sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Hobitti: Smaugin autioittama maa

Ensi-iltayönä olin jo ehtinyt unohtaa koko Hobitin. Olin tyytyväisenä väsähtämässä sohvalle, kunnes tuntia ennen elokuvan alkamista muistin, että minun pitäisi olla kohta leffateatterilla. Jotenkin se tuntuu kovin hullunkuriselta, sillä nuorempana odotin aina milloin minkäkin fantsuleffan saapumista kuin kuuta nousevaa. Leffan ilmestymispäivän muistin aina puolta vuotta aikaisemmin ja IRC-gallerian ihkuboksissani oli laskuri, joka mittasi päiviä, tunteja, minuutteja ja jopa sekunteja h-hetkeen. Nykyään jännitys tuntuu nousevan pintaan vasta leffateatterissa. Punaisilla penkeillä tivasin Jesseltä parin minuutin välein kellonaikaa, mussutin jo etukäteen leffakarkkeja ja tuijotin silmä kovana valoja, odottaen niiden sammumista. Aivan kuin joskus aikoinaan käydessäni katsomassa vaikkapa ensimmäisen Harry Potterin.

Odotukseni leffan suhteen eivät olleet kuitenkaan äärimmäisen korkealla. Ensimmäinen osa Hobitista oli ollut viihdyttävä, mutten voi väittää arvostaneeni sitä kamalasti. (Tämän linkin takaa löytyy arvosteluni Odottamattomasta matkasta.) Kakkoselokuva yllätti minut positiivisesti, vaikkei sekään sentään kirjan tai LOTR:in tasolle yltänyt. Parempaan suuntaan ollaan kuitenkin selvästi menossa.

Perheleffamainen ote on toisessakin elokuvassa läsnä, mutta sitä on hieman karsittu. Enää mukana ei ole niin paljon typerää huumoria. Tunnelma on astunut askeleen poispäin ensimmäisestä osasta ja pikkuisen lähemmäksi Taru Sormusten Herrasta - trilogiaa. Tähän vaikuttivat uhkaavampi tunnelma ja toisaalta myös toiminnan suurempi rooli. Hassuja dialogeja hahmojen välillä oli karsittu ja keskityttiin ennemmän päämäärään.

Yksi taustalla vaikuttava uhka oli Sauronin nousu. Hobitti-kirjassa ei koko Sauron-kuviota olekaan, mutta tässä leffassa se pyörii koko ajan taustalla. Ensimmäisessä elokuvassa Jacksonin lisäys tuli aikamoisena yllätyksenä, mutta nyt tuohon on ehtinyt jo tottua. Odottamattoman matkan jälkeen pelkäsin, että kakkosessa Sauron-kuvio saisi turhan suuren roolin, mutta näin ei onneksi käynyt. Asiaa käsitellään kyllä tasaisin väliajoin, mutta se ei kuitenkaan mene varsinaisen juonen yli. Kuvion toteutus olisi kuitenkin voinut olla huomattavasti parempi. Esimerkiksi Sauronin ja Gandalfin Dol Guldurissa tapahtuvan kohtaamisen aikana tunsin lähinnä suurta myötähäpeää. LOTR:eissa Sauron on uhkaava juuri etäisyytensä vuoksi, mutta Hobitissa hänestä tulee mieleen lähinnä jonkun lastenelokuvan kliseistäkin kliseisempi pahis. "Ei ole valoa joka voittaisi pimeyden", uhosi hahmo tapellessaan Gandalfin valopalloa vastaan. Repliikki oli suoraan sanottuna kuin jonkun keskenkasvuisen fantsujonnen märimmistä unista. Eihän tuo kuolemanvakava asia ole, mutta söi aika paljon tunnelmaa ja Sauronin hahmon uskottavuutta.Valitettavasti kohtaus ei ole edes ainoa laatuaan, vaan vastaavia löytyy elokuvasta tasaisin välein. 

Sauronin lisäksi myös muun pimeän puolen uskottavuus on vähän niin ja näin. Tolkienin teoksissa örkeissä ja jättiläishämähäkeissä on oikeasti jotain todella iljettävää ja pahaa. Olen aina tykännyt siitä, miten Tolkien on tehnyt pahasta puolesta oikeasti puhtaan pimeän, eikä mitään ikävästä murrosiästä katkeroituneen ulisijan johtamaa mörkölaumaa. Pahan historiaa on myös pohjustettu todella perusteellisesti etenkin Silmarillionissa. Taru Sormusten Herrasta - elokuvatrilogiassa tämä oli otettu hyvin huomioon. Sen sijaan Hobitissa örkit ovat vähän turhan hassuja ja osa jopa vähän menninkäismäisiä. Esimerkiksi Thranduilin kuulustelussaan tappama örkki oli lähinnä söpö verrattuna LOTR:in vastaaviin. Hämähäkit sen sijaan olivat kyllä harvinaisen kuvottavia siihen asti, kunnes ne alkoivat puhumaan. Jostain syystä minulle tuli niiden hykertelystä mieleen vähän ykkösosan Klonkun puheet mehukkaasta pikku hobitista.

