lauantai 25. tammikuuta 2014

Katkeruus, kateus ja viha - karhunpalveluksia itsellemme

Sanoisin, että nuo kolme tunnetilaa ovat satuttaneet minua ehkä eniten koko elämäni aikana. Niin sisältä päin tulleena kuin ulkoakin. Kaikki niistä ovat aivan luonnollisia tunteita ihmiselle, mutta pitkäkestoisina ne syövät ketä tahansa. Ehkäpä pahin asia niissä on se, että monesti yksi noista synnyttää kahta muuta päästessään muhimaan. Tunteilla on tapana tarttua ja vetää puoleensa samankaltaisia fiiliksiä. Ennen kuin huomaakaan, voi möykky olla kasvanut aivan suhteettomaksi. Valitettavasti kyseessä ei tuolloin ole enää vain oma ongelma, vaan usein oma paha olo purkautuu myös muihin.

Katkeruuden näen tuntona siitä, että henkilöä on kohdeltu kaltoin, eikä hän kykene antamaan anteeksi tai unohtamaan. On ymmärrettävää tuntea pahaa oloa väärinteosta, mutta kaikella on rajansa. Tunteet on järkevintä käsitellä ja siirtyä negatiivisista ajatuksista puhtaana eteenpäin. Tämä ei tarkoita, että väärinteko pitäisi kokonaan pyyhkiä mielestä. Sen voi kyllä säilyttää muistoissa ja on toki järkevääkin miettiä, voisiko siitä oppia jotakin. On kuitenkin eri asia muistaa tapahtuma tai teko kuin olla edelleen tiukasti kiinni siinä. Irti päästäminen saattaa kuulostaa yksinkertaiselta, mutta monesti se ei sitä ole. Kuvitellaan vaikka, että Maija-niminen nainen on pettänyt Pertti-miestään toisen miehen, Jussin, kanssa. Pertti uhoaa ystävälleen Karille lähikapakassa muutama kuukausi tapahtuneen jälkeen miten surkea vaimo Maija kokonaisuudessaan oli ja miten hänen on parempi ilman tätä. Mitä enemmän Pertti tätä tekee, sitä todennäköisempää on, että hän ei todellisuudessa ole käsitellyt asiaa, vaan hän suojelee itseään todellisilta tunteiltaan. Jos Perttiä ei kiinnosta, niin miksi hän sitten jatkuvasti jauhaa asiasta? Miksi hänestä on niin vaikea nähdä Maijaa ja Jussia yhdessä, jos asia ei enää merkitse hänelle mitään?

Tällaisia minän puolustuskeinoja kutsutaan defensseiksi. Defenssit ovat ihmisille hyväksikin pitäessään psyyketta koossa vaikeissa tilanteissa, mutta niistä voi olla myös haittaa. Jos Pertti painaa tunteesta alas vielä pitkän ajan päästäkin, ovat ne saattaneet kasvaa kokoa piilossa ja levitä muihinkin muillekin elämän alueille. Katkeruus syö Pertiltä voimavaroja ja alkaa näkyä muuallakin elämässä. Pertti on väsyneempi, hänen yleinen mielialansa on huonompi ja yleisolemus vihamielisempi. Pertille ei kuitenkaan ole juuri hyötyä näiden tunteiden ymmärtämisestä, jos hän ei kykene näkemään niiden alkuperää. Vasta kohdatessaan kokemansa vääryyden ja päästessään siitä yli pysähtyy negatiivisten tunteiden patoutuminen.

Kuvitellaan, että Pertti menee Karille kylään. Karin vaimo Terttu on keittänyt heille pullakahvit. Nainen puuhastelee keittiössä iloisena ja jo hänen katseestaan näkee, kuinka rakastunut hän on mieheensä vielä kymmenen vuoden yhdessäolon jälkeenkin. Pertin katkeruus herää ja hän alkaa miettiä, miksei Maijakin voinut olla Tertun kaltainen. Miksei hänelle suotu vaimoa, joka sirkuttaa pullantuoksuisena kotona tai joka edes olisi uskollinen? Hän alkaa tuntea kateutta Karia kohtaan. Mies ei voi ymmärtää, mitä Kari on tehnyt ansaitakseen niin upean vaimon. Samanlaista perjantaikaljoittelua, jääkiekon katsomista ja raksalla raatamistahan kaverikin harrastaa.

