keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Mielenterveyteni kasvukipuja - sekava katsaus koettelemuksista

Yksi suuri kysymys tämän blogin suhteen on ollut asioideni yksityisyys. Olen miettinyt paljon sitä, kuinka paljon haluan jakaa tietoa elämästäni täällä. Haluaisin tuoda persoonaani enemmän esille, sillä tuntuu, ettei se nyt välity tarpeeksi hyvin. Tahtoisin tehdä tästä blogista jollain tapaa lämpimämmän ja tuttavallisemman. Lisäksi myös käsitellä elämääni hieman syvällisemmin. Enkä pelkästään niitä positiivisia puolia.

Asiassa on ongelmansa, sillä en voi päättää itse lukijoitani. Mukaan mahtuu aina sellaisiakin tapauksia, jotka haluavat vain jakaa pahaa mieltä. Olen harkinnut yksityisyysasiaa pitkään ja päättänyt kaikesta huolimatta kirjoittaa juuri siitä mistä tekee mieli. Joku idiootti voi tulla tänne mässäilemään minulle vaikeilla asioilla, mutta loppujen lopuksi se painaa vaakakupissa vähemmän. Minä haluan tulevilla teksteilläni jakaa tietoisuutta tietyistä asioista, herättää keskustelua ja toisaalta myös terapioida itseäni. Jos onnistun edellä mainituissa niin ihmisten lätinä ei siihen verrattuna ole mitään. 

En kuitenkaan aio tehdä tästä mitään täyttä terapiablogia. Omat kokemukseni vaan ovat vastaisuudessa enemmän läsnä. Mitään ihmissuhdeangstia ette kuitenkaan koskaan joudu tästä blogista lukemaan. Sellaisen kirjoittamiseen minulla ei ole mitään mielenkiintoa. Saatan kyllä pohtia suhdettani joihinkin ihmisryhmiin tai ihmisiin yleensä, mutten koskaan harkitsisikaan alkavani valittaa täällä kenestäkään tuttavastani mitään.

Ensimmäisen henkilökohtaisemman postaukseni olen kirjottanut monet, monet kerrat eri sanoin, mutta aina lopulta poistanut sen. Kyseessä on mielenterveyttäni käsittelevä teksti. Nyt olen vihdoinkin päättänyt kirjoittaa asiasta julkisesti. Olen aina ollut sitä mieltä, että olisi parempi jos ihmiset eivät häpeäisi mielenterveydellisiä ongelmiaan. Ne ovat sairauksia siinä missä fyysisetkin vaivat. Toki monin tavoin erilaisia, mutteivät kuitenkaan sen häpeällisempiä.

En tue ihannettani peittelemällä kokemuksiani asian suhteen. Turha minun on puhua mitään häpeän hylkäämisen tärkeydestä, jos en itsekään ole valmis siihen. Hyvässä lykyssä voin tekstilläni myös auttaa jotakin - ainakin nyt itseäni.

Voisin aloittaa kokemusteni kertomisen yläasteelta. Seiskaluokalla aloin osoittaa merkkejä lievemmästä tai keskivaikeasta masennuksesta. Olotilani ei ollut hyvä, mutta siedettävä. Pärjäsin ihan hyvin, kunhan pysyttelin omissa oloissani. Murehdin, mutten ollut hirvän tuskainen. Ikäviä ajatuksia alkoi pesiytyä päähäni, mutta ne eivät ollet vielä saaneet erityisen suuria mittasuhteita. Tunsin itseni vialliseksi ja typeräksi. Outolinnuksi, jonka oli mahdotonta löytää paikkaansa maailmasta. En tuntenut olevani samalla aaltopituudella muiden kanssa. Tykkäsin paljon fantasiasta ja eläydyin siihen voimakkaasti. Meinaan eläytymisellä sitä, että esimerkiksi merirosvoista hullaantuminen näkyi pukeutumisessani. En siis ollut kovin huomaamaton kiinnostuksen kohteineni.

Samalla aaltopituudella olevan seuran löytäminen oli vaikeaa. Tunsin olevani jotenkin vinksahtanut. Koulussa esitin kummallisia rooleja, jotka eivät ainakaan helpottaneet tilannetta millään tavalla. Toisinaan vedin fantasiashowni ihan yli, kun taas välillä olin kuin pahimman luokan hemmoteltu pissaliisa.