Kakkosessa päästiin viimeinkin näkemään Smaugia kunnolla. Animointia on hehkutettu erityisesti lohikäärmeen osalta, enkä sanoisi, että mitenkään syyttä. Örkkien ja hukkien kohdalla en ole animoinnin suurin ystävä, mutta Smaugista oltiin kieltämättä väsätty todella näyttävä. Harmi vain, että tätäkin hahmoa söi turha, kliseinen uhoaminen. Tämä tkiteytyi lohikäärmeen viimeiseen repliikkiin "Minä olen tuli, minä olen kuolema". Tuli jälleen mietittyä, että onko leffaan palkattu joku Jacksonin 15-vuotias veljenpoika kirjoittamaan reploja. 

Kaikesta huolimatta en sano, että Smaug olisi nyt täysin pilalla. Välillä saattoi nähdä vilauksia myös oikeasta, kirjan Smaugista. Toivottavasti hahmon koko kauheus pääsisi paremmin esille kolmosessa. Sopivilla repliikeillä Smaugista saisi todella kauhistuttavan, sillä ääninäyttelijä Benedict Cumberbatchin työssä ei ole mitään vikaa. Hänen loistava ääninäyttelynsä antoikin hieman anteeksi repliikkien surkeutta. 

Pimeän puolen hahmot olivat toteutettu vähän niin ja näin, mutta hyviksien kohdalla tilanne oli jo parempi. Gandalf oli jälleen aivan loistava ja varmaankin lempihahmoni koko Hobitissa. Pidän siitä, miten Gandalf on pikkuisen hassu, eikä vaikkapa Sarumanin kaltainen mahtava, mutta toisaalta kovin etäinen ja kylmä velho. Hän ei kuitenkaan ole pelkästään huvittava, piippua poltteleva vanhus, vaan pinnan alla on jotain paljon suurempaa. Jostain syystä olen aina tykännyt vastaavista hahmoista. (vrt. Harry Potterin Albus Dumbledore.) Olen kiintynyt myös Radagastiin, oikeastaan vain sen takia, että hahmo on aivan uskomattoman hellyttävä. Onhan hän toki ylikorostetun höperö, mutta velhon häsellys ja luontoa kohtaan osoittama rakkaus on onnistunut sulattamaan sydämeni. Henkilökohtaisesti olen siis valmis antamaan pupureenkin anteeksi.

Arvosteluissa on hirveästi kehuttu hahmokehitystä, mutta minä en sitä suuremmin huomannut. On totta, että Bilbo on kakkosessa vähemmän pelkurimainen ja Thorin tykkäsi flippailla puhuttaessa Arkkikivestä, mutta mitään kauhean syvää en tullut huomanneeksi. Hyvin pitkälti samanlaisia persoonia nuo tuntuvat olevan kuin alussakin. En tosin sano, että heissä olisi tuollaisina mitään vikaa. Pidän oikeastaan kaikista kääpiöistä, mutta erityisesti Thorinista ja Balinista. Thorin on jääräpäisyydestään huolimatta todella rohkea hahmo, jota kohtaan tunnen erityistä empatiaa hänen karun elämänsä vuoksi. Balinissa puolestaan pidän siitä, että hahmo on todella lämmin ja viisas. Gandalfin poissaollessa hän toimii kiitettävästi retkikunnan järjen äänenä ja rauhoittelee muiden toisinaan kuuminakin käyviä tunteita.

Mutta se kääpiöistä. Siirrytäänpä seuraavaksi haltioihin. Legolas oli revitty mukaan leffaan ihan puskista, eikä se aluksi haitannut minua suuremmin. Arvasin kyllä, että hahmolla tullaan mässäilemään, mutta tässä leffassa Legolas oli valitettavasti jotain aivan muuta kuin LOTR:issa. Tokihan haltia on nuorempikin, mutta persoonan muutos oli vähän turhan raju. Legolas oli jopa pikkuisen naurettava suuren egonsa ja yleisen ninjailunsa vuoksi. Joessa ajelehtivien kääpiöiden päiden päällä pomppiminen ja samanaikainen örkkien nirhaaminen oli minun makuuni vähän liikaa. Olin vähän huvittunut myös silloin, kun Legolas heitteli itseään kolme kertaa isompaa örkkiä seinään kuin ei mitään. Vaikka kyse onkin fantsuleffasta, niin ei sitä realismia tarvitsisi ihan kokonaan heittää nurkkaan.

