sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Hobitti: Smaugin autioittama maa

Ensi-iltayönä olin jo ehtinyt unohtaa koko Hobitin. Olin tyytyväisenä väsähtämässä sohvalle, kunnes tuntia ennen elokuvan alkamista muistin, että minun pitäisi olla kohta leffateatterilla. Jotenkin se tuntuu kovin hullunkuriselta, sillä nuorempana odotin aina milloin minkäkin fantsuleffan saapumista kuin kuuta nousevaa. Leffan ilmestymispäivän muistin aina puolta vuotta aikaisemmin ja IRC-gallerian ihkuboksissani oli laskuri, joka mittasi päiviä, tunteja, minuutteja ja jopa sekunteja h-hetkeen. Nykyään jännitys tuntuu nousevan pintaan vasta leffateatterissa. Punaisilla penkeillä tivasin Jesseltä parin minuutin välein kellonaikaa, mussutin jo etukäteen leffakarkkeja ja tuijotin silmä kovana valoja, odottaen niiden sammumista. Aivan kuin joskus aikoinaan käydessäni katsomassa vaikkapa ensimmäisen Harry Potterin.

Odotukseni leffan suhteen eivät olleet kuitenkaan äärimmäisen korkealla. Ensimmäinen osa Hobitista oli ollut viihdyttävä, mutten voi väittää arvostaneeni sitä kamalasti. (Tämän linkin takaa löytyy arvosteluni Odottamattomasta matkasta.) Kakkoselokuva yllätti minut positiivisesti, vaikkei sekään sentään kirjan tai LOTR:in tasolle yltänyt. Parempaan suuntaan ollaan kuitenkin selvästi menossa.

Perheleffamainen ote on toisessakin elokuvassa läsnä, mutta sitä on hieman karsittu. Enää mukana ei ole niin paljon typerää huumoria. Tunnelma on astunut askeleen poispäin ensimmäisestä osasta ja pikkuisen lähemmäksi Taru Sormusten Herrasta - trilogiaa. Tähän vaikuttivat uhkaavampi tunnelma ja toisaalta myös toiminnan suurempi rooli. Hassuja dialogeja hahmojen välillä oli karsittu ja keskityttiin ennemmän päämäärään.

Yksi taustalla vaikuttava uhka oli Sauronin nousu. Hobitti-kirjassa ei koko Sauron-kuviota olekaan, mutta tässä leffassa se pyörii koko ajan taustalla. Ensimmäisessä elokuvassa Jacksonin lisäys tuli aikamoisena yllätyksenä, mutta nyt tuohon on ehtinyt jo tottua. Odottamattoman matkan jälkeen pelkäsin, että kakkosessa Sauron-kuvio saisi turhan suuren roolin, mutta näin ei onneksi käynyt. Asiaa käsitellään kyllä tasaisin väliajoin, mutta se ei kuitenkaan mene varsinaisen juonen yli. Kuvion toteutus olisi kuitenkin voinut olla huomattavasti parempi. Esimerkiksi Sauronin ja Gandalfin Dol Guldurissa tapahtuvan kohtaamisen aikana tunsin lähinnä suurta myötähäpeää. LOTR:eissa Sauron on uhkaava juuri etäisyytensä vuoksi, mutta Hobitissa hänestä tulee mieleen lähinnä jonkun lastenelokuvan kliseistäkin kliseisempi pahis. "Ei ole valoa joka voittaisi pimeyden", uhosi hahmo tapellessaan Gandalfin valopalloa vastaan. Repliikki oli suoraan sanottuna kuin jonkun keskenkasvuisen fantsujonnen märimmistä unista. Eihän tuo kuolemanvakava asia ole, mutta söi aika paljon tunnelmaa ja Sauronin hahmon uskottavuutta.Valitettavasti kohtaus ei ole edes ainoa laatuaan, vaan vastaavia löytyy elokuvasta tasaisin välein. 

Sauronin lisäksi myös muun pimeän puolen uskottavuus on vähän niin ja näin. Tolkienin teoksissa örkeissä ja jättiläishämähäkeissä on oikeasti jotain todella iljettävää ja pahaa. Olen aina tykännyt siitä, miten Tolkien on tehnyt pahasta puolesta oikeasti puhtaan pimeän, eikä mitään ikävästä murrosiästä katkeroituneen ulisijan johtamaa mörkölaumaa. Pahan historiaa on myös pohjustettu todella perusteellisesti etenkin Silmarillionissa. Taru Sormusten Herrasta - elokuvatrilogiassa tämä oli otettu hyvin huomioon. Sen sijaan Hobitissa örkit ovat vähän turhan hassuja ja osa jopa vähän menninkäismäisiä. Esimerkiksi Thranduilin kuulustelussaan tappama örkki oli lähinnä söpö verrattuna LOTR:in vastaaviin. Hämähäkit sen sijaan olivat kyllä harvinaisen kuvottavia siihen asti, kunnes ne alkoivat puhumaan. Jostain syystä minulle tuli niiden hykertelystä mieleen vähän ykkösosan Klonkun puheet mehukkaasta pikku hobitista.