Lopulta päätin alkaa pukeutua hieman tavanomaisemmin. Samalla naisellistuin hieman. Aloin saada kehuja miehiltä ja itsetuntoni koheni. Löytyi myös pari samanhenkistä nettikaveria, joiden kanssa sitten saattoi puhua itseään kiinnostavista asioista. En tuntenut enää itseäni niin ulkopuoliseksi. Tajusin, että maailmasta löytyy ihmisiä, jotka jakavat mielenkiinnon kohteeni. Koin silti olevani paikkakuntalaisteni silmissä friikki. Enää se ei vaan näkynyt päälle päin. Ajattelinkin ulkonäköni olevan ainut minua suojaava asia. Pidin siitä itsepintaisesti kiinni. Pienikin negatiivinen sana asiaan liittyen sai mielialani varsin alas.

Lukioon mentyäni aloin saada enemmän ystäviä ja sosiaalinen elämäni vilkastui. Positiivisia asioita tuotiin nenäni eteen roppakaupalla. Ymmärsin yllättäen olevani lahjakas kirjallisesti ja ihan kohtuullisen älykäskin. Tajusin, että minussa onkin paljon hyvää.  Samalla kuitenkin myös paineeni kasvoivat. Olin saavuttanut mielestäni varsin hyvän aseman, mutta pelkäsin jatkuvasti sen vielä murentuvan jalkojeni alta. Oikeastaan luulin, että monet varmaan haluisivat tietoisesti viedä sen minulta. Ihan ilkeyttään tai kateuttaan. Puolustusreaktioistani tuli niin vahvoja, että ne voisi mieltää melkeinpä hyökkäyksiksi. Aloin itse käyttäytyä kuin pelkäämäni kaltainen henkilö. Empatiakykyni oli lähes olematon ja ajatteluni luokkaa "only the strongest survive". Minun oli oltava täydellinen ja kivikova, ettei kukaan pääsisi murtamaan minua.

Pelkoni ei ollut ainoa onneani järsivä tekijä. En pitänyt ulkonöstäni. En ajatellut olevani millään tapaa ruma, mutten vaan näyttänyt siltä ihmiseltä, joka sisäisesti olin. En tuntenut oloani kotoisaksi siinä kuoressa, jonka olin itselleni luonut. Ulospäin olin jotain aivan muuta kuin oikeasti. Meni kuitenkin kauan ennen kuin sain rohkeutta näyttää itseltäni. Pelkäsin, että erikoinen tyyli tekisi minusta jälleen ruman ja arvottoman outolinnun.

Minä paloin loppuun. Sairaalloinen perfektionismi, typerällä käytöksellä aiheutetut ongelmatilanteet ja vaikeat ihmissuhteet saivat minut lamaantumaan. Voisi melkein sanoa, että minulla napsahti. Toilailullani olin ajanut itseni sellaiseen tilanteeseen, että useammatkin ihmiset elämässäni olivat minuun vähintäänkin pettyneitä. En jaksanut enää käydä koulussa. En vaan kyennyt panostamaan. Ennen olin jaksanut kiinnostuneena perehtyä koulukirjoihin, mutta yllättäen tuntui, että jouduin toistamaan yhden sivun tekstin päässäni monta kertaa ymmärtääkseni siitä yhtään mitään. Tämä lisäsi stressiäni. Ajattelin, että minusta oli yllättäen tullut tyhmä. Että uupumukseni on vienyt muistini ja älyni pysyvästi. Minusta tuntui, etten koskaan kykenisi saavuttamaan haluamiani asioita. Aiempi tunto riittämättömyydestä alkoi vaihtua itseinhoksi. Ennen olin vain pelännyt epäonnistumista, mutta romahtamiseni aikoihin koin sen käyneen toteen.

Typerien valintojeni takia pelkäsin kaikkien vihaavan minua. Muistan kävelleeni kaupungilla ja miettineeni, kuinka monet minuun katsahtaneista ohikulkijoista tiesivät typeristä teoistani. Stressasin kamalasti sitä, pitivätkö he minua kelvottomana ihmisenä. Näin myös hirvittäviä painajasia siitä, miten ihmiset hylkäävät minut vailla minkäänlaisia tunnontuskia. Miten heistä olisi mukava nähdä minun kärsivän. Aloin nähdä ihmiset yleensäkin aivan uusin silmin, enkä todellakaan hyvällä tavalla. Ajattelin muidenkin näkevän kaikki tilanteet kylmän kilpailun kautta. Pelkän itsensä suojelemisen. Kuvittelin empatian olevan lähinnä ihmisten keksimä kaunis valhe peittämään todellista luonnettamme. Ajattelin koko ihmisrodun olevan itsekäs ja mätä. Toisinaan taas päättelin vain oman luonteeni olevan viallinen ja pelkäsin salaa narsismia.