Legolaksen kohdalla myös Taurielin ja Kilin mustasukkainen stalkkaus meni vähän yli. Ei sitä nyt ihan joka väliin olisi tarvinnut tunkea. Tuijottelu oli jo senkin puolesta vähän häiritsevää, että Orlando Bloomin ultrvaaleiksi muokatut silmät olivat kuin suoraan jostain Twilightista. Ei tuo nyt iso juttu ole, mutta hahmon tyhjä katse häiritsi vähän.

Legolaksen mielitietty Tauriel oli kokonaan tuulesta temmattu hahmo. Nähdessäni naisen ensimmäistä kertaa trailerissa pelkäsin, että leffa tulisi keskittymään liikaa hänen ja Legolaksen väliseen suhteeseen, sekä että naishaltia kuvattaisiin turhan täydellisenä. Varmaan jokainen on nähnyt näitä fantsuleffojen virheettömiä soturiprinsessahahmoja, joista ei oikein saa otetta. Taurielista oli onneksi tehty vähän inhimillisempi jo pelkästään alhaisemman taustansa kautta. Ei hahmo mikään mestariteos ollut, mutta minusta mitäänsanomattomuus ei ollut pelkästään huono juttu. Toki mielenkiintoinen hahmolisäys olisi ollut kiva, en minä sitä sano. Minulle on kuitenkin Jacksonin kehittämän bonushahmon kohdalla tärkeintä, ettei hän ole erityisen ärsyttävä ja pysyy poissa varsinaisten tapahtumien tieltä. Parempi näin, kuin että olisimme saaneet leffaan jonkun halpakopioimaisen soturiprinsessaversion Galadrielista. Jacksonin tietäen se ei välttämättä olisi ollut mitenkään kaukaa haettua. 

Taurielin ja Kilin väliseen suhteeseen on otettu hyvin paljon kantaa leffan ilmestymisen jälkeen. Mielipiteitä on niin puolesta kuin vastaan. Henkilökohtaisesti ajattelen, että homma meni vähän yli. Minusta oli ihan hauska kuunnella Kilin kaksimielisiä heittoja haltialle, mutta juttu meni pilalle, kun parituksesta tehtiin vakava. Nykyään leffantekijöillä tuntuu olevan kummallinen tarve tunkea kaikkiin leffoihin jonkinsortin kolmiodraama. Jos Jackson välttämättä haluaa lisätä leffaan romantiikkaa niin olisi edes jättänyt sen Legolaksen ja Taurielin välille. Kili-kuvio oli yksinkertaisesti liikaa. 

Legolaksen isä Thranduil ei ollut elokuvassa mitenkään erityisen suuressa roolissa, mutta silti hyvin näkyvä hahmo. Mitenkään erityisen ihmeellisestä hahmosta ei ole kyse, mutta kyllähän Thranduilia mielellään katselee. Esimerkiksi Legolas on toki oikein katseltava tapaus, mutta Thranduililta löytyy enemmän aristokraattista ylevyyttä. Lisäksi hän on hyvin paljon sellainen, millaiseksi kuvittelen perinteisen haltian ulkonäöllisesti. Johtuu varmaankin ruumiinrakenteesta, pitkästä, platinanvaaleasta tukasta, kasvojen luustosta ja luonnostaan todella vaaleista silmistä. Thranduil oli silmiini ehdottomasti 5/5 silmänruokaa, mutta myös hyvä vertailukohta Legolakselle. Mukava nähdä välillä vähän toisen tyyppistäkin haltiaa. 

Pidän haltioista yleensäkin, eikä minua haittaa heidän suuri näkyvyytensä elokuvassa. Heidän ympärilleen vaan oltiin rakennettu vähän turhan paljon draamaa. Oikeastaan haltiavaltakunnan tapahtumat kokonaisuudessaan olivat kääpiöiden vankeusaikana vähän turhan dramaattisia. Kili & Tauriel-kuvio, Thranduilin yleinen kriiseily, sekä kääpiöiden paetessa tapahtuva örkkien hyökkäys pitivät katsojan kiireisenä, mutta toisaalta toivat vähän liikaakin ylimääräisiä juttuja alkuperäiseen tarinaan. Turhia kohtauksia oli elokuvassa jonkin verran ja olisinkin ehkä nähnyt niiden paikalla mieluummin alkuperäisen teoksen filmatisointia. Esimerkiksi retkikunnan vierailu Beornin luona oli hyvin pikainen. Muodonmuuttaja jäi hyvin etäiseksi, jollaiseksi en häntä kirjassa mieltänyt. 