Kakkosessa päästiin viimeinkin näkemään Smaugia kunnolla. Animointia on hehkutettu erityisesti lohikäärmeen osalta, enkä sanoisi, että mitenkään syyttä. Örkkien ja hukkien kohdalla en ole animoinnin suurin ystävä, mutta Smaugista oltiin kieltämättä väsätty todella näyttävä. Harmi vain, että tätäkin hahmoa söi turha, kliseinen uhoaminen. Tämä tkiteytyi lohikäärmeen viimeiseen repliikkiin "Minä olen tuli, minä olen kuolema". Tuli jälleen mietittyä, että onko leffaan palkattu joku Jacksonin 15-vuotias veljenpoika kirjoittamaan reploja. 

Kaikesta huolimatta en sano, että Smaug olisi nyt täysin pilalla. Välillä saattoi nähdä vilauksia myös oikeasta, kirjan Smaugista. Toivottavasti hahmon koko kauheus pääsisi paremmin esille kolmosessa. Sopivilla repliikeillä Smaugista saisi todella kauhistuttavan, sillä ääninäyttelijä Benedict Cumberbatchin työssä ei ole mitään vikaa. Hänen loistava ääninäyttelynsä antoikin hieman anteeksi repliikkien surkeutta. 

Pimeän puolen hahmot olivat toteutettu vähän niin ja näin, mutta hyviksien kohdalla tilanne oli jo parempi. Gandalf oli jälleen aivan loistava ja varmaankin lempihahmoni koko Hobitissa. Pidän siitä, miten Gandalf on pikkuisen hassu, eikä vaikkapa Sarumanin kaltainen mahtava, mutta toisaalta kovin etäinen ja kylmä velho. Hän ei kuitenkaan ole pelkästään huvittava, piippua poltteleva vanhus, vaan pinnan alla on jotain paljon suurempaa. Jostain syystä olen aina tykännyt vastaavista hahmoista. (vrt. Harry Potterin Albus Dumbledore.) Olen kiintynyt myös Radagastiin, oikeastaan vain sen takia, että hahmo on aivan uskomattoman hellyttävä. Onhan hän toki ylikorostetun höperö, mutta velhon häsellys ja luontoa kohtaan osoittama rakkaus on onnistunut sulattamaan sydämeni. Henkilökohtaisesti olen siis valmis antamaan pupureenkin anteeksi.

Arvosteluissa on hirveästi kehuttu hahmokehitystä, mutta minä en sitä suuremmin huomannut. On totta, että Bilbo on kakkosessa vähemmän pelkurimainen ja Thorin tykkäsi flippailla puhuttaessa Arkkikivestä, mutta mitään kauhean syvää en tullut huomanneeksi. Hyvin pitkälti samanlaisia persoonia nuo tuntuvat olevan kuin alussakin. En tosin sano, että heissä olisi tuollaisina mitään vikaa. Pidän oikeastaan kaikista kääpiöistä, mutta erityisesti Thorinista ja Balinista. Thorin on jääräpäisyydestään huolimatta todella rohkea hahmo, jota kohtaan tunnen erityistä empatiaa hänen karun elämänsä vuoksi. Balinissa puolestaan pidän siitä, että hahmo on todella lämmin ja viisas. Gandalfin poissaollessa hän toimii kiitettävästi retkikunnan järjen äänenä ja rauhoittelee muiden toisinaan kuuminakin käyviä tunteita.

Mutta se kääpiöistä. Siirrytäänpä seuraavaksi haltioihin. Legolas oli revitty mukaan leffaan ihan puskista, eikä se aluksi haitannut minua suuremmin. Arvasin kyllä, että hahmolla tullaan mässäilemään, mutta tässä leffassa Legolas oli valitettavasti jotain aivan muuta kuin LOTR:issa. Tokihan haltia on nuorempikin, mutta persoonan muutos oli vähän turhan raju. Legolas oli jopa pikkuisen naurettava suuren egonsa ja yleisen ninjailunsa vuoksi. Joessa ajelehtivien kääpiöiden päiden päällä pomppiminen ja samanaikainen örkkien nirhaaminen oli minun makuuni vähän liikaa. Olin vähän huvittunut myös silloin, kun Legolas heitteli itseään kolme kertaa isompaa örkkiä seinään kuin ei mitään. Vaikka kyse onkin fantsuleffasta, niin ei sitä realismia tarvitsisi ihan kokonaan heittää nurkkaan.