Tunsin olevani niin syvällä synkkyydessä, ettei siitä ollut enää ulospääsyä. Tässä vaiheessa retkahdin taas itsetuhoisuuteen. Ajattelin, etten kestä enää pahaa oloani. Että elämäni on niin totaalisen pilalla, eikä sitä enää saa parempaan suuntaan. Itsemurha pyöri päässäni monesti. Veitsikaapilla tuli vierailtua monet kerrat. Itsensä viiltäminen oli yksi niistä harvoista asioista, jotka saivat vielä tuntemaan jonkin sortin euforiaa. Viiltelyllä pakenin ajatuksiani ja samaan aikaan rankaisin itseäni. On vaikea pukea sanoiksi kaikkia niitä tunteita, joita itsensä viiltäminen sai aikaan. On mahdotonta kertoa miten joku niin järjettömältä ja häpälliseltä tuntunut asia pystyi saamaan aikaan tuottamaan mielihyvää. Oman tuskan ja säälittävyyden näki siinä silmiensä edessä. Tunsi, että on oikeinkin satuttaa itseään kun oli niin säälittävä, heikko ihmisraunio. En osannut ajatella tilannettani loogisesti vaan syytin mustavalkoisesti vuorotellen itseäni ja muita. Välillä koko muu maailma oli paha ja minä vain säälittävä uhri, kun taas toisinaan olin itse kaiken pahan alku ja juuri.

Jossain vaiheessa sitä sitten lakkasi tuntemasta oikein mitään. En osaa sanoa varmasti miksi, mutta arvelen sen johtuneen uupumuksesta. En kai jaksanut enää välittää. Kaikesta tuli harmaata. Olo oli turta ja
väsynyt. Teki vain mieli nukkua koko ajan. Aloin ajatella, ettei millään oikeastaan ollut mitään väliä. Ei edes sillä, saavutanko kaikki aiemmat tavoitteeni. Ne toivat kyllä mieleen jonkinlaisia etäisiä tunneraktioita, mutta olivat kuin jonkun toisen elämästä. Koulua en jaksanut edes ajatella.

Noilta ajoilta en sitten muistakaan melkein mitään. Syitä voi olla useampia. Yksi on varmasti se, ettei ollut juuri mitään muistettavaa. Ahdistuskohtauksien lisäksi en muista noilta ajoilta juuri mitään. Elinympäristöni oli lähinnä oma huoneeni ja keittiö silloin kun jaksoin jotain käydä syömässä. Toisekseen uskon masennukseni vaikuttaneen muistiini, tarkkaavaisuuteni ja haivainnointikykyyni. Sisäisten asioden kanssa kamppailu ja toisaalta täysi turtumus eivät kannustaneet kiinnittämään juuri huomiota ulkomaailmaan.

Terapiassa alettiin puhua lääkityksen aloittamisesta. Tarjottiin lääkettä nimeltä Escitalopharm Actavis. Päätin tarttua tähän mahdollisuuteen. Seuraukset olivat kuitenkin kaikkea muuta kuin toivomiani. Jo aikaisemmin olin kärsinyt jonkin sortin mielialanvaihteluista, mutta nyt ne kasvoivat entisestään. Voisin kertoa ihan esimerkin tästä. Kerran sain päähäni siivota isäni varsin kookkaan kodin suunnilleen katosta lattiaan, eikä se tuntunut missään. Otetaan huomioon tässä se, että olen normaalisti varsin laiska ihminen, enkä ihan älyttömän siistikään. Tuollaista siivousinnostusta en ollut aiemmin kokenut. Tuo yksin olisi toki kertonut vain positiivisista vaikutuksista. Negatiiviset olot kuitenkin korostuivat myös. Nämä kaksi ääripäätä vaihtelivat niin tiuhaan etten pysynyt enää perässä itsekään, saati läheiseni. Hyperaktiivisen olon jälkeen iski monesti ihan yhtäkkiä hyvin syvä masennuspuuska. Monesti ei tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa.

Lopetin lääkkeen kuin seinään. Lääkärin mielestä se ei ollut viisasta, koska äkillisestä lopettamisesta voi tulla ikäviä fyysisiäkin oireita. Halusin kuitenkin äkkiä lääkkestä eroon, enkä onnekseni saanut epäilyttäviä oireita. Elämästäni tuli jälleen hieman tasaisempaa. Tunteeni olivat palanneet ja tuntuivat nyt siedettävämmiltä kuin lääkityksen aikana. Oloni oli yhä masentunut, mutten sentään ollut hysteerinen tai vaihtoehtoisesti zombimainen jatkuvasti.