Mukana oli kuitenkin myös paljon onnistuneita kohtauksia. Kaikesta huolimatta leffa eteni ihan mukavaan tahtiin ja oli kuitenkin suhteellisen ehyt kokonaisuus. Arvosteluissa ollaan puhuttu jonkin verran siitä, miten leffalla ei ollut omaa sielua, mutten ehkä ole aivan samaa mieltä. Ykkösleffassa keskityttiin vuorelle lähtöön ja osaan matkasta, kakkosessa toiseen puoliskoon ja vuoren sisään pääsemiseen. Kolmannessa näemme sitten lopputaistelun. Oikeastaan ykkösessä oli paljon enemmän turhaa perseilyä kuin kakkosessa ja siten toinen osa oli mielestäni paljon sielukkaampi elokuva. LOTR:in eeppisyyteen ei päästy vieläkään, mutta örkkiarmeijan lähtiessä kohti vuorta oli jo hieman samankaltaista tunnelmaa pinnassa. Toivottavasti viimeisessä osassa päästään näkemään yhtä mahtipontista menoa kuin edellisessä trilogiassa.

Täytyy vielä mainita, että elokuvan visuaalinen anti oli maisemien kohdalta jälleen loistavaa. Näkymät olivat Taru Sormusten Herrasta - elokuvien tapaan henkeäsalpaavan kauniita ja 3D kävi leffaan kuin nenä päähän. Monissa elokuvissa 3D saattaa jopa pilata katselukokemuksen, mutta Smaugin autioittaman maan kohdalla se pääsi yllätyksekseni oikeuksiinsa. Tämä oli huima edistysaskel verrattuna ensimmäiseen osaan. 

Kaikesta kriittisyydestäni huolimatta pidin elokuvasta todella. Arvosteluni saattaa kuulostaa jyrkältä ja jopa hieman lyttäävältä sen vuoksi, että kirjana Hobitti on aivan loistava ja toki vertaan sitä jonkin verran alkuperäisteokseen. Verrattuna kirjaan leffa ei ehkä ole kovinkaan kummoinen, mutta itsenäisenä teoksena se on kiitettävä. Älkää siis menkö katsomaan Hobittia kuin se olisi LOTR:in jatko-osa tai tarkasti mukailtu elokuvaversio kirjasta. Jos elokuvaan suhtautuu kevyesti, on se varsin viihdyttävää katsottavaa ja jopa hieman vakavasti otettavampi kuin Odottamaton matka. 

Kolmososan toivon olevan vielä toistakin parempi. Lisää eeppisyyttä, sekä vähemmän animointia, pelleilyä ja perheleffamaisuutta niin tulos voi olla jo huomattavasti vaikuttavampi. Jos kakkosen ja kolmosen välillä tapahtuu edes niin suuri kehitysharppaus kuin ykkösen ja kakkosen niin voin sanoa olevani varsin tyytyväinen Hobitti-triologian päätösosaan. 














torstai 26. joulukuuta 2013

Massiivinen joulupostaus

Nyt on hyvä aika kirjottaa postausta joulusta, kun sen viettäminen alkaa kohdallani olla pikkuhiljaa ohi ja uuteenvuoteen on vielä sopivasti aikaa. On kummallista, että pitkään odottamani juhla on nyt ohi. Vähän on jotenkin tyhjäkin olo, kun ei enää ole mitään suunniteltavaa. Toisaalta on kyllä ihan hyvä homma, ettei joulu ole kuin kerran vuodessa. Olen nimittäin todella väsynyt kaiken sukuloinnin johdosta, vaikka olihan se toki ihan kivakin käydä moikkaamassa ihmisiä.

