keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Style inspiration

Ilmojen lämmitessä olen alkanut haaveilla kesävaatteista. Mitään selkeää linjaa kuteissa ei tunnu olevan, vaan rättejä ostoslistalla on mukana aika sekalainen kirjo. Mukaan on päässyt vähän uusiakin juttuja. Monet kuteet ovat jossain määrin hipihtäviä ja osa yllättävän rentoja. Jopa matalat kengät ovat alkaneet viehättää! Mutta mutta, mitäpä sitä turhia jaarittelemaan, siirrytään suoraan kuviin!
















sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Pitkää hametta ja avonaisempaa pääntietä

Halusin tänään kokeilla jotakin hillityn näyttävää. Joo, en tosiaan tiedä itsekään tarkalleen mitä se on, mutta tulokset näkyvät tässä postauksessa. Olen viime aikoina oppinut käyttämään enemmän myös pitkää hametta ja haluan tuoda nyt sitä esille blogissakin. Kyseinen hamehan näkyy jo kuvauspostauksissakin, mutta erilaisen asun kanssa. Nyt halusin kokeilla aika avaraa kaula-aukkoa, eikä tuo mitenkään huonolta näyttänytkään!







lauantai 22. helmikuuta 2014

Tukkamuutosta vaaleasta punertavaan!

Tein sen, mitä olin jo pitkään miettinyt ja pistin tukkani uuteen uskoon. Sen kunniaksi ajattelin kirjoittaa hiushistoriastani vähän laajemminkin. Aloitetaan kuitenkin ihan ensiksi kuvalla uudesta tukastani.


Sanotaan, että hiukset ovat naisen kruunu. Oman kruununi olen aina halunnut pitää hyväkuntoisena, paksuna ja useimmiten myös pitkänä. Se ei ole muuttunut, vaikka muuten hiusihanteeni onkin vaihdellut laidasta laitaan. Ainut kerta, kun halusin leikata hiukseni lyhyeksi oli kutosluokalla peruskoulussa. Olisin halunnut pinkin polkkatukan, mutta äitini ei antanut minun sellaista leikata. Olen nyt varsin tyytyväinen siihen, sillä hinkuni saada lyhyet hiukset meni varsin nopeasti ohi. Siinä olisi voinut nimittäin olla pieni kasvattaminen.

Yläasteelle mennessäni ihannoin pikimustia ja aivan vaaleita hiuksia. Vanhempani olivat kuitenkin sitä mieltä, ettei niin nuorella iällä kannata vielä alkaa tekemään kovin rajuja hiuskokeiluja. Äitini pelotteli minua kovastikin sillä, että hiukseni muuttuvat hampuiksi, jos teen jotakin niin radikaalia. Tapa oli ehkä vähän väärä, mutta toisaalta olen ihan tyytyväinen, että annoin teininä hiusteni olla aika rauhassa. Päässäni taisi olla jossain vaiheessa pari astetta tummempi ruskean sävy, sekä välillä vaaleita raitoja.

Ysiltä lukion puoliväliin olin vaaleatukkainen. Alta hiukseni tosin olivat tummemmat, sillä blondius oli saatu aikaan reilulla raidoittamisella. Noina aikoina en voinut kuvitellakaan olevani mitään muuta kuin blondi. Katselin paljon kuvia 1940-1960-lukujen naistähdistä, joilla oli ihanat platinanvaaleat ja kiharat hiukset. Halusin itsekin näyttää samalta. Ainut vain, etten uskonut täysin platinanvaalean sopivan itselleni, enkä liioin kiharoidenkaan. Vaaleuden ihannointi lähti kuitenkin nimenomaan noista kuvista. Tukkani oli kyllä omalla tavallaan todella ihana. Se ei ollut kauhean räväkkä tai massasta erotttuva, mutta noina aikoina hiukseni olivat todella hyvässä kunnossa.



Hiusteni kunto oli ollut minulle aina ylpeyden aihe, mutta tukkani alkoi lopulta näyttää silmiini aika tylsältä.
Lukion kolmosella blondivaihe alkoi jäämään. Olin alkanut pukeutua gootahtavammin ja menneiden vuosikymmenten hehkutus jäi hieman vähemmälle. Sen sijaan ihailin monia tummatukkaisia goottikaunottaria ja aloin miettiä, miltä näyttäisin itse sellaisella tukalla. Lopulta uskaltauduin värjäämään hiukset ruskeaksi. Tarkoitus oli värjätä seuraavalla kerralla mustaksi, mutta halusin ensin nähdä miltä tumma yleensäkään näyttää minulla. Mustasta kun olisi ollut vaikea siirtyä takaisin vaaleaan. Lisäksi pistin mukaan vielä vaaleita raitojakin, sillä en halunnut luopua blondiudestani kokonaan.



Kun näin vielä märät, tummat hiukseni, tajusin, että se on minun juttuni. Märkyydestä johtuen hiukset olivat melkein mustat ja minua alkoi harmittaa, että olin päättänyt edetä hiusteni kanssa hitaasti. Jostain syystä tuolla hetkellä mieleeni tuli oitis Morticia Addams, vaikken häneltä suuremmin näytäkään. Kotiin päästyäni aloin miettiä, millaisen mustan tukan haluaisin. Lily Munsterin kuvista inspiroituneena päätin jättää pari vaaleaa raitaa hiuksiin ja värjätä muuten mustaksi. Tämä tapahtuikin heti seuraavalla kampaajakäynnillä. Raidoista tuli ehkä vähän turhan hillityt makuuni. Lisäksi olin idioottina mennyt sanomaan kampaajalleni, että etummaisia hiuksia saa rikkoa ja leikata vähän lyhyemmäksi. Totta kai raidatkin sitten olivat lyhyempiä, vaikka olisin halunnut niistä pidemmät ja paksummat. Tyydyin kuitenkin niihin raitoihin, koska niiden paksummaksi muuttaminen olisi vaatinut aikamoisen operaation ja todennäköisesti raitani olisivat olleet jonkin aikaa aika oranssit.



Mustan tukan kanssa kävi osaltaan niin kuin pelkäsinkin. Tukka meni huonompaan kuntoon. Ei mitenkään huomattavasti, mutta meni kuitenkin. Hiusten päällimäiseen kerrokseen tuli ärsyttävää käkkärää, joka etenkin kostealla ilmalla nousi esiin. Tukka myös oheni hieman. Se ei kuitenkaan haitannut hirveästi, sillä olin väriini niin tyytyväinen. Tuolloin, niin kuin nytkin, tuntuu siltä, etten välttämättä enää vaaleaan tukkaan palaa. Tummempi korostaa kasvonpiirteitäni paremmin ja on ehkä muutenkin enemmän minun juttuni. 

