sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Kuulumisia

Tämän postauksen kirjoittamisen aloitan minulle aivan turhan kallis ja epäterveellinen Ben&Jerry's-purkki sylissä ja suu tiukkana viivana. Taustalla soiva Pink Floyd lähinnä ärsyttää ja sormeni hakkaavat näppäimistöä niin kovaa, että koko paska varmaan hajoaa kohta.

Päiväni ei ole ollut erityisen hyvä. Oikeastaan koko viikkoni on ollut suht karsea, vaikka valonpilkahduksia silloin tällöin tuleekin. Minulle tuli aika hirveä uutispommi muutama päivä sitten, mutta ei siitä sen enempää. Ei sitä tiedä, vaikka kirjoittaisin siitä joku päivä, mutta en tänään. 

Nyt olisi varmaan sellainen hetki, jolloin läheiseni kehottaisivat minua kirjoittamaan. Nyt ei kuitenkaan innosta suuremmin. Päässä pyörivistä ajatuksista saisi ehkä jonkun hyvän tekstin, mutta fiilis on sellainen että siitä tulisi keskinkertaista angstiulinaa. 

On muutenkin kriisi kirjoittamisen kanssa. Paha writer's block vaivaa ja lisäksi minulla on jonkinlainen identiteettikriisi sen suhteen, millainen kirjoittaja olen. Mutta enpä valita teille enempää. Sen sijaan kerron jotain positiivista. Materia piristää joskus hetkellisesti ja ostinkin piikkikaulapannan. Olen himoinnut tuollaista varmaan kaksitoistavuotiaasta, mutta porukoilleni tuollainen olisi ollut kauhistus, joten kotona asuessani en sitä ostanut. Vasta vähän aikaa sitten muistin koko kaulapantojen olemassaolon ja päätin sellaisen hankkia. 

Sitten vähän kuvia. Osassa kuvista myös piilarit, joiden kuului olla vihreät. Minun silmieni ruskeutta ne eivät kuitenkaan onnistuneet peittämään, joten aika turhaksi ostokseksi jäi. Onneksi en maksanut niistä paljoa.



Näytän nuutuneelta, mutta ehkä kestätte sen. Nämä kaksi kuvaa eivät ole loistavia senkään takia, että valaistus alkoi olla jo vähän kehno.




Kävin myös vanhan koulukaverini Annin luona. Oli kiva huomata, että edes hänellä menee hyvin eikä ole suuremmin huolia. Annilla on poikaystävänsä kanssa kiva kämppä kivalla alueella ja todella suloinen koira. Minni vaan oli vähän pipi. 

 Minäkin haluaisin asuntomme seinille jonkinlaista tekstiä. En tosin osaa sanoa mitä. Fontti voisi olla jonkinlaista kaunoa. Tahtoisin muuttaa sisustusta muutenkin enemmän meidän näköiseksemme, mutta rahaa ei juuri ole.

 Annin ja Markuksen kämpässä oli paljon ystäväni näköisiä, pieniä ja kivoja yksityiskohtia.

lauantai 21. syyskuuta 2013

Shoppailun iloa

Olen kärsinyt lähiaikoina aika suuresta stressistä, joten päätin että pyhitän tämän viikonlopun itselleni. Yritän olla huolehtimatta asioista ja keskittyä asioihin joista pidän.

...yksi niistä on shoppailu. Olen rahojeni kanssa vähän hermoheikko, mutta päätin nyt ostella kaikkea kivaa senkin uhalla että joudun elämään vähän niukemmin seuraavat pari viikkoa. Tulinkin ostaneeksi kokonaisen asukokonaisuuden, joka minulla on postauksessa päällä lukuunottamatta uutta koruani ja pipoani. (Joo, kyllä, ostin pipon, vaikka aiemmin olen karttanut niiden käyttöä viimeiseen asti. Tuokin tosin menee vain tiettyjen asukokonaisuuksien kanssa.) 

Eilen kävin myös ystäväni Jukan synttäreillä, jossa tapasin poikkeuksellisen mukavia, ystävällisiä ja mielenkiintoisia ihmisiä. Oli todella kiva päivä, ei voi muuta sanoa. Sellainen oikeasti virkistävä. Tänään voisikin sitten ottaa ihan rauhallisesti ja lepäillä.






Paita ja vyö (shirt and belt): Gina Tricot
Hame (skirt): H&M
Legginssit (leggings): Revityt jostain perus H&M-leggareista.  (H&M, I rip them myself.)
Ketju on ikivaha, ei mitään muistikuvaa mistä sen olen saanut. (The chain is very old, I can't remember where I bought it.)