Lukion nelosvuoteen mennessä oloni muuttui jonkin verran. Mielialanvaihteluni alkoivat korostua. Elämäntilanteeni ei ollut muutenkaan paras mahdollinen. Pahat hetket olivat pahoja ja hyvinä pelkäsi milloin paha taas kolkuttelee ovelle. Olin erittäin riippuvainen läheisteni seurasta, sillä silloin oloni oli jossain määrin parempi. Elämäntilanteen murheet eivät vaivanneet silloin niin pahasti ja niihin saattoi saada tukea. Minua kuitenkin kiusasivat myös tunteet, joille en löytänyt minkäänlaista järkevää selitystä. Myös läheiseni huomasivat kummalliset tunteeni ja mielialani. Esimerkiksi Jesse alkoi ihmetellä, miten saatoin saman tunnin aikana tuntea itseni masentuneeksi, euforikseksi, erittäin aktiiviseksi ja passiiviseksi. Toki tuo osaltaan varmaan selittyy elämäntilanteen hämmentävyydellä, mutten pitäisi koko ongelmaa sen piikkiin. Äkilliset vaihtelut kun eivät ole helpottuneet noiden tapahtumien jälkeen.

Otin noina ensimmäiset haparoivat askeleeni kohti järkevämpää ajattelua. Pääsin eroon ihmisvihastani ja kykenin antamaan anteeksi minua huonosti kohdelleille ihmisille ja ymmärtämään heidän motiivejaan. Aloin tarkastella kriittisemmin myös omaa toimintaani. Tulin empaattisemmaksi. Ymmärsin aikaisempien ajatustapojeni julmuuden ja typeryyden, alkaen siten hävetä niitä. Itseinhoni kasvoi. Tunsin itseni kuvottavaksi ihmiseksi, enkä kyennyt antamaan virheitäni anteeksi itselleni. Pelkäsin myös toistavani niitä. Ajattelin olevani voimakkaissa tunnekuohuissani kykenemätön kontrolloimaan toimintaani. Elämääni tulleiden uusien ihmisten tuntui olevan vaikea käsittää, miksi koin olevani niin huono. Heidän silmiinsä olin epäitsekäs ja empaattinen, joskin kovia kokenut. Arvelin, että pian hekin varmasti huomaisivat mitä minä todellisuudessa olen. Hirviö. Jokseenkin kaunis, fiksu ja lahjakas, mutta luonteeltaan täysin mätä.

Aloin epäillä mahdollisuuksiani parantua. Pelkäsin, etten osaa elää oikein. Että pilaan kaiken aina jotenkin, vaikken tarkoittaisi tehdä niin. Sorruin jälleen viiltelyyn, enkä kyennyt selviytymään arjessa. Minulla ei ollut myöskään vakituista paikkaa, missä asua ja olla täysin oma itseni. Asuin enimmäkseen Jessen porukoilla ja toisinaan majailin kavereillani. Sekin stressasi ihan älyttömästi, ettei omaa tilaa juuri ollut. En halunnut vanhempieni huomaavan missä jamassa olin, joten kotonakaan ei voinut olla luonnollisesti. Oikeastaan siellä ei voinut sen vuoksi olla ollenkaan.

Mielialanvaihtelut pahenivat jälleen. Lääkityksiä minulla oli ollut pari, enkä halunnut niihin enää koskea. Eivät ne tuntuneet sopivan minulle. Apua ei tuntunut löytyvän mistään. Alkoholilla siihen sai hetkellisen helpotuksen, miksi ryyppäämään lähtemisen houkutus oli suuri. Juotua tuli ja paljon. Sen jälkeen olo oli kuitenkin entistä kamalampi. Krapulapäivät olivat myös mielialojen kannalta aivan hirveitä. Tilanne alkoi taas mennä siihen pisteeseen, että kohta se leviäisi käsiini.

Ajoin itseni niin pahaan jamaan, että minun oli pakko alkaa pistää ajatusmallejani ja ylipäänsä elämääni uusiksi. Minun lisäkseni myös läheiseni olivat äärettömän väsyneitä ja tiesin, etteivät hekään jaksa loputtomasti minua tukea. Tässä tapauksessa läheisriippuvuudestani oli minulle hyötyä. Se sysäsi ajatukseni liikkeelle. Ajatus yksinjäämisestä oli niin kammottava, että se sai arvioimaan koko tilanteen uudelleen.

Ymmärsin, että on paljon asioita joita voin tehdä. Ensimmäisenä oli lopetettava passiivinen kotona makoilu. Masennusoloni olivat hirveitä, mutteivät sentään samalla tavalla invalidisoivia kuin edellisen aallon olot. Sitkeällä yrittämisellä jaksoin raahautua kouluun päivittäin ja saamaan jonkinlaisen rytmin elämääni. Oloni ei ollut enää niin passiivinen. Jaksoin yllättäen paljon paremmin. Samalla minusti tula parempaa ja aktiivisempaa seuraa. Säästin myös suurimman osan murheistani terapiaan. En valittanut läheisilleni jatkuvasti siitä miten surkea oloni on ja miten minua on turha edes yrittää auttaa. Vierotin itseni suorasta itsetuhoisuudesta. Tavat olivat ehkä vähän väärät, sillä sen korvasi runsas tupakointi. Myöskään alkoholin liikakäytöstä en vielä tuolloin päässyt eroon.

