lopulla oireilla huonojen elämäntapojen ja henkisen tilan vuoksi, joka tietenkin villitsi kuvitelmia. Jokainen kummallinen tuntemus oli merkki syövästä tai muusta vakavasta sairaudesta. Kuolemanpelosta tuli taas päivittäinen seuralaseni. Pahimpina masennuskausina itse kuolema ei pelottanut, vaan sitä ainakin luuli jopa toivovansa, mutta kuolemisen hetken mahdollinen kauheus ahdisti silti.

Lukion nelosella alkoivat nämä kuolematoiveet väistyä, jolloin pelot nousivat entistä vahvemmin pintaan. Samalla alkoi ahdistaa myös se, mitä tapahtuisi kuoleman jälkeen. Aihetta oli tullut pohdittua aiemminkin sen kiinnostavuuden vuoksi, mutta voimakasta ahdistusta en ollut kokenut asian tiimoilta kuin pikkulapsena. Silloin pelkojen kuittaamiseksi riitti kuitenkin muutama rauhoittava sana taivaasta mummon suusta ja isän selitykset hajottajabakteereista. (Olin oikein päättänyt paikankin, mihin haluan bakteerien minut hajottavan!) Lukion loppupuolella teema alkoi kuitenkin pyöriä mielessä ahdistukseen asti. Minua kammotti suunnattomasti ajatus siitä, ettei kuoleman jälkeen ehkä olisi enää mitään. Tiedottomuuden tila kun on yksinkertaisesti mahdoton kuvitella, jonka vuoksi se oli helvetin pelottava. Emmehän me toki nukkuessammekaan tiedosta ympäröivää maailmaa, mutta kuolema on lopullinen ja siten täysin eri asia. On vaikea kuvitella tilaa, jossa sinua ei vaan yksinkertaisesti enää ole. Vielä vaikeampaa siitä tekee se, että pitäisi yrittää hahmottaa myös sen lopullisuus. 

Taivaaseen ja helvettiin uskomisesta olin luopunut jo aikoja sitten, mutta halusin uskoa edes jonkinlaiseen elämään kuoleman jälkeen. En oikeastaan edes suostunut ajattelemaan sitä mahdollisuutta, ettei minkäänlaista tuonpuoleista olisi. Epäilyksien tukahduttaminen ei kuitenkaan ollut järin viisasta, sillä eiväthän ne tunteet minnekään kadonneet. Ne häiritsivät yhä jokapäiväistä elämääni sairausepäilyen, ahdistuksien ja onnettomuuksien pelon muodossa. Rauhoitin useimmiten itsäni ajatuksilla siitä, ettei kuoleman suhteen voi sanoa mitään varmaa. On toki totta, että monet tiedemiehet ovat  päätyneet ajatukseen, että elämämme on ainutkertainen. En kuitenkaan oikein usko ihmisen olevan vielä niin älykäs ja menetelmiemme niin kehittyneitä, että voisimme sanoa asiasta mitään varmaa. Kaikki meidän ulkomaailmasta muodostamamme havaintomme ovat aisteistamme riippuvaisia ja aistimme taas erehtyväisiä. Havaintomme voivat olla vääristyneitä, emmekä välttämättä havaitse kaikkea olemassa olevaa ollenkaan. Eihän esimerkiksi muurahaisellakaan ole kykyä havaita monia asioita, jotka ovat ihmisen elämässä arkipäivää. Ihan yhtä lailla ihminen voi olla kykenemätön aistimaan jotain korkeampaa. 

Epätietoisuus raastoi minua ja yritin löytää kaikkien mahdollisten kuolemauskomusten joukosta itselleni sopivia. Joskus pienenä olin takertunut kristinuskoon, mutta kuten jo aiemmin on käynyt ilmi, en oikein kokenut sitä omaksi jutukseni. Enemmän minua puhutteli esimerkiksi jälleensyntyminen. Se tuntui ehkäpä loogisimmalta kaikista läpikäymistäni vaihtoehdoista, eikä ajatuksena kovin oudolta tai vieraalta. Sainkin uskonnosta lohtua jonkin verran. En kuitenkaan ole koskaan ollut sellainen ihminen, joka osaisi uskoa aivan täysillä, ihan ilman epäilyksiä. Siksipä kuolemanpelko kummitteli mielessäni yhä varsin usein. 