Minulla oli vielä maanantaina töitä ja ette uskokaan miten vaikea sinne oli lähteä. Toivoin viimeiseen asti, että toimituksen ikkunat olisivatkin olleet pimeinä, mutta työpäivähän minua lopulta odotti. Yllätyksekseni päiväni ei kuitenkaan madellutkaan, vaan sain tehtäväkseni suunnitella ensi lehteen gallupia ja luppoaikanani kirjoitin arvostelua Hobitista. Työpäivä oli ohi ennen kuin huomasinkaan ja saatoin lähteä kotiin... siivoamaan. Olin kyllä siivonnut ja suunnitellut joulua edelliset viikot, mutta juhlaa edeltävinä päivinä olin ollut niin masentunut ja väsynyt, etten ollut suuremmin jaksanut panostaa. Siispä viimeiselle päivälle jäivät jo sotkuiseksi muuttuneen kämpän siivous, leipominen, kauppareissut ja viime hetken koristelut. Olin edelleen aika alavireinen, mutten halunnut pilata jouluani sen vuoksi. Siispä tein kaiken kiireellä valmiiksi ja saatoin olla illalla enemmän kuin tyytyväinen itseeni. Jessen lahjakin oli jäänyt viime tinkaan, mutta onneksi mielessäni oli jo valmiiksi takuuvarma lahjaidea, Diablo III, josta poikaystäväni oli puhunut jo pidemmän aikaa.

Aattona saatoinkin siis herätä tyytyväisenä valmistamaan jouluaamiaisen. Olin edellisenä päivänä ostanut naudan ulkofilettä, jota oli tarkoitus syödä kinkun sijasta. Lisäksi asetin tarjolle myös ruisleipää, jouluhalon, pipareita, sekä glögiä rusinoiden ja mantelien kera. Tämän jälkeen herätin Jessen syömään ja avaamaan lahjansa. Kuten olin arvellutkin, se oli hyvin mieleinen. Poikaystäväni jopa hehkutti sen olevan paras lahja, jonka hän on koskaan saanut. Tämän jälkeen Jesse meni koneelle hehkuttamaan kavereilleen, miten hänen tyttöystävänsä on "ihana, kun osaa ostaa hänelle pelejä."

Minun lahjani ei kerjennyt saapua vielä jouluksi, vaan tulee varmaankin tammikuun puolella postiin. Jesse oli ostanut minulle jasperista valmistetun pienen koristepääkallon, sekä ruusukvartsikaulakorun. Ruusukvartsikorua olin toivonut jo pitkään, mutten vaan ollut jotenkin osannut ostaa sellaista. Jesse näytti minulle kummatkin lahjat netistä ja täytyy sanoa että etenkin ruusukvartsikoru on todella ihana! En malta odottaa lahjojeni saapumista.

Poikaystäväni oli halunnut ostaa minulle kuitenkin vielä jotain annettavaa ihan aatoksikin, joten sain lisäksi suklaata. Hauskaa siinä oli se, että koska Jesse ei ollut ollut aivan varma mistä tykkään, niin hän oli ostanut minulle yhden kappaleen melkein jokaista ABC:ltä löytyvää suklaapatukkaa. En varmaankaan saa ikinä syödyksi niitä ja muita pukinkontista tulleita herkkuja.

Aamumme oli varsin mukiinmenevä. Katsoimme Lumiukon ja söimme rauhassa. Toki minä vähän kriiseilin ulkonäköäni ja oli vähällä, etten järjestänyt lapsellista itkupotkuraivaria, kun lempipantani päätti hajota. Sain kuitenkin itseni kootuksi ja kahden aikoihin saatoimme lähteä käymään minun äitini luona. Visiitti oli aika pikainen, alle pari tuntia, mutta siinä ajassa kerkesi ihan hyvin moikata sukulaisia, avata lahjat ja maistaa pikkuisen kinkkua.

Pikainen lähtö johtui siitä, että meidän oli ehdittävä neljäksi isälleni. Lapsuudenkotini oli yhtä tunnelmallinen kuin joka joulu. Koristeluihin oli selvästikin panostettu jälleen. Oli tavarasta notkuvaa joulukuusta, paljon kynttilöitä, pienempää tekojoulupuuta ja paljon muuta. Sukulaisia paikalla oli jonkin verran, muttei aivan niin paljon kuin yleensä juhlapäivinä. Tavallaan oli ihan kivaakin olla pienemmällä porukalla. Oli ehkä vähän rauhallisempi fiilis. Sitä kaipasinkin, sillä aloin olla loppuillasta jo hyvin väsynyt. Huomasin Jessenkin jo hieman notkuvan joulupöydässä. Syödessä meitä piti hereillä ehkä parhaiten pikkuveljeni Vili, joka ylpeänä esitteli suurta taisteluvammaansa, ennen ruokailua oveen telomaansa sormea, joka vuoti edelleen runsaasti verta. Hänen ja vanhemman veljeni Artun välinen leikkimielinen pilkanteko oli hassua katsottavaa muutenkin.