Tulokset olivat kuitenkin niin huikaisevia, että itseänikin hämmästytti. Yllättäen kykeninkin taas tekemään jotain. Kokeisiin lukeminen ei tuntunut enää tuskalta. Arvosanat kohenivat jälleen, minkä huomasivat myös opettajat. Sain mieltä lämmittäviä kehuja siitä, miten olin jälleen iskussa. Valmistuinkin lukiosta lopulta ihan kohtuullisin arvosanoin, mutta se ei todellakaan ollut suurin saavutukseni.

Minä nimittäin aloin ajatella huomattavasti järkevämmin ja objektiivisemmin. Opin arvioimaan toimintaani aivan uudella tavalla. Tunsin olevani parempi ihminen kuin koskaan. Empaattisuus ei tuntunut enää teeskentelyltä, vaan siitä oli tullut aitoa. Lisäksi pystyin arvioimaan yllättävän todenmukaisesti omaa toimintaani. Siten pystyin karsimaan typeryyksiä käytöksestäni. Katkeruus ei ollut enää niin voimakkaasti läsnä, jonka vuoksi tunsin oloni vapautuneemmaksi. Tuntui kuin olisin repinyt itseni itrti kuristavista kahleista. Noina kahleina toimivat omat, syvään juurtuneet ajatusmallini.

Nykytilanteeni on hämmentävä. Mielialanvaihteluistani minä en varmaankaan pääse ihan äkkiä eroon, jos koskaan. Kykenen järkevällä ajattelulla kuitenkin tekemään niistä kestettävämpiä ja minimoimaan muille koituvan haitan. Toisinaan se on todella vaikeaa, kun toisen ihmisen täysin vilpitönkin käytös voi aiheuttaa ihan vaikkapa todella voimakkaan vihareaktion. Tuollaisissa tilanteissa olisi väärin minulta alkaa purkaa vihaani toiseen, mutta tunteiden nieleskelykin tuntuu tukahduttavalta. Olen kuitenkin huomannut suhteellisen toimivaksi sen, että pysyttelen tuollaisten tunteiden koittaessa mahdollisimman hiljaa. Tunne menee kyllä ajastaan ohi, kunhan sitä ei ruoki. Niitä voi purkaa sitten vaikka kaunokirjallisiin teksteihin tai vastaavaan. Tunteiden alkuperää voi myös yrittää selvittää ja siten päästä niistä eroon. Olen oppinut, että harvoin ne kuitenkaan täysin puskista tulevat. Yleensä niille on syy, vaikkei se välttämättä liity sen hetkiseen tilanteeseen kuin jonkun pienen linkin kautta.

Helpotuksekseni olen huomannut vihani ja katkeruuteni takana olleen lähinnä pelkoa. Hylkäämisen kammo ja hyväksytyksi tulemisen kaipuu ovat vaikuttaneet tiedostamattomasti toimintaani ja synnyttäneet haitallisia tunnereaktioita. Taustalla on paljon muutakin, mutta tämä teksti venyisi liikaa jos kirjoittaisin aivan kaiken, mitä olen ajatustyöllä mielestäni kaivanut. Tiivistettynä kuitenkin vääristyneitä skeemoja ja paljon epävarmuutta.

Ahdistuksesta kärsin edelleen. Masennuksen helpottuessa nimenomaan ahdistus on tuntunut saaneen tiukemman otteen. Persoonani ei tunnu enää kasalta paskaa, mutta tilalle on tullut muita ongelmia. Valitettavasti nämä ongelmat ovat sellaisia, joiden kanssa minun on todella tapeltava säilyttääkseni toimintakykyni. Esmerkkinä voisin käyttää kuolemanpelkoa. Panikoin suuren osan ajastani sairasvani jotain kammottavaa tautia, joka tappaa minut. Samoin pelkään esimerkiksi rekkoja ja junia kuolemanvaaran vuoksi. Tuntuu kovin kummalliselta, että vuosi sitten vielä pyörittelin päässäni ajatusta kuolemasta oman käden kautta. Nykyään kuolema tuntuu kammottavalta asialta, joka voi vaania joka nurkalla. Se vie minulta yöuneni ja suuren osan voimavaroistani. Tuntuu, että olen jatkuvasti järkyttävän väsynyt ja erilaisten ruumiillisten oireiden kuormittama. Nuo oireet eivät ole omiaan vähentämään pelkojani. Parempina hetkinä ymmärrän vainoharhaisuuksieni olevan järjettömiä, mutta välillä ne ottavat vallan saaden minut jälleen hysteeriseksi.