Legolaksen kohdalla myös Taurielin ja Kilin mustasukkainen stalkkaus meni vähän yli. Ei sitä nyt ihan joka väliin olisi tarvinnut tunkea. Tuijottelu oli jo senkin puolesta vähän häiritsevää, että Orlando Bloomin ultrvaaleiksi muokatut silmät olivat kuin suoraan jostain Twilightista. Ei tuo nyt iso juttu ole, mutta hahmon tyhjä katse häiritsi vähän.

Legolaksen mielitietty Tauriel oli kokonaan tuulesta temmattu hahmo. Nähdessäni naisen ensimmäistä kertaa trailerissa pelkäsin, että leffa tulisi keskittymään liikaa hänen ja Legolaksen väliseen suhteeseen, sekä että naishaltia kuvattaisiin turhan täydellisenä. Varmaan jokainen on nähnyt näitä fantsuleffojen virheettömiä soturiprinsessahahmoja, joista ei oikein saa otetta. Taurielista oli onneksi tehty vähän inhimillisempi jo pelkästään alhaisemman taustansa kautta. Ei hahmo mikään mestariteos ollut, mutta minusta mitäänsanomattomuus ei ollut pelkästään huono juttu. Toki mielenkiintoinen hahmolisäys olisi ollut kiva, en minä sitä sano. Minulle on kuitenkin Jacksonin kehittämän bonushahmon kohdalla tärkeintä, ettei hän ole erityisen ärsyttävä ja pysyy poissa varsinaisten tapahtumien tieltä. Parempi näin, kuin että olisimme saaneet leffaan jonkun halpakopioimaisen soturiprinsessaversion Galadrielista. Jacksonin tietäen se ei välttämättä olisi ollut mitenkään kaukaa haettua. 

Taurielin ja Kilin väliseen suhteeseen on otettu hyvin paljon kantaa leffan ilmestymisen jälkeen. Mielipiteitä on niin puolesta kuin vastaan. Henkilökohtaisesti ajattelen, että homma meni vähän yli. Minusta oli ihan hauska kuunnella Kilin kaksimielisiä heittoja haltialle, mutta juttu meni pilalle, kun parituksesta tehtiin vakava. Nykyään leffantekijöillä tuntuu olevan kummallinen tarve tunkea kaikkiin leffoihin jonkinsortin kolmiodraama. Jos Jackson välttämättä haluaa lisätä leffaan romantiikkaa niin olisi edes jättänyt sen Legolaksen ja Taurielin välille. Kili-kuvio oli yksinkertaisesti liikaa. 

Legolaksen isä Thranduil ei ollut elokuvassa mitenkään erityisen suuressa roolissa, mutta silti hyvin näkyvä hahmo. Mitenkään erityisen ihmeellisestä hahmosta ei ole kyse, mutta kyllähän Thranduilia mielellään katselee. Esimerkiksi Legolas on toki oikein katseltava tapaus, mutta Thranduililta löytyy enemmän aristokraattista ylevyyttä. Lisäksi hän on hyvin paljon sellainen, millaiseksi kuvittelen perinteisen haltian ulkonäöllisesti. Johtuu varmaankin ruumiinrakenteesta, pitkästä, platinanvaaleasta tukasta, kasvojen luustosta ja luonnostaan todella vaaleista silmistä. Thranduil oli silmiini ehdottomasti 5/5 silmänruokaa, mutta myös hyvä vertailukohta Legolakselle. Mukava nähdä välillä vähän toisen tyyppistäkin haltiaa. 

Pidän haltioista yleensäkin, eikä minua haittaa heidän suuri näkyvyytensä elokuvassa. Heidän ympärilleen vaan oltiin rakennettu vähän turhan paljon draamaa. Oikeastaan haltiavaltakunnan tapahtumat kokonaisuudessaan olivat kääpiöiden vankeusaikana vähän turhan dramaattisia. Kili & Tauriel-kuvio, Thranduilin yleinen kriiseily, sekä kääpiöiden paetessa tapahtuva örkkien hyökkäys pitivät katsojan kiireisenä, mutta toisaalta toivat vähän liikaakin ylimääräisiä juttuja alkuperäiseen tarinaan. Turhia kohtauksia oli elokuvassa jonkin verran ja olisinkin ehkä nähnyt niiden paikalla mieluummin alkuperäisen teoksen filmatisointia. Esimerkiksi retkikunnan vierailu Beornin luona oli hyvin pikainen. Muodonmuuttaja jäi hyvin etäiseksi, jollaiseksi en häntä kirjassa mieltänyt. 

