maanantai 21. lokakuuta 2013

Lahden kuvaukset

Kuvailtiin Mika Leinosen kanssa Lahdessa syyskuussa. Tässä olisi kuvasatoa. Mika lupasi käsitellä myöhemmin vielä kymmenen kuvaa, jotka julkaisen sitten kun ne saan.










Palautetta saa heittää!

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Vaatekaapin täydennystä

Ensilumi satoi maahan, enkä tiedä miten suhtautua. Tavallaan on kauhean haikea olo. Edesmennyt kesä ja syksy olivat siten erityilaatuiset, ettei minua juurikaan masentanut. Vaikka talvi tuntuu tuovan tullessaan lisää hyviä asioita, on olo silti vähän kummallinen. Lisäksi olen hirveä vilukissa ja odotan kovia pakkasia kauhulla. Onhan niissä oma taikansa, mutta pidempiaikainen kylmässä värjöittely ei ole koskaan ollut minun juttuni. Talvi on kuitenkin niin kaunista aikaa, että ehkä sen kestää!

Ostelin vähän kaikkea kivaa ebaysta. Kuvissa on esillä uusi paitani/mekkoni, joka tuli torstaina. Sukkahousut on myös uudet, mutta ihan Lindexiltä ostetut. En menisi suosittelemaan, sillä nuo hajosivat heti kun kiskaisin ne jalkaan. En käyttänyt edes väkivaltaa, mutta reikähän noihin silti tuli. Mekko oli ihan ok verrattuna siihen, etten maksanut siitä muistaakseni kuin kuusi euroa. Vyötäröltä vaate on harmillisen löysä, mutta onneksi vyöt ja korsetit on keksitty. Lisäksi tuo on pituutensa puolesta enemmän paita kun mekko, jonka takia käytinkin tuota hameen kanssa. 





tiistai 15. lokakuuta 2013

Kun omat varat eivät riitä

Äskettäin mediassa pyörinyt kohu masennuksen varjolla sossupummeilevasta miehestä on puhuttanut monia. Juttu on jakanut mielipiteitä suuntaan ja toiseen. Yleisesti fiilikset jutusta tuntuvat olevan närkästyneet, mutteivät vain miehen käytöksen vuoksi. Moni kokee, että siinä olevia tietoja on vääristelty ja annettu kuva, että sossun luukulta saisi paljon helpommin ja enemmän rahaa kuin todellisuudessa.

Sossun vakioasiakkuudesta olen jossain vanhassa tekstissäni joskus puhunutkin, mutta ajattelin ottaa aiheen esille uudelleen. Ehkä myös sen takia, että näkemykseni asiaan on jonkin verran muuttunut.

Kuulun siihen ryhmään, jonka mielestä tuo juttu antaa aivan liian helpon kuvan tuilla elämisestä. Henkilökohtaisesti elin puolikkaan viimeisestä lukiovuodestani opintorahalla ja -lainalla. Lisäksi olen hakenut toimeentulotukea kerran. Tälläkin hetkellä elän periaatteessa työttömyystuella, vaikka olenkin työkokeilussa. Oikeastaan työntekoni on ehto sille, että koko tukea saan. Suoraan lukion jälkeen ei käsittääkseni edes voi saada työttömyysturvaa ilman työllistymistä tukeviin palveluihin osallistumista. Ainakaan ellei ole pitkää työhistoriaa koulun rinnalla. Aika lukion ja työn saamisen välillä oli siis hieman ongelmainen, mutta nykyiseen tilanteeseeni olen varsin tyytyväinen.

Minun työni on mukavaa, mutta kaikkien työ ei sitä ole. On tavallaan hyvin surullista, että suuri osa ihmisen elämästä kuluu työntekoon. Mikäs siinä, jos työ on mieluista, mutta minua hirvittää ajatella ihmisiä, joiden tilanne on toisenlainen. Tällaisessa tilanteessa voisi elämän kuvitella olevan aika mekaanista. Heräät aamulla, menet töihin, pyörit apaattisena siellä ja illalla tulet väsymyksen ja masennuksen kourissa kotiin. Tätä montakymmentä vuotta. Kuulostaa erittäin kurjalta kohtalolta. Mutta kaikki eivät vaan yksinkertaisesti voi saada unelmatyötä. Joidenkin on tehtävä ne kurjimmatkin hommat.

On silkka fakta, ettei yhteiskuntamme toimi jos kaikki vain istuvat kotona. Työnteko on ainakin toistaiseksi välttämätöntä, jos haluamme ylläpitää hyvinvointivaltiotamme. Tulevaisuudesta ei voi koskaan tietää. Voihan se olla, että joku nero vielä keksii sellaisen systeemin, jossa ihmisten ei tarvitse masentua epämieluisissa ja raskaissa töissä. Tällä hetkellä tilanne on kuitenkin ikävämpi ja vaatii kovia ponnistuksia suurimmalta osalta väestöstä. Mielestäni nyt olisi tärkeintä pyrkiä pyörittämään nykyistä järjestelmää mahdollisimman ihmisystävällisesti ja tehokkaasti, samalla kun pohdittaisiin ratkaisuja monia ihmisiä painavaan, kurjaakin kurjempaan tilanteeseen.