Tästä päästään siihen, että stressinsietokykyni on edelleen olematon. Pienikin kuorma voi saada minut todella ahdistuneeksi ja lamaantuneeksi. Varmasti pelkoni ja mielialanvaihteluni eivät asiaa paranna. Veikkaan, että jos saisin edes pelkoni rauhoitettua niin kestäisin stressiä hieman paremmin.

Nyt en kuitenkaan ole täysin avuton. Olen oppinut, että omalla toiminnallaan voi vaikuttaa asioihin yllättävän paljon. Tupakoinnin lopetin ja alkoholiakin käytän huomattavasti aikaisempaa vähemmän. Olen  myös suunnitellut hakevani mielenrauhaa joogasta ja meditaatiosta. Molemmista olen lukenut jonkin verran, mutta päässyt myös kuulemaan ihan kasvotusten ihmisten kokemuksista. Jotkut ovat sanoneet, että jo muutaman kerran jälkeen olo on kohentunut.

Menenkin heti ensi maanantaina menen joogatunnille. Myös ruokavalio on aika pistää uusiksi, kun vaan saan palkkani ja on sellaiseen enemmän rahaa. Siitä en kuitenkaan tässä postauskessa puhu enempää, vaan ruokavalioremontin tehdessäni kirjoitan aiheesta ihan oman postauksen.

Oloni on näiden asioiden kirjoittamisen jälkeen aika omituinen. Minun on vaikea uskoa, että tämä teksti on kohta kaikkien luettavissa. Se ei tunnu ollenkaan pahalta, mutta kummalliselta. Tässä tekstissä on enemmän asiaa minusta kuin varmaan kaikissa netissä julkaisemissani ei-kaunokirjallisissa teksteissä yhteensä. Aivan kaikkea en kertonut, enkä koskaan tule kertomaankaan, koska ei siinä olisi oikeastaan mieltäkään. Tämä teksti välittää lukijoille kaiken sen mitä halusinkin. Kuvan yhden mielenterveyskuntoutujan maailmasta kaikessa karuudessaan. Karuudella en tarkoita pelkästään rankkaa elämää tai synkkää maailmankuvaa. Tarkoitan sillä myös niitä pahoja ajatuksia, joita joskus niin häpesin. Julkisuudessa annetaan kuva esimerkiksi masentuneesta, joka vain yksinkertaisesti inhoaa itseään ja on menettänyt halunsa elää. On tuskainen. Häntä säälitellään ja surkutellaan, mutta harvoin puhutaan niistä asioista, jotka sotivat avuttoman uhrin kuvaa vastaan. Se on yksi syy, miksi halusin kertoa teille omasta itsestäni kaikkine virheineni. Yhden esimerkin siitä, mitä mielenterveyskuntoutujan elämä todella voi olla. Halusin korostaa inhimillisyyttä. Sitä että vaikeudet voivat johtaa ikävään käytökseen ja kamaliin ajatusmalleihin, mutta niistä on kuitenkin mahdollista vapautua. Vaikka esimerkiksi masennuksesta puhutaan paljon, pysytään niistä kaikista rumimmista ajatuksista hiljaa. Tässä tehdään karhunpalvelus masentuneille. Pahat ajatukset nimittän tekevät paljon pahempaa jälkeä silloin kuin niistä ei puhuta ja selvennetä, että ne ovat aivan normaali osa tätä sairautta - eivät läpeensä pahan ihmisen merkki.

Kuva pöllitty 9gagista kuten huomata saattaa. En voinut vastustaa kiusausta, vaikka tekstin ja kuvan tyyli nyt poikkeavatkin aika radikaalisti toisistaan.

16 kommenttia:

  1. Pelottavaa lukea tuosta puolustautumisesta, jonka muut kokevat hyökkäävänä. Voi kumpa sen itsestä VAIN tiedostaisi, ja sille osaisi tehdä jotain, mutta kun muutkin sen ovat huomanneet, mutta eivät ymmärrä. :/ Hyvä teksti, paljon liian tuttuja piirteitä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yritä kuitenkaan olla stressaamatta ihan kauheasti asiasta. Jos rupeat liikaa miettimään mitä teet väärin ja mitä pitäisi vielä tiedostaa niin pelkästään se jo käy psyykkeelle. :s Mä neuvoisin, että ole kriittinen itsesi suhteen, mutta ota rauhallisesti. Pyri välttämään liikaa itsesi syyttelyä. Kyllä ne solmut siitä ajastaan ratkeaa. :)

      Niin ja kiitoksia!