Jo mustien hiuksien värjäämisen aikoihin olin kuitenkin viehättynyt punaisesta tukasta. Se oli vähän huvittavaa, sillä muutamia vuosia aiemmin punaiset hiukset olivat mielestäni aivan kauheat, enkä ikimaailmassa olisi halunnut sellaisia. Osittain sen takia en uskaltanut värjätä tukkaani pitkiin aikoihin. Pelkäsin myös, ettei punainen väri sopisi minulle ollenkaan ja lisäksi kuuntelin ehkä liikaakin joitakin lähipiirini ihmisiä, jotka olivat punaista tukkaa vastaan. Tämän lisäksi huoletti jälleen, mihin kuntoon hiukset menisivät. Monella punapäällä tukka on mennyt huonompaan kuntoon ja se on pitänyt leikata lyhyemmäksi. Riski tuntui hirveän suurelta. Aloin kuitenkin kiinnittää enemmän huomiota punahiuksisiin naisiin ja huomasin, ettei se kuluttanut kaikkien tukkaa pahasti. Etenkään, jos sävy ei ollut aivan kirkkaanpunainen. Myöhemmin myös kuulin kavereiltani niksejä, joilla pitää punainen väri kauniina ja hiukset hyvässä kunnossa.

Päätin ottaa riskin, sillä musta tukka alkoi jo vähän kyllästyttää. Tiistai-iltapäivänä istuin kampaajan tuolissa jännittyneenä, sillä jopa hiustaituri varoitteli minua värinpoiston vaikutuksesta hiuksiin ja siitä, ettei lopputulos välttämättä olisi aivan haluamani lainen ensimmäisellä kerralla. Olin kuitenkin päättänyt kokeilla punaista jossain vaiheessa, joten olisi ollut typerää lykätä operaatiota eteen päin turhan takia. Siispä minun ei auttanut kuin jännittää mitä tapahtuisi.

Lopputulos ei tosiaan ollut haluamani selkeä, tumma punainen. En kuitenkaan sanoisi, että tukka on nyt aivan kamala. Hieman lilahtavan punertavan tumma tukka on oikeastaan aika kiva, vaikken tähän väriin aiokaan jäädä. Kampaaja sanoi, että jo haalistuessa tukka voi alkaa näyttää enemmän tavoittelemaltani, etenkin jos pistän siihen colour maskin. Tätä niksiä aion kokeilla, tosin saatan colour maskin sijasta kokeilla suoraväriä. Jotkut kaverini ovat myös suositelleet, että tekisin vielä itse värinpoiston, mutta saatan jättää sen seuraavaan kampaajakertaan. Kestän kyllä sen verran näillä hiuksilla. Näyttäväthän ne oikein kirkkaassa luonnovalossa sentään melkein halutunlaisilta!




Sellainen hiusevoluutio minulla. Saa nähdä, onko punainen tullut jäädäkseen vai vaihtuuko se jossain vaiheessa johonkin muuhun, Ajattelin kuitenkin, etten jättäisin tätä postausta vain hiustyylieni esittelyyn, vaan kertoisin myös, miten hoidan hiuksiani. Sekin on muuttunut vuosien varrella paljon. Joskus hoito on ollut niukkaa, joskus taas olen tunkenut tukkaani vaikka mitä tököttiä. Nyt olen kallistunut enemmän jälkimmäisen puolelle.

1. Pesen hiukseni joka toinen päivä. Päivittäin peseminen rasittaa tukkaa ja etenkin pitkissä hiuksissa se kyllä näkyy. Kampaajani sanoi joskus, että voisin pitää jopa pidempiä väliä pesujen välillä, mutta olen aika hermoheikko hiusteni rasvoittumisen suhteen.

2. Shampooni on yleensä kosteuttavaa. Päällimäinen hius tuppaa minulla kuivumaan, jonka vuoksi se on parasta. Merkillä on kyllä väliä, mikäli verrataan kampaamotuotetta ja sitä kaupan halvinta shampoota. Perusshampoiden suhteen sitä ei minun kohdallani tunnu ihmeemmin olevan. Itse käytän nykyään XZ-shampoota, koska se on halpaa ja ihan kelvollista. Punaisen värin kanssa olen aikeissa alkaa käyttää jotakin punapäille suunnattua shampoota.

3. Käytän aina sekä pois huuhdottavaa, että hiuksiin jätettävää hoitoainetta. Aiemmin olen käyttänyt vain pois huuhdottavaa ja omalla kohdallani olen kyllä huomannut eron. Hius näyttää paljon elinvoimaisemmalta tuplahoidon jälkeen.

5. Muotoilen hiuksiani vain tarvittaessa. Perus kauppareissulle en laita juurikaan hiuksiani, elleivät ne sitten ole aivan kamalan näköiset. Pyrin pärjäämään ilman suoristamista, mutta etenkin vanhoissa hiuksissani oli hyvin tärkeää, etteivät vaalea ja musta sojottaneet ihan missä sattuu. Saatoinkin siis joutua suoristamaan joitakin osia hiuksistani välillä. Nyt ei ehkä sitten tarvitse. Kiharat tykkään silloin tällöin laittaa, mutta pyrin tekemään sitäkin harvoin. Lakkaa käytän yleensä vain viikonloppuisin ulos lähtiessä, mutta tupeeraan hieman hiuksiani lähes päivittäin. Kuivaimia en käytä, vaan annan hiusteni kuivua ajallaan.

4. Toisinaan käytän kookosöljyä latvoihin. Hieron yleensä 1-2 ruokalusikallisen verran öljyä hiuksiin puoli tuntia ennen suihkuun menoa. Kuulin tästä niksistä pari kuukautta sitten ja olen huomannut sen toimivaksi. Öljy ei tee hampusta kiiltävää ja vahvaa, mutta vähän huonokuntoisemmista latvoista elävämmän näköiset.


5. Syön biotiinitabletteja hiuksien ja kynsien hyvinvoinnin takaamiseksi. Hiusten suhteen on vaikea vielä sanoa mitään, mutta kynsien hyvinvointiin tabut ovat kyllä vaikuttaneet.


Minkälaisia hiustyylejä teillä on ollut? Mikä on ollut paras ja mikä taas emämoka? Entä minkälaisia hiusniksejä käytätte kutrienne hoitamiseen?