Vain kuukausi tai pari sitten olin pelokkaampi kuin koskaan. Edes uskomukseni eivät auttaneet asiaa, vaan mietin jatkuvasti loputtoman tyhjyyden mahdollisuutta. Samoin minua ahdisti ajatella sitä, että koko maapallon elämä voisi olla vain yhden onnekkaan sattuman tulos. Millään ei olisi tällöin mitään väliä suuremmassa mittakaavassa, eikä minulla minkäänlaista kohtaloa. Olisin vain pelkkä lihamöykky sähköimpulsseilla. Mitätön osa rattaistoa, joka pyörii vailla merkitystä.

Asiat muuttuivat jonkin verran, kun näin yhden elämäni hirveimmistä painajaisista. Siinä olin keskellä ahdistavaa mustuutta, jossa kuitenkin pyöri ruosteisia hammasrattaita ja lisäksi välkkyi irvokkaan kirkkaita neonvaloja. Ympäristö sinänsä ei ollut hirvittävän pelottava, vaan tummuudesta kuuluva ääni. Puhuja ei missään vaiheessa näyttäytynyt minulle, mutta tunsin sen olevan jonkinlainen korkeampi olento, epäilemättä paha sellainen. Tuo olento halveksi ihmistä, jonka kehosta se puhui heikkona ja kuvottavana, sekä nauroi sille miten lyhyt ja merkityksetön elämämme on. En jostakin syystä pystynyt sanomaan uneni olennolle vastaan, vaan jouduin kuuntelemaan, miten se repi iloa siitä, miten olen vain pieni ja katoava osa niin luonnon kiertokulkua kuin ihmisen luomaa järjestelmääkin. Nuo asiat eivät periaatteessa olleet minulle uusia, mutta unessa ne tunsi todella syvästi. Suunnaton epätoivo valtasi minut, löi maahan ja sai jopa toivomaan kuolemaa. Pääsyä pois julmasta kirtokulusta.

Unen jälkeen olin muutaman päivän kauhusta kankea, mutta pikkuhiljaa asiat alkoivat järjestyä päässäni. Tuon puolen näkeminen maailmastamme sai minut pohtimaan, että onko kuolema lopulta niin kamala asia sittenkään? Vaikka kaikki päättyisikin sen jälkeen. Eikö ikuinen lepo sentään olisi parempi kuin loputon koneiston orjana eläminen? Ikuisen elämän kauheat varjopuolet iskivät vasten kasvojani. En puhu tässä nyt mahdollisesta tuonpuoleisesta, vaan miten kauhistuttava olisi ajatus siitä, että pitäisi elää ikuisuus tämän maailman lakien mukaisesti, pienenä hammasrattaana. Huomasin yllättäen, ettei kuolema enää tuntunutkaan minusta niin hirvittävältä asialta. Tarkoitti se sitten jälleensyntymistä, henkimaailmaan siirtymistä tai ikuista unta.

En tarkoita kuitenkaan, että elämä olisi pelkästään synkkää ja kamalaa. Tässä maailmassa on hyvin paljon kaunista, opettavaista ja muilla tavoin tärkeää koettavaa, mutta tässäkin todellisuudessa on varjopuolensa. Näiden ajatuksien myötä huomasin mieleni hieman rauhoittuvan. Kuolemanpelkoni ei ole väistynyt, mutta se on lievittynyt. Karmeat kuolintavat pelottavat edelleen, mutta kuolemanjälkeinen ei tunnu enää niin ahdistavalta. Suhtautumiseni asiaan on nykyään luokkaa "Sittenhän se nähdään", vaikka olenkin jossain määrin taipuvainen uskomaan kuolemanjälkeiseen elämään.