Lahjojen avaamisen jälkeen olimme niin väsyneitä, että mietimme jo hetken, kävisimmekö enää ollenkaan Jessen vanhemmilla. Päätimme kuitenkin tehdä visiitin. Onneksi Jessen porukoilla oli niin rento fiilis, että väsymyskin alkoi helpottaa. Kävimme joulusaunassa, söimme hieman piparipohjaista sitruuna-valkosuklaakakkua, sekä joimme jouluoluet.

Päästyämme kotiin oli kello lähempänä yhtätoista. Olo oli silti väsyneempi kuin yhdenkään aamun pikkutunneilla päättyneen baari-illan jälkeen. Aatto oli kyllä ollut antoisakin ja viihdyin sukuloimassa jopa tavallista paremmin. Olin silti aika helpottunut, että hässäkkä oli ohi. Se huono puoli aaton kiireessä on, ettei joulun tunnelmasta oikein kerkeä nauttia. Joskus olen miettinyt, että voisi olla jopa ihan kiehtova ajatus viettää joku aatto aivan yksin. Voisi keskittyä enemmän siihen tunnelmalliseen puoleen. Tänä jouluna oli vähän sellainen olo, että ensin syötiin ja avatiin lahjat yhdessä paikkaa ja sitten jo riennettiinkin toiseen.

Ai niin, lahjoista vielä sen verran, että pukin kontista paljastui vaikka mitä! Sain rahaa, PALJON suklaata, karkkia, lakanat, huivin, pipon, lapaset, sukkia, Hannu Rajaniemen Fraktaaliruhtinas - kirjan, Lone Ranger ja Pilvikartasto - leffat, sarjalipun leffateatteriin, sekä ensiapupakkauksen. (Joku taitaa olla hyvin tietoinen siitä, että minulla se tulee tarpeeseen!)

Sarjalipusta käytin jo kaksi lippua maksaessani itseni ja Jessen joulupäivänä katsoman Hobittia. Leffa nähtiin jo kerran ensi-illassa, mutta päätimme käydä vielä kerran tsekkaamassa sen serkkujeni ja veljeni kanssa. Serkkuni Henna oli itse asiassa kyläilemässä meillä ennen leffaa. Haimme hyvin jouluisella mielellä Mäkkäristä ruokaa ja kuuntelimme creepypastoja Youtubesta. Lisäksi söimme ihan luvattomia määriä lahjaksi saamiani suklaita. Päivä tuntui melkein jonkinlaiselta krapulapäivältä. Saimme sentään otettua minusta muutaman asukuvan, jos sitä nyt voi kovinkaan kummoiseksi tekemiseksi laskea.

Eilen sain myös täysin yllättäen inspiksen kirjoittaa fantasiakirjaani ja runoja. Jessen kanssa kokosimme vähän ajatuksiani kirjan suhteen ja lisäksi hän antoi minulle pari ihan hyvää ehdotusta juonen pulmiin ja ristiriitatilanteisiin. Ehkäpä saan niistä jopa kehiteltyä jotain. Runoinspiksen suhteen yllätyin todella. Jostain syystä kaikki suorituspaineista kehittyneet lukot luovuteen vaan avautuivat ja sain taas kirjoitettua entiseen malliin. Runoista tuli kyllä aika erilaisia kuin aikaisemmin kirjoittamani, mutta ehkä se on ihan hyväkin asia. Eikä tekstien laatu muutenkaan ole nyt se tärkein juttu, vaan ihan yksinkertaisesti se, että sain jotain ulos.

Tämä päivä tulee oleman varmaankin vähän samanlainen kuin eilen, mutta vähän runsaammalla tunnelmoinnilla. Ajattelin tänään vielä kuunnella Yule-soittolistani kappaleita ja polttaa suitsukkeita. Lisäksi suunnittelimme Jessen kanssa katsovamme Rölli ja metsänhenki - elokuvan ja lisäksi varmaan kirjoittelen kirjaani. Tarkoitukseni oli käydä joululomallani myös metsässä, mutta se taitaa jäädä viikonloppuun. Huominen kun on minulla töitä ja itse asiassa viimeinen työpäiväni. Pestini kaupunkilehdellä loppuu sitten ja on aika etsiä jotain muuta tekemistä. Veikkaan kuitenkin saavani sitä ennen vähän pidennetyn joululoman. Tuskin minä nyt töitä ihan heti saan. Oikeastaan se on vain ihan hyvä juttu, sillä olen tosiaan aika loppuunpalanut tällä hetkellä. Lisäksi meillä on alustava suunnitelma lähteä tammikuussa käymään Lapissa pienimuotoisella hermolomalla.