P.S. Jotkut ovat varmaankin huomanneet oikean yläkulman kyselyn. Heittäkää ihmeessä sinne vastauksenne, sillä huomioin ne tulevia postauksia tehdessä! Vastauksia voi tarkentaa postauksien kommentteihin!

maanantai 17. helmikuuta 2014

Horoskoopit

Myönnettäköön, olen melkoinen horoskooppifriikki. Tulen katsoneeksi astrologin ennusteen vähintäänkin pari kertaa kuussa, mutta välillä saatan kurkata tuomioni ihan päivittäinkin. Mitenkään sataprosenttisesti en ennusteisiin usko, vaikka erittäin valoisaa tulevaisuutta luvannut sellainen piristääkin päivää ja ikävämpi saattaaa saada hitusen närkästymään. Eläinradan horoskooppimerkkini on siis neitsyt. Tunnistan itsessäni kyllä neitsyen piirteitä, mutten siltikään koe niiden olevan kaikista hallitsevimpia minussa. Olen kyllä esimerkiksi varsin kriittinen, ja vähäsen neuroottinenkin kuten neitsyelle on tapana. Myös analyyttisyyttä löytyy ihan kohtalaisesti ja päättäväisyys on minussa vahvana. Nämä eivät kuitenkaan ole luonteeni hallitsevia piirteitä ja kuvaukseen mahtuu myös paljon sellaista, joka eivät minuun sovi. En koe olevani ainakaan erityisen ujo, saati mitenkään kauhean järjestelmällinen. Tavarat lentävät aina minne sattuu, laukku on useimmiten kuin pienoismalli kaatopaikasta, enkä merkkaa juuri koskaan menojani ylös( ja sitten unohdankin ne). Jossain mainittiin myös, että neitsyen tunne-elämä on aika kuollutta, eikä minusta tosiaankaan voi sanoa mitään sellaista. Vähän turhan vilkastakin välillä sillä rintamalla. Yleensäkin neitsyen luonnekuvaus on minusta aika epämiellyttävä, mutta onhan se toki ihan hienoa kuulua samaan joukkoon sellaisten suuruuksien kanssa kuin kuningatar Äiti Teresa ja Ludwig XVI!

Eläinradan horoskooppiin liittyy myös kuuhoroskooppi, jonka on tarkoitus kertoa ihmisen tunnemaailmasta hieman tarkemmin kuin perinteinen aurinkohoroskooppi. Voisi sanoa, että "tavallinen" aurinkomerkki on ikään kuin luonnekuvaus, mutta kuumerkki porautuukin sitten vähän syvemmälle tunne-elämään. Kuumerkin tunnen jo vähän läheisemmäksi. Jos kuvitellaan, että horoskoopit olisivat totisinta totta, niin kuumerkkini voisi periaatteessa kuvitella jättävän alleen nuo epäsopivat neitsyen piirteet. Kuumerkkini on nimittäin vaaka. Merkin tunnemaailma on aika päinvastainen kuin neitsyellä, vaihdellen toki jonkin verran kuvausten mukaan. Vaaka on empaattinen ja seurallinen. Parhaimmillani olen kumpaakin itsekin. Nappiin osuu myös estetiikan kaipuu ja tyylikkyyden hakeminen. (Eikä unohdeta aristokraattisuutta!) Toisaalta myös vaaka-merkin huonot puolet löytyvät myös itseltäni. Vaikka olen täynnä ristiriitoja, niin minun on hyvin hankala sietää niitä. Epävarmuus ahdistaa minua todella paljon. Mainitsin jo aiemmin olevani aika analyyttinen ja epäilenkin usein ylianalysoivani asioita. Harrastan jahkailua, mikä ei ole minulle välttämättä aina parhaaksi. Haluaisin nimittäin asioille aina siistin lopputuloksen, mutta pääni vain heittää lisää ja lisää erilaisia ratkaisuvaihtoehtoja, joista en osaa päättää parastaa.

Eläinradan horoskooppi mätsää luonteeni kanssa yhteen jotenkin, etenkin jos otetaan huomioon myös kuumerkki. On kuitenkin myös muita horoskooppeja, jotka tuntuvat kuvaavan luonnettani paremmin ja selkeämmin. En aio tässä nyt esitellä jokaista erilaista horoskooppijärjestelmää, mutta mainitsen muutaman suosikkini.

Ensimmäisenä olkoon druidien puuhoroskooppi. Kuten jo arvata saattaa, siinä ihmisten erilaiset luonteet on nimetty puiden mukaan. Omalle kohdalleni sattui lehmus. Mielestäni se kuvaa luonnetani paremmin kuin eläinradan horoskooppi, vaikken saanutkaan lehmuksesta nyhdettyä niin paljoa tietoa kuin neitsyestä. Neitsyen tapaan lehmus on skeptinen ja tarkkanäköinen, mutta myös eroavaisuuksia löytyy. Lehmus on myös sympaattinen ja lämmin. Hän kuuntelee mielellään toisten murheita ja auttaa niissä. Samaistun myös merkin epävakaisuuteen ja vaikeaselkoisuuteen. Olen myös varsin herkkä imartelulle, ainakin jos se tulee oikealta suunnalta. Valitettavasti myös minulla on taipumusta alakuloisuuteen ja pessimistisyyteen, kuten merkille on ominaista. Saatan kiukutella typeristäkin asioista ja mielialani heittelevät miten sattuu. Jossain puhuttiin myös lehmuksen toistuvista ja häiritsevistä tylsyyden tuntemuksista. Kärsin jopa niistä! Pitäisiköhän minun alkaa harkita ajan varaamista astrologille?

Druidien horoskoopin ohella koen osuvaksi myös ihan suomalaisen eläinhoroskoopin. Sen mukaan merkkini on mäyrä-karhu. Tunteellisuus, temperamenttisuus ja kiinnostus erityistä ammattitaitoa vaativiin asioihin sattuvat persoonaani oikein nätisti. Tämän horoskoopin mukaan olisin myös hyvin haavoittuvainen ja hyvä kuuntelija, mutta raivostuessani jopa pelottava. Minä olen tosiaan hyvin herkkä, mutta pyrin siltikin välttämään konfliktitilanteita ja ratkaisemaan asiat rauhallisella keskustelulla. Jossain kuitenkin kulkee raja ja omalla kohdallani sen yli astuttua kyllä tietää astuneensa. On hyvä osata puolustaa itseään ja joskus riitelykin voi kai tehdä hyvää, mutta itse pysyn kyllä mieluummin ihan rakentavassa keskustelussa. Ihan vain jo senkin takia, että osaan olla raivostuessani aikamoinen hirviö.

Mutta näin yleisesti, horoskoopit ovat ihan hauskaa ajanvietettä, mutta liian tosissaan niitä ei ehkä kannata ottaa. Minun kohdallani etenkin kaksi jälkimmäistä ovat aika osuvia, muttei siltikään pidä ajatella olevansa horoskoopin orja. Sama pätee minusta myös persoonallisuustestien tuloksiin ja ihan diagnosoituihinkin tauteihin, etenkin mielenterveyden sairauksien kohdalla. Ei pidä uskoa liikaa mihinkään luokitukseen, sillä olemme kuitenkin kaikki yksilöitä. Muuten sitä saattaa alkaa huomaamattaan noudattamaan saamaansa tuomiota. Mielenterveyden häiriötä voi olla hankala ottaa kevyesti ainakaan koko aikaa, mutta horoskoopeista voi saada paljon iloa tylsiin hetkiin. Voin lisäksi itse myöntää, että olen joskus saanut positiivisesta ennusteesta pientä lisäpuhtia hoitaa jokin tärkeä tai vähemmän tärkeä asia pois päiväjärjestyksestä.