Luin eräänä päivänä kuolemanpelosta netistä enemmänkin. Joku jollain keskustelupalstalla nosti hyvän pointin esille siitä, minkälaisista asioista kuolemanpelko voi kieliä. Tunsin itseni vähän tyhmäksi, kun en ollut tullut ajatelleeksi koko asiaa. Tämä henkilö nimittäin puhui viestissään siitä, miten kuolemanpelko on monesti merkki siitä, että elämässä ei ole kaikki hyvin. Että joku asia kaipaa muutosta.

Olin käsitellyt pelkoani ensisijaisena tunteena, vaikka se taisikin itse asiassa olla toissijainen. Olen nimittäin ollut varsin tyytymätön moneen asiaan elämässäni jo jonkin aikaa. En ole ihan pohjattoman onneton, mutten voisi kutsua itseäni varsinaisesti onnelliseksikaan. Tällä hetkellä elämä vähän jumittaa paikallaan, kun istun työttömänä kotona ja jokainen päivä on paljolti edellisen kaltainen. Mikkeli alkaa pikkuhiljaa maistua puulta, opiskelupaikan puuttuminen saa tuntemaan itsensä paikoilleen jymähtäneeksi ja mieltä kalvaa epäilys siitä, pystynkö koskaan saavuttamaan haaveitani. Myös talven kylmyys ja synkkyys painaa aika paljon. Tuntuu, etten pysty tällä hetkellä täydellisesti toteuttamaan itseäni, enkä elämään niin täysillä kuin haluaisin. Kuolemanpelko on siis oikeastaan varsin ymmärrettävä reaktio tilanteeseeni. Jos kuolisin nyt, en kuolisi onnellisena. Kaikki unelmani ovat vielä saavuttamatta ja minua ahdistaa, etten ole vieläkään päässyt elämään sitä elämää, jota haluaisin. Tuntuu, että vuodet vierivät ohi kauhean nopeasti ja pelottaa, että mitä jos jämähdänkin tähän.

Ratkaisuksi minun on kai vain odotettava, että pääsen muuttamaan ja pyrittävä sillä aikaa luomaan mahdollisimman hyvä pohja unelmieni toteuttamiselle. Järkipohdinta auttaa jonkin verran ahdistuksiin ja uskon kyllä selviäväni siihen asti, että pääsen kunnolla rakentamaan uutta elämääni. Ehkä olisi nyt viisasta keskittyä myös vanhan elämäni hyviin puoliin ja yrittää nauttia niistä. Tällä hetkellä se tuntuu vaikealta, mutta onhan sillekin syynsä, että haluan viettää vielä ensi kesän Mikkelissä. En minä turhan takia tänne jäisi. Seuraava askeleeni olisikin siis opetella elämään päivä kerrallaan, nauttimaan hetkestä. Minun kaltaiselleni kärsimättömälle ihmiselle se on suuri haaste, mutta ehdottomasti vaivan arvoinen. Ehkäpä vähitellen pelotkin sitten alkavat väistyä, kun elämä muuttuu mielekkäämmäksi.

Onko teillä kokemuksia kuolemanpelosta? Miten olette selvinneet tunteidenne kanssa?






12 kommenttia:

  1. Mietiskelyn ohella olen päässyt eroon kuolemanpelosta. Kuolema on yhtä luonnollista kuin eläminenkin. Itseasiassa uuden elämän syntyminen aiheuttaa mussa nykyään paljon enemmän ristiriitasia tunteita, en pysty olemaan ihmettelemättä sitä. Toisin sanoen siis kuolema tuntuu musta luonnollisemmalta ku syntyminen, en vain ymmärrä mistä kaikki ilmestyy! xD

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahah, varsin ymmärrettäviä tuntemuksia kyllä. :D

      Poista
  2. En pelkää yhtään kuolemaa koska minulla on niin vahva usko, tai ei edes usko vaan tieto, jälleensyntymästä. Varmaan olet jo tutustunutkin kirjaston parapsykologian osastoon jossa on paljon kuolemanjälkeistä elämää käsitteleviä kirjoja. Elämä ei koskaan pääty. Ei ole sellaista asiaa kuin kuolema. Ruumis on vaate ja kun se on kulunut ja hajalla, se heitetään pois. Kehon kuolema on lähinnä tragedia lähimmäisille sillä kehon kuolema tuo eron läheisiin. Sitä voi surra, surtaisiinhan vaikka koko elämäksi afrikkaan muuttavaa perheenjäsentäkin jos tiedettäisiin ettei vuosikymmeniin nähtäisi :) Mutta ei sekään ero ole lopullinen.