Mukana oli kuitenkin myös paljon onnistuneita kohtauksia. Kaikesta huolimatta leffa eteni ihan mukavaan tahtiin ja oli kuitenkin suhteellisen ehyt kokonaisuus. Arvosteluissa ollaan puhuttu jonkin verran siitä, miten leffalla ei ollut omaa sielua, mutten ehkä ole aivan samaa mieltä. Ykkösleffassa keskityttiin vuorelle lähtöön ja osaan matkasta, kakkosessa toiseen puoliskoon ja vuoren sisään pääsemiseen. Kolmannessa näemme sitten lopputaistelun. Oikeastaan ykkösessä oli paljon enemmän turhaa perseilyä kuin kakkosessa ja siten toinen osa oli mielestäni paljon sielukkaampi elokuva. LOTR:in eeppisyyteen ei päästy vieläkään, mutta örkkiarmeijan lähtiessä kohti vuorta oli jo hieman samankaltaista tunnelmaa pinnassa. Toivottavasti viimeisessä osassa päästään näkemään yhtä mahtipontista menoa kuin edellisessä trilogiassa.

Täytyy vielä mainita, että elokuvan visuaalinen anti oli maisemien kohdalta jälleen loistavaa. Näkymät olivat Taru Sormusten Herrasta - elokuvien tapaan henkeäsalpaavan kauniita ja 3D kävi leffaan kuin nenä päähän. Monissa elokuvissa 3D saattaa jopa pilata katselukokemuksen, mutta Smaugin autioittaman maan kohdalla se pääsi yllätyksekseni oikeuksiinsa. Tämä oli huima edistysaskel verrattuna ensimmäiseen osaan. 

Kaikesta kriittisyydestäni huolimatta pidin elokuvasta todella. Arvosteluni saattaa kuulostaa jyrkältä ja jopa hieman lyttäävältä sen vuoksi, että kirjana Hobitti on aivan loistava ja toki vertaan sitä jonkin verran alkuperäisteokseen. Verrattuna kirjaan leffa ei ehkä ole kovinkaan kummoinen, mutta itsenäisenä teoksena se on kiitettävä. Älkää siis menkö katsomaan Hobittia kuin se olisi LOTR:in jatko-osa tai tarkasti mukailtu elokuvaversio kirjasta. Jos elokuvaan suhtautuu kevyesti, on se varsin viihdyttävää katsottavaa ja jopa hieman vakavasti otettavampi kuin Odottamaton matka. 

Kolmososan toivon olevan vielä toistakin parempi. Lisää eeppisyyttä, sekä vähemmän animointia, pelleilyä ja perheleffamaisuutta niin tulos voi olla jo huomattavasti vaikuttavampi. Jos kakkosen ja kolmosen välillä tapahtuu edes niin suuri kehitysharppaus kuin ykkösen ja kakkosen niin voin sanoa olevani varsin tyytyväinen Hobitti-triologian päätösosaan. 














2 kommenttia:

  1. Sinä sentään sait tän postauksen kirjoitettua, kun itse luovutin jo aikoja sitten! :) Giffit piristi mun päivää, mutta en ehtinyt nyt lukea koko tekstiä (luen sen kyllä myöhemmin) x)

    Mutta noista Smaugin repliikeistä... sen jälkeen kun leffan kävi katsomassa toiseen kertaan, ni huomasin sen että melkein kaikki mitä lohikäärme sanoi, oli melko mahtailevaa ja "dramaattista" - ja tulin siihen tulokseen että Smaug on luonteeltaan vähän sellainen ns. dramaqueen, joten ehkä tuo lopun repliikki "I am fire, I am death" oli ihan tarkoituksella sellainen kuin oli.

    Yritän siis sanoa että käsikirjoittajat eivät vahingossa tehneet kohtauksesta kliseisen dramaattista, vaan Smaugin itseään täynnä olevat kommentit oli kirjoitettu tarkoituksella. Päädyin tällaiseen ajatukseen ja kyseinen loppurepliikki alkoi samantien ärsyttää vähemmän :D

    Kiva uusi ulkoasu täällä!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei minua häritse se Smaugin mahtailu ollenkaan, sellainenhan se oli kirjassakin. Minua pisti vituttamaan tyyli, jolla se oli kirjoitettu. Se, että repliikit olivat monessa kohtaa ihan hirveää kuraa. "I am fire, I am death" esimerkiksi ei ollut paska repla dramaattisuutensa takia, vaan ihan sanavalintojensa. Mahtailevassa tyylissä nyt on se huono puoli, että urpoilu korostuu entisestään. Dramaattisuus yksin ei siis vielä pilaa mitään. Smaugin hahmosta tuli noiden juttujen vuoksi paikoin yksinkertaisesti tyhmä kuva. Se taas söi aika paljon sitä uhkaavuutta...

      Kiitti. :)

      Poista