Pertti on katkeruuden rinnalla tuntenut vihaa pettäjä-Maijaa kohtaan, mutta vähitellen tuo viha alkaa kohdistua muuallekin. Kateuksiissaan miestä alkaa ällöttää ystävänsä ihanteellinen avioliitto ja hän rupeaa vihaamaan sitäkin. Pyöritellessään näitä ajatuksia päässään, hän alkaa pian vihata myös koko epäreilua maailmaa. Pertti ei edelleenkään halua palata ongelmansa juurille, vaan syyttää pahasta olostaan kaikkia muita. Nämä vihan kohteet eivät kuitenkaan ole Pertin vihan tunteista moksiskaan, vaan mies itse on ainut, joka valvoo yönsä pahassa olossaan kärvistellen. Lopulta Pertti saa tarpeekseen kaikesta, hörppää pullon Suomi-viinaa ja pistää itsensä hirttosilmukasta roikkumaan. Se oli Pertin tarina se. Jokainen varmasti haluaa vastaavan kohdalleen, eikö?

Esimerkkini oli hyvin kärjistetty, mutta siinä piilee totuus. Moni meistä pilaa elämänsä turhalla katkeruudella, kateudella ja vihalla. Pertti olisi missä tahansa vaiheessa voinut alkaa pohtia omia tuntemuksiaan, joista hän olisi varmasti jossain vaiheessa päässyt niiden aiheuttajiin. Työskenneltyään tarpeeksi näiden asioiden kanssa, olisi mies varmasti päässyt niistä yli. Muutaman vuoden päästä Pertillä olis voinut olla uusi, uskollinen vaimo, kaksi lasta ja kenties se koira ja lainalla ostettu omakotitalokin, aivan kuin hän aina halusikin. Myös monet meistä, niin esillä kuin piilossakin katkeroivat milloin mitäkin ja antavat asian nousta suhteettomiin mittoihin päässään. En toisaalta ihmettele, sillä viha osaa olla hyvin petollinen tunne. Vihainen ihminen helposti tajuamattaankin kuvittelee, että vihan kohde kärsii hirvittävästi hänen tunteistaan ja näin vihattu "saisi mitä ansaitsisi". Asiahan harvoin menee niin. Vaikka vihan kohde kärisikin, niin veikkaan, että suurimmissa osassa tapauksista vihaaja itse kärsii paljon enemmän maailman muuttuessa ympäriltä pikkuhiljaa yhä mustemmaksi. Onko se sitten sen arvoista? Voisimme tässä vielä mennä siihenkin, saaavuttaako kostolla ylipäänsä mitään, mutta ehkä jätämme sen nyt tällä kertaa. Teksti venyisi aivan liian pitkäksi.

"It's hard to light a candle, easy to curse the dark instead", lauletaan Nightwishin kappaleessa Last Ride Of The Day. Mielestäni se on hyvin sanottu.  Katkeroituminen ja itsesääliin vajoaminen on omalla tavallaan houkuttelevaa. Katkeroituneen ihmisen maailma on synkkä, mutta siinä ei tarvitse kohdata asioita. Lopussa kuitenkin seisoo kiitos, mikäli jaksaa selvittää ongelmansa ja laskea negatiiviset tunteet harteiltaan. Silloin ei tarvitse enää kantaa raskasta taakkaa, vaan pystyy todella jättämään menneisyytensä taakseen. Tällöin myös välttyy järjestämästä muille harmia. Jokainen toki tekee elämällään mitä haluaa, mutta itse näen jollain tapaa aika itsekkäänä tekona näissä tunteissa vellomisen, jos se aiheuttaa muille harmia. Kuten sanon, useimmiten aiheuttaa. Sellaisillekin, jotka eivät ole sitä ansainneet.