    Mutta lue niitä kirjoja. On paljon kokemuksia ihmisistä jotka ovat olleet lähes aivokuolleita, aivoissa ei siis ole ollut toimintaa eikä siis henkilö voi uneksia/nähdä/kokea . Silti he kertovat että sen syvän kooman aikana he ovat henkenä liikuskelleet vaikkapa sairaalahuoneistossa katsoen ihmisten toimenpiteitä, kuunnelleet näiden puhetta jne. Ja kun henkilö on lopulta palannut tajuihinsa, aivotoiminta on elpynyt ja ihminen on taas läsnä kehossaan, voi hän kertoa mitä on nähnyt vaikka biologisesti niiden asioiden näkemisen ja kuulemisen olisi pitänyt olla mahdotonta. Näille tapauksille ei oikein ole tieteellistä selitystä. Mutta tokihan tuo johtuu siitä että me emme ole ruumiimme. Me olemme henki ja ruumis on vaatteemme ja henki voi irrota kehosta halutessaan. Ja lopulta kun keho on romu, se jätetään lopullisesti.

    Taika

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjaston osastolla on tosiaan tullut vierailtua muutamaan otteeseen. Täysin en ole sitä kolunnut, mutta muutama kirja on tullut luettua. Kiva, että muistutit senkin olemassa olosta! Netistä on tullut myös luettua esimerkiksi juuri näitä mainitsemiasi stooreja ja ihan äskettäin jostain tutkumuksista asian tiimoilta. Käytännössä aivokuolleena olleet ihmiset ovat osanneet kertoa esimerkiksi tavaroiden paikkoja huoneissa, joissa he eivät ole koskaan käyneet hereillä ollessaan. Huoneissa he ovat kertoneet käyneensä irtauduttuaan ruumiistaan "kuolemansa" jälkeen. Hyvin mielenkiintoista tuollainen. En oikein ymmärrä, millä muulla tavoin tuollaisia kokemuksia voisi selittää kuin kuolemanjälkeisen elämän olemassa ololla. Tietenkin pitää silloin olla varmaa, ettei potilas ole voinut eläessään vierailla tässä huoneessa tai ole kuullut siitä mitään.

      Poista
  3. Minuakaan ei pelota kuolemassa oikeastaan mikään muu kuin se, että jos nyt kuolisin niin läheiseni kärsisivät. Tämä pelko on mullakin joskus käynyt melkein pakkomielteiseksi ja toivon aina että olen viimeinen, joka kuolee, koska kärsisin itse mieluummin muiden menetyksen, kun annan muiden kärsiä! Se lieventyi jonkin verran kun tajusin, miten itsekäs se pelko on, että muut eivät mitenkään pääsisi yli minun kuolemastani, että maailma pyörisi vain minun napani ympärillä. Kaikkihan me täältä lähdemme, eikä sitä voi itse oikeastaan valita. Tai no voihan sen itsekin päättää, mutta se on sitten taas asia erikseen :p
    Mutta tosiaan on hyvä keskittyä kertomaan läheisilleen, miten tärkeitä he ovat ja elää sellaista elämää kuin haluaa, koska jokainen päivä voi tosiaankin olla se viimeinen!

    Mietin joskus jonkin viestin tai videon tekemistä läheisilleni, jos sattuisin kuolemaan tässä. En ole vielä saanut sitä aikaiseksi, mutta se pitäisi tehdä, koska se rauhoittaisi omaa mieltäni huomattavasti!

    Tää saattaa kuulostaa ihan sairaalta, mutta kelasin joskus, että jos kokisin jotenkin tuskallisen onnettomuuskuoleman, niin tuntuisikohan se erilaiselta kun "normaalit" kivut, koska tietäisi kuolevansa? Jotenkin paremmalta? Ja mä en edes ole mikään masokisti.. :D Kaikkea sitä ihminen miettiikin!