Loppuun voisin kopioida myös aivan loistavan, muinaisugrilaisen horoskooppini! Tsekatkaa ihmeessä myös omanne linkin takaa.

Pöhö (03/03-09/03 , 09/06-15/06, 15/09-21/09 , 08/12-12/12) 
Pöhönä olet luontainen etusmies ja heimon kuningas; mutta puuttuu sinulta siweys, lyöt kotoasi laimin ja waimoasi nuijalla; olet wiinan orja, valtaa himoitseva ja ovela. Jos pöhö jää omiin hoiteisiinsa, alkaa hän kiihottaa ihteänsä jonkin hankkeen taakse; yksin-olemista hän ei kestä. Aina pyrkii hän hankkimaan itselleen palvelus-väkeä, hovin elikkä seuruween.

Oli Kalewan maan surkein kuningas, Lapatti Näkkinenä, merkiltänsä pöhö. Katovuonna poltti hän kaiken viljan wiinaksi, juotti sen ryssille ja kavalsi täten linnan itsellensä Äänisen saaresta. Vaan putosi juowukkeessa hän venheestä jo ensimmäisenä yönä ja muutti Ahdin riesaksi tämän wiinaksia juomaan. Vieläkin tuota saarta varotaan ja kalastajat uhriksi pullon viinaa järveen upottaa, ennen kuin verkkonsa uskaltaa weteen laskea.

Pöhö-naikkonen on koiran kaltainen heimon silmiss, vaan johtawa kotona. Hän haikailee nuoruuwen-rakastetun perään, jonka kopeudella toisen naisen syliin ajoi; tämän seikan hän nyt miehellensä kostaa. Pöhönaisen lapsosista tulee onettomia eiwätkä he koskaan pysty mustasukkaisen emonsa luota pois muuttamaan.



keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Kuolemanpelko

Pelko kuolemasta on vanha tuttavani lapsuudesta. Näin ensimmäiset mieleen jääneet kuolemaunet noin 4-5-vuotiaana ja muistan niiden häirinneen huomattavasti jokapäiväistä elämääni. Unissani yleensä minä tai joku läheisistäni oli sairastunut parantumattomaan tautiin ja viimeiset elinviikot olivat käsillä. Painajaiset olivat varsin yleisiä ja muistan yhä niitä joitakin varsin kirkkaasti.

Unet eivät kuitenkaan olleet ainoa elämäni osa-alue, jossa kuolemanpelkoni näkyi, vaikka ne varmastikin pitivät pelkoa yllä tehokkaasti. Tarhaiässä tunsin itseni ahdistuneeksi esimerkiksi nukkumaan käydessä, sillä pelkäsin jonkun tappavan minut nukkuessani. Vaikka jo lapsena tiesin, että pelkoni oli hyvin epärealistinen, niin en siltikään pystynyt päästämään siitä irti. Se kalvasi minua varsin pitkään, kunnes jossain kohtaa vain katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. 

Vuosien varrella minulla on ollut monia pelkoja, joista usea on ollut jossain määrin kytköksissä kuolemanpelkoon. Puhtaassa muodossaan törmäsin siihen uudellen kuitenkin vasta kahdeksannella luokalla. Tuolloin olin joutunut auton töytäisemäksi suojatiellä. Mitään suurempaa fyysistä vammaa minulle ei tullut, vähän haavoja vain ja jonkin aikaa kipeä jalka. Henkinen puoleni sen sijaan ajautui tapahtumasta aika pahaan kriisiin.

Muistan, että lentäessäni pyörän satulasta aika ikään kuin pysähtyi. Ilmalentoni ei kestänyt varmaan kuin pari sekuntia, mutta jo siinä ajassa kerkesin ajatella paljon asioita. Kolari ei ollut paha, mutta silloin minun oli hankala arvioida tilannetta realistisesti. Ajattelin, että saatan kuolla, mutten varsinaisesti pelännyt sitä. Pyrin vain suojaamaan itseäni tömähdykseltä asfalttiin ja toivoin, ettei kaikki olisi ohi. Pelko tuli kyläilemään vasta jälkeenpäin. 

Sairaalasta päästyäni en oikein suostunut uskomaan, ettei minussa ollut mitään vakavampaa vialla. Jostakin oli iskostunut päähäni ajatus, että minun kuului kuolla tuona hetkenä. Olin vain jotenkin onnistunut huijaamaan kuolemaa. Kuvittelin, että yöllä nukkuessani kuolisin johonkin huomaamatta jääneeseen vammaan tai lähitulevaisuudessa johonkin muuhun. Ajatus oli varsin järjetön, mutten siltikään suostunut uskomaan selvinneeni. Muutaman viikon sisällä sitten sattui pari muutakin haaveria, jotka vahvistivat tätä uskoani entisestään. Nukuin huonosti, näin painajaisia ja esimerkiksi teiden ylittämisestä tuli minulle todella vaikeaa. Aloin myös pelätä junia ja rekkoja, sillä olin noina aikoina monia tuttavieni tuttavia oli jäänyt niiden alle.

Ajan myötä tämäkin pelkojakso kuitenkin haihtui, eikä kuoleman ajatteleminen kuulunut enää jokapäiväiseen elämääni. Liikenne ei pelottanut enää niin paljoa, vaan uskalsin kävellä kaupungilla ilman ajatusta yliajetuksi tulemisesta. Junat ja rekat minua tosin kammottavat edelleen, enkä ole uskaltanut ajokorttiakaan ajaa vielä. Ei minulla kyllä toisaalta ole sille pahemmin tarvettakaan.

Helpompi jakso ei kuitenkaan kestänyt pitkään. Peruskoulun lopussa ja lukion alussa minusta tuli kauhuleffojen suurkuluttaja. Niissä tapahtuvat raakuudet eivät herättäneet minussa mitään suurempia tunteita, enkä ajatellut siis olevani erityisen herkkä väkivallalle. Yhä enemmän leffoja katsoessa jännitys pieneni pienemistään ja kaipasin jotain uutta. Jotakin sellaista, joka toisi samanlaisen fiiliksen, kun ensimmäisiä kauhuleffoja katsoessa. Tämän johdosta tein kriittisen virheen. Ystäväni oli nimittäin löytänyt netistä gore-kuvia, joita päädyin sitten katsomaan kaverini kauhisteluiden myötä. 

Siinä meni minun rajani. Kuvat murjoutuneista ruumiista taisivat olla psyykkeelleni hieman liikaa. En jostain syystä ennen noiden kuvien näkemistä ollut ymmärtänyt, miten rumaa ja kunniatonta kuoleminen voi oikeasti olla. Toki olin katsonut hyvinkin brutaaleja kauhuelokuvia, mutta eivät leffojen raakuudet olleet mitään verrattuna vastaaviin todellisiin. Näissä kuvissa oli oikeita ruumiita, jotka olivat esimerkiksi lojuneet pari viikkoa kylpyammeessa eritteiden seassa, silppuna lihamyllyssä tai aivot ammuttuna seinään. Tajusin kuvia selatessani, että niin voi käydä kelle tahansa. Itsekin saattaisin minä päivänä tahansa joutua johonkin kauheaan onnettomuuteen, jolloin joutuisin mahdollisesti läpikäymään hirveitä tuskia ja minusta voisi jäädä jäljelle vain kasa kuvottavaa lihaverimössöa. Pahinta oli ehkä nähdä, että joskus näissä gore-videoissa ihmiset saattoivat naureskella ruumille tai jopa vasta kuolemassa olevalle henkilölle. Sellaista tuntui hirveältä kuvitella omalle kohdalleen. 