Ihmisille tapahtuu paljon pahoja asioita, eivätkä kaikki niistä ole sellaisia, että niitä kykenisi noin vain nielemään. Kehotan kuitenkin kaikkia siihen, että selvittäisivät sen, mikä on selvitettävissä, eivätkä kantaisi turhaa kaunaa. Yrittäisivät antaa anteeksi niin kovasti kuin suinkin kykenisivät, jos eivät toisen, niin edes itsensä takia. Maailma olisi niin paljon parempi paikka, jos ihmiset edes yrittäisivät selvittää päänsisäiset asiansa. En sano, että se olisi helppoa, mutta aina voi yrittää. Lisäksi on tarjolla myös apua. Tiedän varsin hyvin, että esimerkiksi kunnollista terapiaa on vaikea saada, mutta ihminen itsekään ei ole avuton. Asioista löytyy kirjallisuutta, vertaistukea voi saada ainakin netissä ja tunteitaan voi myös purkaa vaikkapa anonyymisti. Suurin osa asioista kuitenkin on loppujen lopuksi sellaisia, että niistä voi selviytyä tai edes oppia elämään niiden kanssa. Ei pidä antaa ikävän menneisyyden pilata tulevaisuutta.

4 kommenttia:

  1. Oikein mielenkiintoinen ja hyvä kirjoitus :) Itsellä on kokemusta kaikista noista tunteista vähän liikaakin, mutta toisaalta varmasti kaikki meistä kokevat noita tunteita elämänsä aikana. Itse olen vuosia katkera, kateellinen ja täynnä vihaa väkivaltaisten suhteiden takia. Vuosia kestänyt henkinen ja fyysinen väkivalta, alistaminen, mitätöinti, uhkailu, kontrollointi jne. muuttivat minut ihmisenä todella erilaiseksi, mitä olin aikaisemmin ollut. Olin todella vihainen exilleni siitä, mitä he tekivät ja janosin kostoa. Lopulta kuitenkin luovuin kostoaikeista, annoin heille anteeksi ja päästin irti vihasta sekä katkeruudesta. Vaikka traumat eivät koskaan katoa, olen oppinut elämään menneisyyteni kanssa, enkä tuhlaa energiaani vihanpitoon.

    Kyllä se vuosien terapian vaati, että pääsin yli itsesyytöksistä, vihasta ja katkeruudesta, jota tunsin exiäni kohtaan. Pystyn nykyään jopa ymmärtämään, etteivät exäni oman menneisyytensä takia kyenneet parempaan ja rakentavampaan toimintamalliin. Enkä antanut anteeksi siksi, että hyväksyisin heidän tekonsa, vaan siksi, että en pilaisi koko loppuelämääni ja myrkyttäisi mieltäni vihalla ja negatiivisilla ajatuksilla.

    Kostamiseen ei tarvitse kenenkään ryhtyä, sillä Karma kyllä hoitaa sen puolen aina. Toinen exäni on nyt mullan alla ja toisen elämä lähti jyrkkään alamäkeen pian eromme jälkeen ja hän koki pahimman menetyksen, mitä ihminen voi elämässään kokea. Sitä saa, mitä tilaa.

    Vaikka olen nykyään päässyt vihasta ja katkeruudesta eroon, tunnen silti vielä silloin tällöin kateutta ihmisiä kohtaan, jotka tuntuvat selviävän elämästä niin paljon helpommalla. He tuntuvat olevan lähes immuuneja kaikelle ikävälle. Se tuntuu niin kovin epäoikeudenmukaiselta, kun itse rämpii paskassa vuodesta toiseen. Sitä on ollut kaikista vaikeinta hyväksyä.

    Väkivaltaiset suhteet jättivät minuun ikuiset traumat ja luottamukseni miehiin on vieläkin hyvin heikolla pohjalla. Silti yritän olla positiivinen ja uskoa parempaan huomiseen :) Tällä hetkellä asiat ovat paremmin kuin hyvin, olen löytänyt rakastavan ja ihanan miehen, jolle olen voinut avoimesti kertoa rankasta menneisyydestäni, ilman että hän olisi ikinä tuominnut sitä. Haluan uskoa, että kaikki miehet eivät sittenkään ole paskoja, vaan on olemassa myös niitä rakastavia ja kilttejä ihmisiä, joilla on vielä sydän paikallaan. Luottamusta minulta ei enää saada, vaan se pitää todellakin ansaita. Toivottavasti vielä jonain päivän pystyn luottamaan 100% mieheeni.