Mutta alan selvästikin ajautua jo turhan kauaksi postauksen varsinaisesta aiheesta, joten nyt on varmaankin hyvä aika toivottaa teille hyvää loppulomaa! Nauttikaa vielä näinä viimeisinä lomapäivinä joulun tunnelmasta, herkuista ja hyvästä seurasta!


Meidän jouluhalkomme oli varsin uniikki. No, ei ensimmäisellä yrityskerralla voi odottaa onnistuvansa täydellisesti!




















Säheltäessäni kameran kanssa pääsi suitsuke palamaan vähän turhan pitkälle... No, eipä Jessen tarvinnut tukehtua liian voimakkaista suitsukkeen tuoksuista!




Osa ottamistani kuvista on suoraan sanottuna aika surkeita. Luulin ottaneeni ne hyvästä kulmasta ja edes jotenkin onnistuneesti, mutta koneelle päästyäni minua odotti kansiollinen mitä kummallisimmista kulmista otettuja, huonosti rajattuja otoksia. No, täydellisiä niistä ei saanut tekemälläkään, mutta onneksi muokkausohjelmilla sentään pystyi tekemään jotain!

Kuulette minusta todennäköisesti seuraavan kerran huomenna tai ylihuomenna. Laitan nimittäin Hobitti-arvostelun blogiini heti kun kerkeän. Myös jonkinlaista mielipidetekstiä on luvassa pian ja toki myös uudenvuodenpostaus! Blogin ulkoasua olen jo pitkään suunnitellut muokkaavani, että sekin on varmaan uudistumassa tammikuun kuluessa.

keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Pikkujouluista ja mielialasta

Viime aikoina elämäni on jälleen kääntynyt vähän synkemmän puoleiseksi, mutta onneksi pientä piristystä toi pikkujoulut, joita viestimme ystäväporukalla luonani. Minusta on ollut mukavaa suunnitella niin pikkujouluja kuin ihan varsinaistakin joulua. En ole siis vajonnut täysin masennuksen syövereihin onneksi. Olen huomannut, että oloa helpottaa jonkin verran se, kun keksii itselleen jonkun mielekkään tavoitteen, jonka parissa työskennellä. Se tuo tarkoituksellisuutta elämään ja yleensäkin jotain, mitä odottaa. Kerron mielenterveydellisistä kuulumisistani vähän lisää postauksen loppupuolella, sillä ensin haluan kirjoitella hieman viime viikonlopun pikkujouluista.

Olin jo alunperin päättänyt, etten halunnut pikkujouluistani mitään tavallista kaljoitteluiltaa. Halusin tuoda mukaan vähän muutakin. Hirveän tarkasti suunnitellut ohjelmat eivät kuitenkaan ole meidän porukkamme juttu, joten päätin tuoda tunnelmaa koristeluilla, sekä jouluaiheisilla syömisillä ja juomisilla.  Olin päättänyt valmistaa perinteistä jouluista wassail-juomaa, glögiä, joulutorttuja ja pipareita. Olisin mielelläni tehnyt/ostanut jotain enemmänkin, mutta raha ja aika olivat kortilla. Piparitkin jouduimme loppujen lopuksi ostamaan valmiina.

Olin vähän pelännyt, etteivät ihmiset pääsisi tulemaan juhliin, mutta loppujen lopuksi melkein kaikki saapuivat paikalle. Ilta olikin varsin mukava. Pelasimme pyramidi-juomapeliä ja rupattelimme hyvässä hengessä. Baariin lähtiessä fiilis vähän laski, koska tapahtui kaikenlaista pientä ikävää, minulla alkoi pukata huonommat mielialat päälle ja porukka vähän jakautui. Kokonaisuudessaan ilta oli kuitenkin ihan kiva. Näihin pikkujouluihin olen varsin tyytyväinen.

Huomatkaa uusi EMP:iltä ostamani juomasarvi! Kuvassa oleva tonttu on muuten uusi rakkauteni Pasi, joka oli myös aktiivisesti mukana menossa.