    Pysäyttävä ja hyvin kirjoitettu teksti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse olen miettinyt aika kuumeisesti sitä, miltä läheisten kuolemat tulevat tuntumaan. Minulta ei lapsuuden aikaisen koirani lisäksi ole kuollut ketään oikeasti läheistä henkilöä. Tuskaa se tulee tuottamaan, mutta vähän pelottaa millä tavalla tulen reagoimaan, kun olen muutenkin aika epävakaata sorttia. En siis meinaa, että menisin itselleni mitään tekemään, vaan lähinnä mietin, mitä sellainen tapahtuma tekee psyykkeelleni. No, kai siitäkin selviää.

      Minä en oikeastaan ole miettinyt haluaisinko olla ensimmäinen vai viimeinen lähtijä. Joku kärsii kuitenkin, eikä siihen oikeastaan voi juuri vaikuttaa. Ehkä sitä on turha miettiä. Tuokin on hyvä pointti, että menetyksen jälkeen pystyy kyllä jossain vaiheessa jatkaa elämäänsä.

      Itselleni ajatus siitä, että kuolisin selvittämättä välejä kaikkien kanssa on ikävä. Osittain siksi pyrin aina selvittämään kaikki erimielisyydet ja näyttää ihmisille mitä he minulle merkitsevät.

      Tuo viesti/video on mielestäni oikein hyvä idea. Itse olen joskus harkinnut kirjoittavani kirjeen jokaiselle läheiselleni, jotteivät tunteeni heitä kohtaan jäisi epäselviksi.

      Aika jännä ajatus! Ei minusta mitenkään sairas, mutten ole koskaan tullut itse ajatelleeksi tuota. Hankala sanoa. Itsellä on vähän viha-rakkaussuhde viimeisten hetkien miettimiseen. Tavallaan se on todella mielenkiintoista, mutta toisaalta taas aika ahdistavaa.

      Kiitoksia! :)

      Poista
  4. Mielenkiintoinen ja hyvä postaus, pisti ajattelemaan ja pohtimaan tämänhetkistä elämää!

    Joskus yläasteella kuumottelin kovasti kuolemaa, tai siis sen jälkeisiä tapahtumia enimmäkseen. En oo oikein koskaan uskonut mihinkään, joten yhtäkkinen helvettiin joutumisen pelkääminen oli hämmentävää. Taivaskaan ei oikein kuulostanut houkuttelevalta vaihtoehdolta, näin kerran unta jossa pääsin taivaaseen ja ahdistuin siitä, että sielä pitäisi viettää ikuisuus..

    No, onneksi lukion biologian kursseilla meillä oli kovin ateistinen opettaja, joka palautti mun ''uskon''. Eli uskon siihen, ettei kuoleman jälkeen ole mitään. Tietoisuus häviää ja olotila on samanlainen kuin ennen syntymää. Se toi mielenrauhan. Myös uskontojen määrä ja sen tajuaminen, että ne ovat lähinnä aluekohtaisia ja kuuluvat paikalliseen kulttuuriin, vei lopullisesti uskontojen uskottavuuden. Miten ne kaikki voisivat olla oikeassa? Kuoleman hyväksymistä auttoi myös se, että oon oikeastaan tehnyt elämässäni kaiken minkä oon halunnut. Aika ankeaa sanoa noin, pitäis varmaan alkaa miettimään uusia tavotteita ja haaveita elämälle.. :D Unelma-ammatin keksimisestä ois hyvä aloittaa. Jotenkin vain kovin kyyninen olo, miksi tehdä mitään kovin merkittävää elämällään, kun ei siitä enää kuoleman jälkeen iloa ole? Ainakin paineet päästä historiankirjoihin on poissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta on mielenkiintoista huomata, miten erilaiset käsitykset kuolemanjälkeisestä voivat tuoda ihmiselle mielenrauhan. Esimerkiksi joku himokristitty voi saada suunnattomasti lohtua uskostaan taivaaseen, kun taas sinun näkemyksesi olisi hänelle painajainen. Sinulla taas juuri päinvastoin. Ymmärrän itse kummankin kannan. Varmasti on mukavaa ajatella, että kuoleman jälkeen odottaisi jokin täydellinen paratiisi, jossa tunnettaisiin vain onnea. Mutta toisaalta, ikuisuus lukittuna mihin tahansa paikkaan voi tuntua todella ahdistavalta. Ajatus siitä, että olemassaolo vain jatkuisi ja jatkuisi samanlaisena (tai erilaisenakin) ei välttämättä ole kaikille mieluinen ajatus.