Aloin panikoida erilaisia onnettomuuksia ja pian myös sairauksia. Kroppani alkoi lukion lopulla oireilla huonojen elämäntapojen ja henkisen tilan vuoksi, joka tietenkin villitsi kuvitelmia. Jokainen kummallinen tuntemus oli merkki syövästä tai muusta vakavasta sairaudesta. Kuolemanpelosta tuli taas päivittäinen seuralaseni. Pahimpina masennuskausina itse kuolema ei pelottanut, vaan sitä ainakin luuli jopa toivovansa, mutta kuolemisen hetken mahdollinen kauheus ahdisti silti.

Lukion nelosella alkoivat nämä kuolematoiveet väistyä, jolloin pelot nousivat entistä vahvemmin pintaan. Samalla alkoi ahdistaa myös se, mitä tapahtuisi kuoleman jälkeen. Aihetta oli tullut pohdittua aiemminkin sen kiinnostavuuden vuoksi, mutta voimakasta ahdistusta en ollut kokenut asian tiimoilta kuin pikkulapsena. Silloin pelkojen kuittaamiseksi riitti kuitenkin muutama rauhoittava sana taivaasta mummon suusta ja isän selitykset hajottajabakteereista. (Olin oikein päättänyt paikankin, mihin haluan bakteerien minut hajottavan!) Lukion loppupuolella teema alkoi kuitenkin pyöriä mielessä ahdistukseen asti. Minua kammotti suunnattomasti ajatus siitä, ettei kuoleman jälkeen ehkä olisi enää mitään. Tiedottomuuden tila kun on yksinkertaisesti mahdoton kuvitella, jonka vuoksi se oli helvetin pelottava. Emmehän me toki nukkuessammekaan tiedosta ympäröivää maailmaa, mutta kuolema on lopullinen ja siten täysin eri asia. On vaikea kuvitella tilaa, jossa sinua ei vaan yksinkertaisesti enää ole. Vielä vaikeampaa siitä tekee se, että pitäisi yrittää hahmottaa myös sen lopullisuus. 

Taivaaseen ja helvettiin uskomisesta olin luopunut jo aikoja sitten, mutta halusin uskoa edes jonkinlaiseen elämään kuoleman jälkeen. En oikeastaan edes suostunut ajattelemaan sitä mahdollisuutta, ettei minkäänlaista tuonpuoleista olisi. Epäilyksien tukahduttaminen ei kuitenkaan ollut järin viisasta, sillä eiväthän ne tunteet minnekään kadonneet. Ne häiritsivät yhä jokapäiväistä elämääni sairausepäilyen, ahdistuksien ja onnettomuuksien pelon muodossa. Rauhoitin useimmiten itsäni ajatuksilla siitä, ettei kuoleman suhteen voi sanoa mitään varmaa. On toki totta, että monet tiedemiehet ovat  päätyneet ajatukseen, että elämämme on ainutkertainen. En kuitenkaan oikein usko ihmisen olevan vielä niin älykäs ja menetelmiemme niin kehittyneitä, että voisimme sanoa asiasta mitään varmaa. Kaikki meidän ulkomaailmasta muodostamamme havaintomme ovat aisteistamme riippuvaisia ja aistimme taas erehtyväisiä. Havaintomme voivat olla vääristyneitä, emmekä välttämättä havaitse kaikkea olemassa olevaa ollenkaan. Eihän esimerkiksi muurahaisellakaan ole kykyä havaita monia asioita, jotka ovat ihmisen elämässä arkipäivää. Ihan yhtä lailla ihminen voi olla kykenemätön aistimaan jotain korkeampaa. 

Epätietoisuus raastoi minua ja yritin löytää kaikkien mahdollisten kuolemauskomusten joukosta itselleni sopivia. Joskus pienenä olin takertunut kristinuskoon, mutta kuten jo aiemmin on käynyt ilmi, en oikein kokenut sitä omaksi jutukseni. Enemmän minua puhutteli esimerkiksi jälleensyntyminen. Se tuntui ehkäpä loogisimmalta kaikista läpikäymistäni vaihtoehdoista, eikä ajatuksena kovin oudolta tai vieraalta. Sainkin uskonnosta lohtua jonkin verran. En kuitenkaan ole koskaan ollut sellainen ihminen, joka osaisi uskoa aivan täysillä, ihan ilman epäilyksiä. Siksipä kuolemanpelko kummitteli mielessäni yhä varsin usein. 

Vain kuukausi tai pari sitten olin pelokkaampi kuin koskaan. Edes uskomukseni eivät auttaneet asiaa, vaan mietin jatkuvasti loputtoman tyhjyyden mahdollisuutta. Samoin minua ahdisti ajatella sitä, että koko maapallon elämä voisi olla vain yhden onnekkaan sattuman tulos. Millään ei olisi tällöin mitään väliä suuremmassa mittakaavassa, eikä minulla minkäänlaista kohtaloa. Olisin vain pelkkä lihamöykky sähköimpulsseilla. Mitätön osa rattaistoa, joka pyörii vailla merkitystä.

Asiat muuttuivat jonkin verran, kun näin yhden elämäni hirveimmistä painajaisista. Siinä olin keskellä ahdistavaa mustuutta, jossa kuitenkin pyöri ruosteisia hammasrattaita ja lisäksi välkkyi irvokkaan kirkkaita neonvaloja. Ympäristö sinänsä ei ollut hirvittävän pelottava, vaan tummuudesta kuuluva ääni. Puhuja ei missään vaiheessa näyttäytynyt minulle, mutta tunsin sen olevan jonkinlainen korkeampi olento, epäilemättä paha sellainen. Tuo olento halveksi ihmistä, jonka kehosta se puhui heikkona ja kuvottavana, sekä nauroi sille miten lyhyt ja merkityksetön elämämme on. En jostakin syystä pystynyt sanomaan uneni olennolle vastaan, vaan jouduin kuuntelemaan, miten se repi iloa siitä, miten olen vain pieni ja katoava osa niin luonnon kiertokulkua kuin ihmisen luomaa järjestelmääkin. Nuo asiat eivät periaatteessa olleet minulle uusia, mutta unessa ne tunsi todella syvästi. Suunnaton epätoivo valtasi minut, löi maahan ja sai jopa toivomaan kuolemaa. Pääsyä pois julmasta kirtokulusta.