      Poista
  2. Huokaus. Itse olen myös sairastanut masennusta ainakin tietoisesti viimeiset 3 vuotta, jotka olen ollut kyseisen Escitalopharmin lääkityksessä sekä terapiassa. Pystyn samaistumaan kokemuksiisi. On hienoa, että pystyt pärjäämään ilman lääkitystä masennuksen sekä ahdistuksen kanssa! Se vaatii paljon sisua ja jaksamista itsensä kanssa. Ja miten hienoa, että olet oivaltanut itse, miten omia ajatuksiaan ja käytöstään voi alkaa muovaamaan paremmaksi, sekä itsesi kuin läheistesi takia.
    Tiedän, miten esimerkiksi perheen keskuudessa ei pysty olemaan oma itsensä, vaan esittää oikeastaan voivansa paremmin kuin mitä todellisuudessa voikaan.
    Hyvä, että kirjoittamalla pystyt purkamaan ahdistustasi, useimmiten samaa terapiaa toimittaa minulla maalaaminen/piirtäminen.
    En oikein keksi mitään järkevää sanottavaa, kirjoituksesi aiheesta oli niin mieleenpainuva ja pysäyttävä, ja sai samalla miettimään omia kokemuksia. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla henkilökohtaisesti lääkkeet ei vaan tuntuneet sopivan, joten näin sitten. Olen opetellut pärjäämään, vaikka työn takana se on ollut. Voi olla, että joku minuakin helpottava lääke olisi, mutten halua enää kokea epäsopivien lääkkeiden vaikutusta.

      Olen ylpeä kehityksestäni, vaikken koekaan vielä olevani valmis. Uskon, että nimenomaan se "oma juttu" näyttelee keskeistä osaa parantumisessa. Se vie ajatuksia pois ja toisaalta niitä voi purkaa siihen. Hienoa, että sinullakin on omasi. :)

      Suuret kiitokset, en minä osaa oikein muuta sanoa. Voimia sinulle oman sairautesi kanssa!

      Poista
  3. Minä todella arvostan sitä, kun on rohkeutta puhua näin vaikeista asioista. Onnistuisinpa minäkin siinä joskus... Vaikka joo, olenhan minä jotakin puhunut, mutta silti. Mutta siis.. asiaan.

    Tästä huomaa todella hyvin sen, miten lääkkeet vaikuttavat eri ihmisiin eri tavoin. Itse nimittäin käytin ja käytän edelleen tuota Escitalopram Actavisia ja minulla se on oikeasti auttanut. Mitään ongelmia ei ole ilmennyt, ellei ensimmäisen viikon sivuvaikutuksia (pahoinvointia ja väsymystä) oteta lukuun.

    Mutta joo, pääasia tässä ylipitkässä ja oudossa kommentissa, jota lähdin kirjoittamaan, siis oli se, että arvostan todella rohkeuttasi kirjoittaa julkisesti tästä asiasta ja omista kokemuksistasi. Tätä tekstiä luki mielellään, vaikka aihe ei niin miellyttävä olekaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aikaa siinä menikin, että sain tämän kirjoitetuksi. Vielä aamulla mietin pitäisikö käydä poistamassa tämä. Päätin kuitenkin antaa tekstin olla täällä ja enää ei pelotakaan yhtään. Tuntuu, että päätökseni puhua näistä asioista oli oikea.

      Mulla on yksi tuttu, joka söi myös tuota lääkettä ja hänelle sopi kuulema myös. Minulle ei tuntuneet sopivan oikein mitkään. Mahdollisesti jotain lääkeyliherkkyyttä.

      Ei ollut ollenkaan ylipitkä tai outo kommentti. :) Kiitokset sinulle ja paljon voimia elämään asioidesi kanssa! Kyllä näistä vielä selvitään!

      Poista
    2. Paljon voimia myös sinulle.

      Sitä piti vielä sanomani tuosta joogasta ja meditaatiosta. Meillä on koulussa nyt ollut kumpaakin ja oman jaksamisen kanssa olen kokenut sen todella hyvin auttavaksi. Meditoinut toki olen säännöllisen epäsäännöllisesti siitä kesästä lähtien, kun vakavammin sairastuin. En oikeasti voi muuta kuin vain sekä joogaa että meditaatiota lämpimästi suositella, toimivat todella.