      Uskontojen uskottavuus on tosiaan hieman vaikea homma. Uskovat yleensä nojaavatkin enemmän tunteeseen kuin järkeen. Toisaalta uskonnoissa on myös hyvin, hyvin paljon yhteneväisyyksiä ja olen joskus miettinyt, että mitä jos ne kaikki puhuvat samasta asiasta vähän eri sanoilla. Nämä yhteneväisyydet tosin voi selittää myös sillä, että ne ovat ajan saatossa saaneet vaikutteita toisistaan ja niitä on tietoisestikin sulautettu yhteen. (Esim. pakanallisia juhlapyhiä kristinuskoon jne.) Voi myös olla, että kuoleman jälkeen tapahtuu jotain sellaista, joka ei ole käynyt ihmisen mielessäkään. Sitä on aika mahdotonta sanoa. Minusta on ehkä viisainta turvautua siihen näkemykseen, joka tuo itselleen mielenrauhan. Oli se sitten jokin uskonto, ateismi, agnostisismi tai mikä vain.

      Varmaan kuitenkin olennaisinta kuoleman hyväksymisessä on juuri se, että eletty elämä tuntuu mielekkäältä ja merkitykselliseltä. Erilaiset uskomukset ja teoriat ovat antaneet kuolemanpelkooni lohtua, mutta tuskinpa se täysin katoaa ennen kuin elämässä alkaa mennä paremmin. Merkityksen etsiminen voi tosiaan olla haasteellisempaa ateistille kuin uskovaiselle. Uskovaisilla monesti maanpäällinen elämä määrää sen, mihin päädyt kuoleman jälkeen tai sitten sen tarkoituksena on esimerkiksi opettaa asioita kuolemanjälkeistä varten. Jos olisin ateisti, niin varmaan vaan pyrkisin ottamaan lyhyestä elämästäni kaiken irti. (Näin toki muutenkin.) Elämän ainutkertaisuus ei suinkaan tee siitä merkityksetöntä, vaan jopa antaa sille uusia sellaisia. http://api.ning.com/files/RAnMNU9HnH9YskgDwIym5ctySc85M2cA3f2fdqe05FlXMFR0d6Kg3UrtqZ1Po37j6s7hc2y9UfDfBcw3XW6oMb4eGkSRZFR9/DawkinsembracesHitchens.jpg --> Tämä kuva on aika hyvä aiheeseen liittyen.

      Poista
  5. Mahtava teksti, pysäytti oikein ajattelemaan. Varmasti jokainen elämässään miettii kuolemaa ja mitä sen jälkeen tapahtuu. Itse ajattelen vain että se on luonnollinen asia ja jokaisella se on joskus edessä. Mutta elämää pitää vain elää päivä kerrallaan ja nauttia mahdollisimman paljon tästä elämästä mikä meille on annettu! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon! :) Toivon, että pystyn joku päivä suhtautumaan itsekin asiaan yhtä rauhallisesti kuin sinä. :D

      Poista
  6. Haha, alussa luki mielenkiinnolla ja vähän irrallaan tekstistä - ei jaksanut (kellonaika!) käyttää aikaa samaistumiseen tai sen suurempaan huomioon, mutta maininta Mikkelissä maistumassa puulta sai naurahtamaan. Ehkä siksi, että suunnittelin viettäväni kesän häiritsevän lähellä rkylää ja käydä läpi sitä vanhaa elämää - ensimmäistä kerta neljään vuoteen tulisi käveltyä rkylän maastoissa, vaikka joskus vannoin etten koskaan enää edes vilkaisisi sen suuntaan, ja olin vieläpä innoissani asiasta. Hassua ajatella, että siellä olisi enää yhtään mitään, kun on itse luonut kaiken muualle, mutta kai siellä vielä ihan yhtälailla eletään mitä muuallakin.