Unen jälkeen olin muutaman päivän kauhusta kankea, mutta pikkuhiljaa asiat alkoivat järjestyä päässäni. Tuon puolen näkeminen maailmastamme sai minut pohtimaan, että onko kuolema lopulta niin kamala asia sittenkään? Vaikka kaikki päättyisikin sen jälkeen. Eikö ikuinen lepo sentään olisi parempi kuin loputon koneiston orjana eläminen? Ikuisen elämän kauheat varjopuolet iskivät vasten kasvojani. En puhu tässä nyt mahdollisesta tuonpuoleisesta, vaan miten kauhistuttava olisi ajatus siitä, että pitäisi elää ikuisuus tämän maailman lakien mukaisesti, pienenä hammasrattaana. Huomasin yllättäen, ettei kuolema enää tuntunutkaan minusta niin hirvittävältä asialta. Tarkoitti se sitten jälleensyntymistä, henkimaailmaan siirtymistä tai ikuista unta.

En tarkoita kuitenkaan, että elämä olisi pelkästään synkkää ja kamalaa. Tässä maailmassa on hyvin paljon kaunista, opettavaista ja muilla tavoin tärkeää koettavaa, mutta tässäkin todellisuudessa on varjopuolensa. Näiden ajatuksien myötä huomasin mieleni hieman rauhoittuvan. Kuolemanpelkoni ei ole väistynyt, mutta se on lievittynyt. Karmeat kuolintavat pelottavat edelleen, mutta kuolemanjälkeinen ei tunnu enää niin ahdistavalta. Suhtautumiseni asiaan on nykyään luokkaa "Sittenhän se nähdään", vaikka olenkin jossain määrin taipuvainen uskomaan kuolemanjälkeiseen elämään.

Luin eräänä päivänä kuolemanpelosta netistä enemmänkin. Joku jollain keskustelupalstalla nosti hyvän pointin esille siitä, minkälaisista asioista kuolemanpelko voi kieliä. Tunsin itseni vähän tyhmäksi, kun en ollut tullut ajatelleeksi koko asiaa. Tämä henkilö nimittäin puhui viestissään siitä, miten kuolemanpelko on monesti merkki siitä, että elämässä ei ole kaikki hyvin. Että joku asia kaipaa muutosta.

Olin käsitellyt pelkoani ensisijaisena tunteena, vaikka se taisikin itse asiassa olla toissijainen. Olen nimittäin ollut varsin tyytymätön moneen asiaan elämässäni jo jonkin aikaa. En ole ihan pohjattoman onneton, mutten voisi kutsua itseäni varsinaisesti onnelliseksikaan. Tällä hetkellä elämä vähän jumittaa paikallaan, kun istun työttömänä kotona ja jokainen päivä on paljolti edellisen kaltainen. Mikkeli alkaa pikkuhiljaa maistua puulta, opiskelupaikan puuttuminen saa tuntemaan itsensä paikoilleen jymähtäneeksi ja mieltä kalvaa epäilys siitä, pystynkö koskaan saavuttamaan haaveitani. Myös talven kylmyys ja synkkyys painaa aika paljon. Tuntuu, etten pysty tällä hetkellä täydellisesti toteuttamaan itseäni, enkä elämään niin täysillä kuin haluaisin. Kuolemanpelko on siis oikeastaan varsin ymmärrettävä reaktio tilanteeseeni. Jos kuolisin nyt, en kuolisi onnellisena. Kaikki unelmani ovat vielä saavuttamatta ja minua ahdistaa, etten ole vieläkään päässyt elämään sitä elämää, jota haluaisin. Tuntuu, että vuodet vierivät ohi kauhean nopeasti ja pelottaa, että mitä jos jämähdänkin tähän.

Ratkaisuksi minun on kai vain odotettava, että pääsen muuttamaan ja pyrittävä sillä aikaa luomaan mahdollisimman hyvä pohja unelmieni toteuttamiselle. Järkipohdinta auttaa jonkin verran ahdistuksiin ja uskon kyllä selviäväni siihen asti, että pääsen kunnolla rakentamaan uutta elämääni. Ehkä olisi nyt viisasta keskittyä myös vanhan elämäni hyviin puoliin ja yrittää nauttia niistä. Tällä hetkellä se tuntuu vaikealta, mutta onhan sillekin syynsä, että haluan viettää vielä ensi kesän Mikkelissä. En minä turhan takia tänne jäisi. Seuraava askeleeni olisikin siis opetella elämään päivä kerrallaan, nauttimaan hetkestä. Minun kaltaiselleni kärsimättömälle ihmiselle se on suuri haaste, mutta ehdottomasti vaivan arvoinen. Ehkäpä vähitellen pelotkin sitten alkavat väistyä, kun elämä muuttuu mielekkäämmäksi.

Onko teillä kokemuksia kuolemanpelosta? Miten olette selvinneet tunteidenne kanssa?






sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Kuvia Helsingin kuvauksista

Nyt siis vuorossa lupailemiani kuvia Helsingin kuvauksista, kuvaajana Timo Otamo
.














lauantai 8. helmikuuta 2014

Helsingissä

Hermolomaksi tarkoitettu Helsingin reissuni on nyt ohi. Täytyy sanoa, että se ei palvellut alkuperäistä tarkoitustaan erityisen hyvin. Minulle sattui ja tapahtui hyvin paljon, niin hyvää kuin pahaakin. Milloinkohan minulla olisi viimeeksi ollut näin kiireinen ja stressaava viikko? Siitä taitaa olla aika paljon aikaa.

Tiistaiaamuna astuimme Jessen kanssa bussiin ja suuntasimme kohti Helsinkiä. Aamu oli ollut minulle jokseenkin vaikea niin lyhyiden yöunien kuin hieman ahdistuneen mielialankin vuoksi. Onneksi olo kuitenkin koheni vähän, kun pääsimme lähtemään. Minun suuntanani oli ensimmäiseksi Forumin liikkeet, joista olin aikeissa ostaa vielä jotain pientä kivaa kuvauksia varten. Jessellä oli Poikateatterin kanssa teatteriesitys Valkoisessa salissa, joten tiemme erosivat heti Helsinkiin päästyä.

Kiersin Forumin läpi nopeasti, jonka jälkeen tapasin kaverini Erikan. Erikan oli tarkoitus näyttää minulle, millä lähijunalla pääsisin studiolle, jossa kuvaukseni olisivat. Löysimmekin oikean junan varsin nopeasti, mutta seuraava mutka matkaan sattui jo junassa. Tajusin nimittäin puolessa matkaa, että kuvauspäivä olikin vasta keskiviikko. Kirosin tilannetta itsekseni, koska Helsingin junaliikenne oli minulle ihan uusi juttu ja olin epävarma siitä, miten selviäisin takaisin keskustaan. Onnistuin kuitenkin löytämään oikean junan ja pian löysinkin itseni Starbucksista istumasta Erika seuranani. Olin aivan ensimmäistä kertaa kyseisessä kahvilassa ja tavallaan ymmärrän nyt, miksi se on niin suosittu. Ympäristö viihtyisä ja myytäviä herkkuja vaikka minkälaisia. Tilaamani juoma vaan ei ollut hirveän erikoinen, aika laimean makuinen ja jäähilettä oli vähän liikaakin. Istumapaikkojakin oli aika huonosti ruuhkan vuoksi. Saatan silti käydä Starbucksissa joskus uudestaan, sillä saattoihan minulla käydä juomani suhteen vain huono tuuri.