      Poista
    3. Hienoa kuulla. Pitää kaivella jotain meditointiharjoituksia netistä, sillä kurssiin minulla ei nyt samalla kertaa joogan kanssa ole varaa. Mutta eiköhän silläkin voi tuloksia saada aikaan. ^^

      Poista
  4. Hienoa, että kirjoitit. Olet rohkea. Itse sairastan keskivaikeaa masennusta, johon liittyy jonkinsorttinen ahdistuneisuushäiriö. Et tainnut mainita tarkkaa diagnoosiasi, mutta aikaisemmat kokemuksesi kuulostavat ennemmin bipolaariselta mielialahäiriöltä ja siihen liittyvältä ahdistus-/paniikkihäiriöltä. Masennuslääkkeitä, kuten escitalopram actavis (cipralex) ei käsittääkseni suositella syötäväksi jos on taipumusta maanisiin jaksoihin. Mainitsen tämän, koska ystävälläni on nyt vuosien masennusdiagnoosin jälkeen todettu bipolaarinen mielialahäiriö.

    Hyvä, että olet löytänyt hieman helpotusta elämääsi. Tsemppiä myös jatkoon :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en oikeastaan itsekään tiedä mitä mun varsinainen diagnoosi juuri nyt sanoo. :D Keskivaikeaa ja vakavaa masennusta siellä ainakin on ollut, lisäksi yleinen ahdistuneisuushäiriö. Bipoa olen itsekin epäillyt joskus, mutta terapiassa ollaan oltu kovin skeptisiä sen suhteen. Mulla pitäisi vissiin olla selkeämpiä, muista tekijöistä riippumattomia masennus- ja maniajaksoja, ei niinkään päivittäisiä vaihteluja. Maniapuolen kriteerit ei muutenkaan täyty, sillä vaikka välillä on tultu törttöiltyä niin se ei ole koskaan mennyt esim. selkeästi yli varojensa elämiseen, mikä on kuulema bipoilla tavallista. Lekurin ja terapeutin mukaan todellisuudentaju pelaa minulla liian hyvin, että voisi kaksisuuntaisesta olla kyse. Mutta tsemppiä sulle vaikeuksiisi ja kiitos joka tapauksessa että otit bipon esille! En ole itsekään täysin sulkenut vaihtoehtoa pois, vaikka se epätodennäköiseltä vaikuttaakin.

      Poista
  5. Tekstistä huomaa, että olet työskennellyt selkeyttääksesi ajatuksiasi ja ajatusmallejasi; teksti on selkeä ja hyvin kirjoitettu huolimatta siitä, että asiat joista kirjoitit ovat sekavia ja monimutkaisia ja -syisiä.

    Todellakin mukava lukea vaihteeksi tekstiä joka ei ole aiheesta huolimatta angstinen tai voivotteleva, sait minut ajattelemaan lukijana, että omia ajatuksiaan on todella mahdollista tiedostaa ja sitä kautta muuttaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Paljon kiitoksia! Yritin selittää asiat mahdollisimman todenmukaisesti ja selkeästi, antamatta tunnepuolen tulla liiaksi läsnä tekstiin. Näin on mielestäni paras sen kannalta mikä tekstin kirjoittamisen motiivina toimi.

      Poista
  6. Tämä teksti tuntui taas niin tutulta, aivan kuin olisin lukenut omasta elämästäni. Hienoa, että olet ymmärtänyt sen, kuinka paljon oma asenteesi vaikuttaa paranemisprosessiin.

    Hyvä kirjoitustaitosi tuli tässä tekstissä esille siinä, miten johdonmukaisesti tätä asiaa käsittelit. Tarkoitan sillä esimerkiksi sitä, että aluksi viet lukijaa yhä syvemmälle synkkyyteen, mutta vähitellen tuot tekstiisi jälleen valonpilahduksia ja lopulta päästäänkin jonkinlaisen käännekohdan kautta takaisin maankamaralle, aivan kuin kaunokirjallisessa kirjoituksessa :) Tällainen fiilis minulle ainakin tuli. Tekstisi on siis muutankin kuin pelkkää toteamista toteamisen perään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä itse asiassa pelkäsin, että teksti menisi jopa liian kaunokirjalliseksi. Meinaan siis sitä että kirjoitustyylini vaikuttaisi myös sisältöön. Tyylini on toisinaan aika dramaatttinen, enkä halunnut tästä teksistä tulevan mikään murhenäytelmä omiin kokemuksiini perustuen. (Kauno)Kirjallisista lahjoista o oli kuitenkin huomattavaa hyötyä juuri tekstin rakenteen suunnitelussa. :) Aika monet tuntuvat muuten samaistuneet tekstiin. Se ei ehkä ole hyvä juttu, mutta onpahan itse kullakin vähän vähemmän yksinäinen olo. :)

      Poista