    Tämä voi kuulostaa oudolta, mutta olen myös kiitollinen noista traumaattisista kokemuksista, sillä ne opettivat minut arvostamaan hyviä miehiä ja saivat tajuamaan, että onnellinen ja turvallinen parisuhde ei todellakaan ole mikään itsestäänselvyys. Siksi arvostan jokaista päivää, jonka saan elää onnellisena ja ilman pelkoa siitä, että milloin tulee taas nyrkistä. Negatiiviset kokemukset opettivat lopulta sen, mikä elämässä on todella tärkeää.

    ps. sori vuodatus :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia! :)

      Jokainen tosiaan kokee noita tunteita ja se on ihan inhimillistä. Pitäisi olla aikamoinen yli-ihminen, jos kykenisi pääsemään tuollaisista asioista yli tuntematta prosessin aikana ollenkaan negatiivisia fiiliksiä. Olen itsekin kokenut vastaavia, tosin aika erilaisista asioista johtuen. Minäkin olin hyvin vihainen, kateellinen ja katkera, mutta ymmärsin sinun tapaasi, ettei sellainen kannata. Olin hajoamispisteessä ja oli pakko alkaa miettiä, mistä nämä kaikki tunteet tulivat. Paha oloni oli päässyt versoamaan aika laajalle, jonka vuoksi on ollut välillä aika haastavaa selvittää mistä mikäkin nyt johtuu. Välillä tulee kummallisia pahoja ihan irrationaalisista asioista. Sen verran pitkälle olen kuitenkin päässyt, että ymmärrän enemmän noiden tunteiden alkuperästä, käsittelen ne ja minimoin niiden vaikutuksen muihin ihmisiin. Kuorma on joiltakin osin helpottunut huomattavasti.

      Kieltämättä tuntuu välillä epäreilulta, että toiset ihmiset eivät tunnu kohtaavan vastoinkäymisiä sitten millään. Tiedän tuon tunteen. Itse kun tuntuu kulkevan kriisistä kriisiin. Onnensa eteen töitä tehneet ihmiset ja muita kannustavat persoonat eivät minussa herätä katkeria fiiliksiä, mutta kieltämättä saattaa alkaa ärsyttää aika voimakkaasti, jos vaikkapa erityisen epäreilu ja ilkeä ihminen saa paljon onnea osakseen. Silloin yritän vaan ajatella, että kyllä hänkin tulee joskus vielä oppimaan. Hankalaahan se on, mutta parempi itsellekin kuin katkerointi.

      Asenteesi on todella hieno. Ihailen ihmisiä, jotka kykenevät vielä vaikeidenkin elämänkokemusten jälkeen ajattelemaan positiivisesti ja uskomaan parempaan. Sinun tarinasi on mielestäni hyvä esimerkki siitä, miten asiat voivat muuttua, kun kohtaa menneisyytensä ja alkaa sen jälkeen katsoa tulevaa valoisammin. Haluan uskoa sellaisen palkitsevan ja sinun tapauksessa niin kävikin.

      Ymmärrän tuon kiitollisuusasiankin. Minä olen omien kokemusteni kautta kasvanut ihmisenä aivan huimasti, enkä luopuisi niistä, vaikka minulle annettaisiin sellaiseen mahdollisuus. Yritänkin nykyään suhtautua vastoinkäymisiin niin, että niillä on oltava jokin tarkoitus. Että ne opettavat minulle asioita, joista myöhemmin voin olla kiitollinen.

      Kiitos pitkästä kommentistasi, se oli mielenkiintoista luettavaa. Pyytelet anteeksi ihan turhaan. :D

      Poista
  2. Mielenkiintoinen aihe, mutta ajattelin antaa palautetta nyt nimenomaan itse tekstistä - en niinkään aiheesta. :) Ehkä. Tiedä jos sormeni erehtyisivät siitäkin vielä kirjoittamaan.