Kahvittelun jälkeen suuntasin ensimmäiseen majapaikkaani Pikku-Huopalahteen, jossa kaverini Heini asuu. Kerkesin juuri ja juuri heittää kamani hänen luokseen, kun Jesse ilmoitti esityksensä päättyneen. Minun piti siis palata jälleen keskustaan. Sekosin matklla busseissa ja olin saada jonkin sortin itkukohtauksenkin, kun kaikki stressi ja väsymys alkoi painaa vähän liikaa. Selvisin kuitenkin kunnialla keskustaan Jesseä vastaan. Päädyimme syömään Hesburgeriin, jolloin päätin, että luistan Helsinki-viikkoni ajan ruokavaliostani. Täytyy kyllä sanoa että stressin kourissa, milloin missäkin majoittuen, olisi ollut vähän vaikea noudattaa tiukkaa ruokavaliota - etenkin kun olen lohtusyöjä. Halusin toki myös ihan nauttia lomastani ja sallia itselleni pieniä nautintoja, vaikkei Hese-ateria ehkä ole esimerkki parhaasta päästä. 

Tämä reissu poikkesi edellisistä paljon, sillä jouduin nyt selviytymään omillani. Aiemmin minulla on aina ollut tukena joku sukulainen, joka neuvoi liikkumisessa ynnä muussa, mutta nyt jouduin selviytymään jonkin verran itsekseni. Jo ensimmäisenä päivänä tulin huomanneeksi seikkoja, joita en aiemmin ollut pistänyt merkille Helsingissä. Esimerkiksi ruokakaupoissa en sukulaisilla majoittuessani joutunut/päässyt asioimaan. Nyt tulin huomanneeksi, että asiakaspalvelun taso on todella vaihtelevaa. Mikkelissä myyjät tuntuvat olevan usein perusmukavia, mutta Helsingissä vastaan tuli niin huippumyyjiä kuin ihan karseitakin tapauksia. Ihmiskirjo on toki muutenkin laaja. Tavallaan oli ihan piristävää, että vastaantulevat ihmiset poikkesivat toisistaan niin paljon. Näkyi paljon muutakin kuin perus leggarit-toppi-tyyliä. Siinä mielessä reissu virkisti. Helsingin kirjavuus on yksi syy, miksi siellä tykkään käydä.

Tiistaipäivä oli ollut koko porukkamme kohdalla hyvin uuvuttava, jonka vuoksi päätimme siirtää aiemmin kaavaillut baarisuunnitelmat myöhemmäksi. Tiistai-ilta meni siis jutustellen ja ihan vain yhdet juoden. Aamulla olikin mukavaa herätä valmistautumaan kuvauksiin ilman, että olisi tarvinnut potea heikkoa oloa.


Päädyin viideksi Kauniaiseen, jossa kuvasimme Timo Otamon kanssa. En joutunut pettymään tälläkään kertaa, sillä heti muutaman kuvan jälkeen huomasin, että tulokset olivat oikein laadukkaita. Kuvaaja oli muutenkin huippukiva! Asuja meillä oli alunperin kaksi, mutta kirjo laajeni saadessani käyttöön asusteita studiolta. Ihan aluksi sopimamme kelttimäinen teema oli ehkä ainut, jonka suhteen olisi voinut olla parantamisen varaa omalta osaltani. Viittani oli halpiskamaa, jonka vuoksi jouduin jatkuvasti peittelemään rumaa kiinnityssysteemiä. Puuvillahamettakaan en valitettavasti löytänyt mistään ja korujakin oli vähän heikosti. Asu olisi voinut siis olla parempikin. Mutta pääasiassa kuvista tuli kuitenkin varsin hyviä, laitan niitä huomenna tänne! Tähän väliin saatte pikkuisen "kulissien takana" -matskua.



Keskiviikkona meidän oli vielä tarkoitus vierailla jo aiemmin mainitsemani Erikan ja hänen poikaystävänsä Arin luona. Siispä suuntasimme Viikkiin ja olimme jälleen hieman hukassa julkisen liikenteen kanssa. Selvisimme kuitenkin lopulta hyytävästä pakkasesta kavereillemme ja juutuimme suistamme kiinni niin pitkäksi aikaa, ettemme ehtineet viimeiseen bussiin. Majapaikkamme siis vaihtui yhdeksi yöksi kuin lennosta.

Torstaissa oli paljon hyvääkin, mutta se oli varmaankin matkani rankin päivä. Päästyämme takaisin Heinille Jesse sai kummallisen sairaskohtauksen, johon sisältyi muun muassa veren pakkautumista polviin, hengenahdistusta ja sydänoireita. Kohtauksen mennessä pahempaan päin soitimme hätäkeskukseen, eikä puhelu mennyt ollenkaan hyvin. Jesse yritti ensin itse puhua vastanneen henkilön kanssa, mutta hän lähinnä kyseenalaisti lähes kaiken poikaystäväni sanoman. Lopulta minä yritin puhua naisen kanssa, joka alkoi vänkäämään minullekin vastaan. Yritin selittää, että Jessen puhekin kuullostaa välillä aika hankalalta, mutta nainen oli eri mieltä. Hän oli hyvin hyökkäävä, vähättelevä ja välillä jopa suoranaisesti vittuili minulle. "Kivenheiton päässä on sairaala, menkää sinne", oli viesti. Yritin selittää, ettei Jesse pysty kävelemään, mutta naista se ei kiinnostanut. Lopulta tilanne meni siihen pisteeseen, että haistatin puhelimeen kauniisti vitut ja läiskäsin luurin korvaan. Olisin ehkä voinut olla asiallisempi, mutta aika vaikeaa se oli siinä tilanteessa. Soitimme vielä uudestaan hätäkeskukseen, jolloin vastasi huomattavasti asiallisempi henkilö, joka kuitenkin myös neuvoi meitä ottamaan taksin sairaalalle.

Jessen olo helpotti lopulta hieman, jolloin lähdimme kävelemään kohti läheistä sairaalaa. Paikan päällä paljastui, ettei siellä edes ollut minkäänlaist päivystystä. Kävely sairaalalle oli pahentanut Jessen oireita sen verran, että eräs hoitajista soitti ambulanssin. Lopulta Jesse pääsi lääkärille ja myöhemmin takaisin Mikkeliin. Minulla oli tuolloin kieltämättä sellainen olo, että olisin halunnut lähteä mukaan, etenkin kun lääkäri ei oikein osannut sanoa mistä on kyse. Jäin kuitenkin Helsinkiin, koska ystäväni Hannabella oli kerjennyt varaamaan hotellihuoneen näkemisemme takia, enkä siinä vaiheessa enää viitsinyt perua tapaamistamme. Jessekin sanoi olonsa jo kohentuneen.