    Elämä on kärsimystä, mutta sen ei tarvitse poissulkea viihtyvyyden mahdollisuutta. Itseään voi kehittää ja se, että jättäisi pyörimättä muutaman tai muutamankymmenen pyörähdyksen hammasrattaissa, ei tarkoita, että sitä sulkisi mitään olennaista pois. Ehkä olennaista tietyssä elämäntyylissä, mutta tuskin sentään elämässä itsessään. Sitähän on kaikkialla ja niin monimuotoisena, ettei jokainen meistä mitenkään kykene kuulumaan kahlittuna siihen ihmiskunnan verkkoon. Ja silti voi elää elämänsä täysillä. Mahdollisuuksia vaikka minkälaiseen elämään on niin paljon, mutta eipä se liene ihmekään, ettei nyky-yhteiskunta tue tai oikeammin, kannusta, repäisemiseen ja oman tiensä valitsemiseen. Niiden hammasrattaiden ulkopuolelta.

    Mitä tulee sattuman kauppaan - sattumaan uskomisen lopetin kauan sitten. Ei ole mitään köykäisempää ja helpompaa argumenttia kuin sattuma, enkä usko että mitään niin valheellista olisikaan vähään aikaan lausuttu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei jos kerran vietät aikaa täällä, niin sitten pitää ehdottomasti nähdä! Ihan useamminkin. :D Rantakylään ei minun hirveästi tee mieli enää astua, mutta kaipa sekin voisi tehdä ihan hyvää. On ne asiat hyvä käydä läpi. En minä mitenkään erityisemmin niitä ole sulkenut pois, mutta R-kylässä en ole käynyt kuin ihan vain äiskää moikkaamassa.

      Varmasti on vaikea kuvitella, että täällä olisi mitään. Minulla on täällä asuvana jopa sellainen olo, ettei täällä enää oikein ole mitään. Tuntuu kuin eläisi kummituskaupungissa. Vähän hankala selittää. Itse tuntuu olevan jo aivan muualla, mutta silti pitäisi jaksaa talvi vielä jumittaa tässä. Kesän käytän hyvästelyyn, joten se tuntuu jokseenkin täydemmältä ja eläväisemmältä.

      Hyvä pointti. En minäkään tosiaan meinannut, että elämä olisi kokonaan kärsimystä, vaikka teksti saattoikin viitata vähän siihen suuntaan. Olen viime aikoina pyrkinyt vähän etäämmälle niistä rattaista. Hirveän tiukasti nissä kiinni olevien elämäntyyli on alkanut ällöttämään ja olen alkanut vähän vierastaa sellaisia ihmisiä. En meinaa nyt, että minusta olisi tullut mikään yhteiskunnan vihollinen, mutta ihmiset, jotka omaksuvat kaikki ajatustapansa sen sisältä herättävät vähän kummallisia tuntemuksia. En näe sitä välttämättä positiivisena asiana. On hienoa nähdä elämässä muitakin mahdollisuuksia kuin se yläasteaikainen "kouluttaudu hyvätuloiseksi - vastaanota hyvä työ - hanki perhe, omakotitalo ja koira" - juttu, mitä en tosissani koskaan halunnut. Mutta halveksunta harvoin tekee ihmiselle hyvää. Olisi hyvä vain oppia elämään oravanpyörän rinnalla ja sen verran kiinni kuin itsestä tuntuu hyvältä.

      Minäkin uskon kohtaloon, vaikka toisinaan uskoni kyllä horjuu. Voisimme keskustella tästä joskus enemmänkin, kuulisin mielelläni ajatuksiasi asian suhteen. Arvostan mielipiteitäsi näissä asioissa. (Toki muissakin. :D)

      Poista