Pystyn periaatteessa samaistumaan sossun vakioasiakkaiden ajatuksiin. Onhan se kamala ajatella, kuinka paljon elämästämme voi mennä hukkaan vääränlaisessa työssä. Itse voi kuitenkin edistää pääsyään johonkin mieluisaan paikkaan. Jos sinne ei pääsekään, niin on tavallaan aika itsekästä päättää olla tekemättä mitään. Jonkun ne työt on kuitenkin tehtävä. Kellään terveellä ja pystyvällä ihmisellä ei mielestäni ole suurempaa oikeutta jättäytyä huvikseen työelämästä pois kuin muilla. Kuulostaa hyvin raadollisesta, että kahdesta työttömästä toinen voi mennä velvollisuudentunnostaan tekemään jotain järkyttävää paskatyötä, kun toinen samaan aikaan loikoilee sohvalla. Kaiken lisäksi tämä ahkerampi osapuoli vielä maksaa veroja laiskottelijan elättämiseksi.

Mutta sitten Tuiman artikkeliin: Se antaa sellaisen kuvan, että tuilla eläminen suunnilleen ruusuilla tanssimista. Todellisuus on kuitenkin karumpi. Toki on ihmisiä, jotka ovat onnistuneet oveluudella ja röyhkeydellä kikkailemaan itselleen mukavat rahat, mutta se ei tarkoita että jokaisen tilanne olisi sellainen. Omalla kohdallani opintorahalla eli, kun siihen otti hieman lainaa rinnalle. Koko tuki oli tosin ihan hilkulla jäädä sivu suun. Näin olisi käynyt, mikäli Kelalla oltaisiin katsottu, että kummankin vanhempani tulot vaikuttavat tukeeni. Liian pieneksi se taas olisi jäänyt, jos apu oltaisiin laskettu varakkaamman vanhempani tulojen perusteella. Onneksi siellä kuitenkin katsottiin vain sen vanhemman tulot, jonka luona asuin ennen omille muuttamistani. Tuen suuruuden määräytymistapa kummastutti minua, sillä en olisi saanut sen enempää rahaa, vaikka olisinkin aiemmin asunut varakkaammalla vanhemmallani.

Toimeentulotuellakin pärjäsi jotenkuten. Työttömyystuki on ihan sopiva. Tietenkin olisi kiva tienata enemmän, mutta pärjään kyllä näilläkin tuloilla. Minä olen ollut onnekas, mutta kaikki eivät ole. Toisten tuista leikataan suuria osia pois ihan käsittämättömistä syistä, jolloin nämä jäävät aikamoiseen pulaan. Minua ei suuremmin säälitä, jos kyseessä on joku tahallaan lorvaileva tapaus. Mutta sitten kun kyse on opiskelijasta, sairaasta tai muuten hankalassa tilanteessa olevasta henkilöstä, niin tilanne on todella ikävä.

Itsekin olin aika epätoivoinen hakiessani toimeentulotukea. Tämä tapahtui loppukesästä. Olin ilmoittautunut heti lukiosta valmistuttuani työttömäksi työnhakijaksi työkkäriin. Työnhakuni kanssa oli kuitenkin kaikenlaista sekaannusta, jonka vuoksi ei voitu heti tarttua tuumasta toimeen. Lopulta minulle ilmoitettiin sopivasta paikasta, mutta työni alkamiseen oli vielä kuukausi aikaa.

Kesän olin elänyt valmistujaislahjarahoillani. Ne alkoivat kuitenkin huveta, eikä porukoillanikaan ollut ihan loputtomasti minulle antaa. Päätin kääntyä viimeiseksi työttömäksi kuukaudekseni sossun puoleen. Minua odotti hirmuinen paperityö. Olin aivan sekaisin siitä, mitä kaikkia lappuja piti täyttää ja toimittaa. Perään soiteltiin useita kertoja, kun puuttuikin vielä sellainen ja sellainen liite. Tilanne oli ikävä, koska tili alkoi tosiaan näyttää nollaa. Lopulta pääsin paperitöistä, mutta silti sosiaalitoimistolla kesti arviolta kaksi viikkoa käsitellä hakemusta. Vanhempieni aikaisemmin antama tuki tuntui olevan siellä päässä pieni ongelma. Sanoivat seuraavissa hakemuksissani laskevansa sen säännölliseksi tulokseni. Se kummastutti minua, sillä eihän se, että vanhempani joskus ovat minua tukeneet tarkoita, että heillä riittäisi aina syytää rahaa tililleni. Eivät hekään mitään raha-automaatteja ole.

Kidutuksen jälkeen sain summan, jolla juuri ja juuri eli loppukuun. Määrän voin hyväksyä, koska tuen tarkoitus on nimenomaan pärjääminen. Käsittämätöntä on se, että käsittely venyi ja venyi, eikä sieltä päästä tullut oikein kunnon ohjeistusta, vaikka sitä kyllä pyysin. Tuntuu, että homma on helppo vain vakioasiakkaille. Etenkin tahallaan lorvailevat kyllä tuntevat porsaanreiät ja taktiikat joilla saada tukia tavallistakin enemmän. Tukea tilapäisesti tarvitseva joutuu sen sijaan todella tappelemaan rahoistaan ja soittelemaan milloin mihinkin saadakseen edes jonkinlaista tietoa siitä, miten asiat kuuluisi hoitaa. Nämä asiat voisi kirjoittaa tiiviiksi infoksi vaikka kaupungin nettisivuille, josta ne olisi helppo lukea. Milloin kenellekin viranomaiselle soittaminen oli ainakin omalla kohdallani puuduttavaa ja monesti yhtä tyhjän kanssa. Sanoisinkin, ettei oman kokemukseni perusteella suurin ongelma tuissa ole niiden määrä, vaan se miten niistä tiedottaminen ja käytännön järjestelyt tapahtuvat.

Tuiman artikkeli
Toinen näkökulma