Kaiken tämän päätteeksi vaihdoin majapaikkaa sukulaisteni luokse. Oli ihan mukavaa päästä vähän tutumpaan ympäristöön kaiken tuon jälkeen. Hennalla kerkesin laittautua nopeasti, mutta pian piti olla taas menossa. Olin nimittäin sopinut Satiinitaivas-blogia pitävän Lady Selenan ja Smoke And Mirrorsia kirjoittelevan Nebulan kanssa kahvituokion. Ilta oli varmaankin reissuni huippuhetkiä. Söimme Lady Selenan leipomia, aivan ihania runebergintorttuja, otimme kuvia hänen ihanassa kämpässään ja selitimme toisillemme varmaan koko elämäntarinamme. Törmäsin kumpaankin heistä jo aiemmin Tuskassa, mutta nyt vasta pääsimme juttelemaan kunnolla. Kummatkin bloggaajat ovat aivan ihania, Lady Selena on ihanan pirtsakka ja energinen, kun taas Nebula todella, todella sympaattinen!

 Ehkä ainut terveellinen ruoka-annos koko reissun aikana. Olokin oli sen mukainen.





Perjantaina, viimeisenä Helsinki-päivänäni, oli tarkoitukseni mennä serkkuni kanssa kiertämään kirppareita. Into lässähti kuitenkin kesken kaiken, koska kävelymatkat olivat olleet arvioimiamme pidempiä ja minun kenkäni eivät oikein soveltuneet pidempiin kävelymatkoihin. Niinpä päädyimme jälleen Kamppiin kiertämään peruskaupat. Mukaan tarttui Morticiasta pvc-vyötärökorsetti ja niittirintsikat, BijouBrigitestä siipikorvikset ja tekoripset H&M:ltä.

Illalla lähdin baareilemaan Kotkasta Helsinkiin tulleen ystäväni Hannabellan kanssa. Aloittelimme aluksi Vital-mehuun sekoitetulla kossulla ja rupattelimme kaikenlaisesta. Räpsimme myös muutamia kuvia, jotka tosin eivät olleet edustavimpia mahdollisia. Hauskaa meillä kuitenkin oli ja hauskemmaksi oli vaan menossa. Lady Selena nimittäin ilmoitti, että hän olisi lähdössä ystävänsä Tanjan kanssa myös keskustan baareihin, joten sovimme menevämme yhdessä. Baariin pääseminen vaan oli pieni ongelma, sillä serkkuni oli muistanut Bäkkärin sijainnin aivan väärin ja siksipä harhailimme ties missä ennen kuin löysimme sen. Istuimme hetken siellä, mutta siirryimme pian Perkeleeseen.




Perkeleessä meillä oli todella hauskaa. Juttelimme tuntemattomien kanssa ja törmäsin jopa samaiseen Mortician myyjään, joka oli ollut kassalla ostaessani uusia vaatteitani. Ihmiset joiden kanssa juttelimme olivat todella mukavia ja tanssilattialla oli meininkiä juuri sopivasti. Olipa ihanaa olla rock-henkisessä baarissa, jossa tanssitaan! Mikkelin Stopparissa minä olen yleensä ainut joka päätyy jossain vaiheessa iltaa tanssimaan yksin keskelle baaria, eheh.

Niin hauskaa kuin perjantaina oli ollutkin, ei ilta kuitenkaan päättynyt erityisen hyvin. Jesse nimittäin laittoi minulle viestiä, että oli joutunut jälleen sairaalaan Jyväskylässä, jossa oli esiintynyt Poikateatterin kanssa. Sama kohtaus oli jälleen uusiutunut. Olin tuolloin sen verran järkyttynyt, ettei baareiluun ollut enää mitään intoa, joten suuntasimme Lady Selenan kanssa bussiin. Kohtaus oli minulle aikamoinen shokki, koska hetki sitten Jesse oli vasta voinut erittäin hyvin ja viestitellyt minulle iloisesti kaikesta muusta.

Perjantain ja lauantain välinen yö menikin kännykkää kytätessä ja torkkuessa tekstiviestien välillä. Onneksi Jesse kuitenkin toipui ja pääsi tänä aamuna turvallisesti Mikkeliin. Jatkotutkimuksia tehdään sitten täällä. Nyt olen kotona itsekin - luojan kiitos. Muualla on aina mukava käydä, mutta olen matkani jälkeen niin väsynyt, että tuntuu aivan upealta olla kotona. Ei tarvitse säntäillä paikasta toiseen, vaan voi kietoutua vilttiin ja keittää kupin teetä.

Olen aina välillä miettinyt, muuttaisiko sitä Helsinkiin. Matkani ei muuttanut mielipidettä oikeastaan mihinkään päin. Matkalla korostuivat sekä Helsingin hyvät, että huonot puolet. Kaupunki on iso, joten sinne mahtuu vaikka mitä ja erilaiset alakulttuurit ja tyylit kukoistavat. Ihmisiä on hyvin monenlaisia, joka on minulle vain plussaa. Tykkään tutustua uusiin ihmisiin, etenkin sellaisiin, joissa on jotain ihan uutta verrattuna aiemmin tapaamiini. Toki myös erityisen samanhenkiset ihmiset ovat ihan ykkösiä. Helsingistä niitä varmasti löytyisi helpommin kuin Mikkelistä, sillä kotikaupungistani tiedän jo aika paljon porukkaa. Helsingissä kivoja ovat myös nopeat ja tiuhaan kulkevat julkiset kulkuvälineet sekä erilaisten kauppojen laaja kirjo.

Suureen kaupunkiin mahtuu kuitenkin valitettavasti myös enemmän pahaa. Meitä on moneen junaan ja Helsingin väenpaljoudessa se korostuu myös huonossa mielessä. Yksi asia, mihin kiinnitin huomiota, oli monien ihmisten töykeys. Minusta tuntuu, että keskimääräisesti Mikkelissä suhtaudutaan vaikkapa kadulla vastaan tuleviin ihmisiin ystävällisemmin. Väenpaljous tekee Helsingissä sen, että kadulla käveltäessä ihmisiin suhtaudutaan helposti massana, ei yksilöinä. Muutenkin seassa on vaikka minkälaista viipottajaa ja jouduin jo viikon aikana pariin hieman epämukavaan tilanteeseen.

Joka tapauksessa, Helsinki on oikein kiva paikka ainakin näin matkailumielessä kaikkine huonoine puolineenkin. Nyt on olo hyvin väsynyt, mutta enköhän muutaman viikon päästä ole jo innoissani suunnittelemassa seuraavaa reissua!