    Sinulla on hirveän virallinen tyyli kirjoittaessasi pohdintoja elämästä, ja minusta tuntui, että luin oppimateriaalia psykologiasta esimerkkien takia ja hyvin raadollisen lähestymisen kautta - siitä jäi puuttumaan henkilökohtaisuus, ja jäi väkisinkin miettimään, että miksi aihe yhtäkkiä tulvi pintaan, kun et lähestynyt sitä millään tasolla itsesi kannalta - paitsi noin niin kuin yleisluontoisesti.

    Tykkäisin lukea henkilökohtaisempia - ei niinkään, että Maija ja Pertti pahoittivat tänään mieleni, vaan mitä tietty tunnetila sinulle itselleen tarkoittaa - onko sinulla defenssejä, miten ne ilmenee, miltä ne tuntuu ja miten suhtaudut niihin nyt ja joskus. Se on ihmislähtöisempää ja aika usein lukiessani sinun tekstejä tulee fiilis, että pidät itsestäsi hirveästi poissa blogista niin, että tietoisesti mietit sitä kirjoittaessasi. Ei kaikkea henkilökohtaista tarvitse kirjoittaa, mutta heittäytyminen puuttuu - nyt se on lähinnä ympäripyöreää ja "itsestäänselviä" asioita, ei sitä omaa kantaa ja ajatusta asioihin.

    Voin toki olla väärässäkin, mutta arvelin kirjoittaa ajatukseni ylös kuitenkin.

    Mitä tulee itse sanoihin - katkeruuteen, kateuteen ja vihaan.. Pidän niitä yhtenä ihmismielen hämmentävimpinä piirteinä. Ne eivät itsessään edesauta kehitystämme tai valaise sitä polkua, jolla kuljemme. Ne lisäävät taakkaa selässämme ja estävät meitä ottamasta askelia silloin, kun niitä pitäisi ottaa. Olen ollut hyvin katkera, kateellinen ja vihainen ihminen, jokaiseen sanaan latautuu hirvittävän paljon muistoja ja asioita, joista ylipääsemiseen olen käyttänyt enemmän tunteja kuin mitä niiden syntyminen alunperin vaati. Oikea ratkaisu ei ole se, että on parempi kuin muut, tekee elämästään paremman kuin muilla ja kostaa niille, joita vihaa, vaan itse näen, että minun kohdallani oikea ratkaisu on osata ottaa askel taaksepäin, päästää irti ja hengittää syvään. Keskittyä siihen, mikä minun mielestäni on tärkeää, tehdä niitä asioita, jotka minut tekevät onnelliseksi ja pyrkiä saavuttamaan rauha ja harmonia itseni ja elämäni kanssa sen kaikilla osa-alueilla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedätkö, mietin juuri tätä julkaistessani, että kuulostaako tämä nyt itsestäänselvyyksien latelemiselta. Harkitsin hetken julkaisenko koko juttua, mutta päätin kuitenkin lopulta laittaa sen esille. Mietin myös, olisiko minun pitänyt kirjoittaa teksti omien kokemusten pohjalta, mutta hylkäsin ajatuksen. Olen jonkin verran puhunut blogissani menneisyydestäni ja ajattelin, etten halua kaikissa postauksissa vain jauhaa itsestäni. Mutta ehkä minun sitten pitäisi tuoda itseäni vähän lähemmäs postauksiani.

      Sinulla on hyviä pointteja noiden tunteiden suhteen. Minäkin ajattelen, etteivät kosto ja ylimieliseksi muuttuminen ole oikeita ratkaisuja. Itse joskus omaksuin hyvin ylimielisiä, kostonhalua tihkuvia ja katkeria ajatusmalleja, eikä siitä seurannut yhtään mitään hyvää. Se sai minut lakaisemaan asiat maton alle. Ympäristö ei tietenkään vastaa ylimielisyyteen millään hyvällä, joten olin aikamoisessa noidankehässä. Onneksi tajusin korjata ajatusmallejani ja nyt olenkin jo paljon pidemmällä.

      Kiitos palautteestasi, sain siitä paljon eväitä jatkoon!

      Poista