 Näitä laadukkaita ilmekuvia on illan varrelta useampikin. En vaan viitsinyt kaikkia julkaista, etenkään ilman asianomaisten lupaa. :D













Mutta se pikkujouluista. Kuten postauksen alussa totesin, ovat mielialani kääntyneet jälleen laskuun. Näissä on se kumma juttu, että ne vaihtelevat sekä moneen kertaan päivän mittaan, että toisaalta myös jaksottain. Jaksoissa erona on vaihteluiden syvyys ja määrä. Parempina jaksoina masennus ei vie niin syvälle, eikä mieliala ole niin pitkään alhaalla. Tällaisina huonompina kausina taas uin niin sanotusti aika syvissä vesissä ja paremmat hetket ovat sitten lyhytaikaisempia. On kuitenkin toisaalta helpottavaa tietää, että kohta taas kirkastuu. Toisinaan pelottaa, että "jämähdän" tähän huonompaan tilaan, mutta ei niin ole koskaan ennenkään käynyt, joten miksipä nytkään.

Aloitin uuden terapian syksyllä. Kävin aiemmin julkisen terveydenhuollon nuorisopsykiatrian poliklinikalla, mutta täyttäessäni 20 oli keksittävä muita vaihtohtoja. Julkinen puoli oli kyllä auttanut purkamaan ja kestämään pahaa oloa, muttei varsinaisesti selvittämään sen syitä tai parantumaan. Siksi halusin vaihtaa yksityiselle, vaikka se vähän maksaakin. Hyvin halpahan tuo nyt onneksi on, kun saan Kelalta tukea terapiaani. Itselleni yksi terapiaistunto maksaa vain noin 8 euroa, kun ilman Kelan tukea se maksaisi 60 e. 

Uuden terapian myötä, olen oppinut tunnistamaan tunteitani paremmin. Lähiaikoina se on lisännyt tuskaa, mutta tiedän sen olevan pitkällä tähtäimellä minulle vain hyväksi. Tunnistaminen kun auttaa tunteiden ymmärtämisessä ja hallinnassa. En myöskään syytä itseäni niin paljon negatiivisista tunteista ja koe olevani paha ihminen niiden takia. Monet ristiriitaiset ja äkkiseltään pahoiksi ja epäsopiviksi leimattavat tunteeni ovat selitettävissä menneisyyteni tapahtumilla ja sitä kautta muodostuneilla vääristyneillä skeemoilla. Järjen tasolla minun on aika helppo ymmärtää näitä asioita, mutta tunnepuoli onkin sitten asia erikseen. Se on edelleen hirmuinen sekamelska, josta en meinaa millään saada otetta. Joissakin tilanteissa saatan esimerkiksi järkeni avulla tietää, ettei minulla ole mitään hätää, mutta tunteet väittävät pahasti vastaan. Aivan kummallisia tunteita saattaa syntyä vielä oudommista asioista. Toisen puheessa kuultu, mahdollisesti kuviteltu sävy tai sanavalinta voi saada minut esimerkiksi ajattelemaan, ettei kyseinen ihminen vihaa minua tai muuta vastaavaa. Järjen tasolla tiedän tuollaisen vainoharhaisuuden olevan aivan typerää, mutta tunteet väittävät muuta.

Pahinta on lähiaikoina ollut tyhjyys. Olen kärsinyt tuosta tyhjyyden tunteesta melkeinpä niin kauan kuin muistan, mutta nyt se on korostunut entisestään. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, niin on kuin minusta puutuisi palanen. Tämä tunne on aiheuttanut minulle monia ongelmia elämäni aika yrittäessäni paikata sitä milloin milläkin. Nyt tiedostaessani sen ymmärrän, ettei sitä oikeastaan voi paikata millään nopealla elämänmuutoksella. Se on minussa tiukasti kiinni ja todennäköisesti lievittyy vain sitkeällä ajatustyöllä. Ahdistavaahan tuota toki on ajatella ja se on ollut yksi niistä syistä, miksi olen ollut niin masentunut viime aikoina. Välillä tuntuu niin lohduttomalta ajatella, että joudun vielä ties kuinka kauan kestämään tätä kalvavaa oloa ja tuntemaan itseni vaillinaiseksi. Pahimpina paniikinhetkinäni tunnen jopa, etten olisi ollenkaan olemassa. Että olisin täysin ulkona itsestäni.

En kuitenkaan halua lopettaa tätä postausta liian ikäviin tunnelmiin, joten korostettakoon vielä, että olen noussut tästä aina ennenkin. Olot ovat kieltämättä nyt tietyllä tapaa syvempiä, mutten usko sen loppujen lopuksi vaikuttavan ylöspääsyyn. Syvällä sisimmässäni kuitenkin tiedän, että minulla on voimia kammeta itseni tästä ylös, vaikka nykyään monesti tuntuukin, ettei vaan enää jaksa. Kyllä tämä tästä taas kirkastuu.