***
I have been suffering from high stress level lately so I've decided to dedicate this weekend to myself. I'm trying to stress less and do the things that I love. ...One of them is shopping. Normally, I'm pretty strict about my money but yesterday I decided to invest in my own well-being and shop a little. I bought a complete outfit which you can see from the pictures. The chain and the leggings aren't new. Yesterday I also visited to my friend's birthday party. There I met very special people. They all were extremely nice, kind and interesting. The day was pretty perfect and at least refreshing.


keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Vuoden vanhempana ja ikäkriisin kourissa

Tulinpa maanantaina täyttäneeksi 20 vuotta. Juhlittua tuli tosin jo viikonloppuna. Fiilikset ovat olleet hyvin ristiriitaiset, sillä pelkään aika paljon vanhenemista. Ahdistaa hieman, että ikä alkaa jo kakkosella, vaikka eihän se nyt paljon ole. Aikaisemmin vaan tuntui kuin olisi ikuisesti nuori. Nyt on jotenkin iskostunut tajuntaan se fakta, että minäkin vanhenen. Tuntuu uskomattomalta, että ensimmäiset rypytin saattavat ilmaantua joidenkin vuosien päästä!

Ulkonäön menettäminen ei ole ainoa asia, joka vanhenemisessa ahdistaa. Pelkään heittäväni nuoruuteni hukkaan ja myöhemmin katuvani, etten elänyt täysillä. Tämä pelko on kuitenkin ollut myös hyödyllinen, sillä olen alkanut miettiä enemmän mitä kaikkea haluan tehdä elämälläni ja ruvennut ahertamaan unelmieni eteen. 

Vanheneminen on rikkauskin. En varmaankaan haluaisi olla ikuisesti nuori. Monesti vanhetessa viisastuu ja saa lisää itsevarmuutta. Nuoruuden itsetunto-ongelmat ja yleinen epävarmuus kariutuvat. Huomaan jo nyt olevani paljon tyytyväisempi itseeni kuin pari vuotta sitten. Elämänkokemustakin on kertynyt lisää. Yritän siis ajatella positiivisesti tai ainakin välttää turhaa stressaamista ikäasian suhteen. Vanhenemiselle kun ei voi mitään.

Synttäritkin sujuivat loppujen lopuksi ihan ok. Juhliminen alkoi oikeastaan jo perjantaina ja loppui vasta maanantaina. Perjantai-iltapäivänä järjestin isäni puoleni sukulaisille kakkukahvit lapsuudenkodissani ja illalla suuntasin baariin erään ystäväni kanssa, jolla oli menoa varsinaisena juhlapäivänä. Se puolestaan oli lauantaina ja ehdottomasti suurin stressinaihe liittye synttäreihin. Kämppämme oli ihan kamalassa kunnossa ennen juhlia ja sain sen hädin tuskin siivotuksi ennen vieraiden tuloa. Tuntui, etten oikein kerjennyt edes laittautumaan kunnolla. Pientä syömistäkin piti järjestää ja täytyy sanoa, että olo oli hyvin helpottunut kun kaikki oli valmista.

Itse juhlat olivat varsin hauskat ja toivat monella tapaa mieleen edellisten vuosien kekkerit. Meidän piireissämme ihmiset harvoin enää kokoontuvat kenenkään luokse viettämään iltaa, koska baariin meneminen on niin paljon helpompaa. Kenenkään ei tarvitse stressata bileiden pitämisestä. Se on tavallaan aika sääli. Kaipaisin illanviettoja ihmisten kotona ja jopa teini-iän jättimäisiä kotibileitä. Tämänkertaiset juhlat olivat pienimuotoiset, mutta omalla tapaa virkistävät baari-iltojen jälkeen. Vaikka kyllähän me loppuillasta sinnekin päädyimme.

Sunnuntai kului lahjaksi saamiani suklaita mussuttaessa ja naureskellen edellisen illan tapahtumille. Illalla käväisin äitini luona jälleen yksillä kakkukahveilla. Väsymys oli kamala, mutta krapulasta en sentään kärsinyt. Päivä oli monin tavoin samanlainen kuin oikea syntymäpäiväni maanantai. Toipumista edellisistä päivistä ja jäljelle jääneiden herkkujen mussutusta.

Jesse antoi minulle osana synttärilahjaa ponin sen merkiksi, miten iso tyttö olen. Osa lahjasta on edelleen ostamatta ja odotankin jo innolla millaisen korun avokkini ostaa.













Aloitan muuten uuden harrastuksen! Töiden kautta tuli käytyä juttelemassa Etelä-Savon Tanssiopiston ihmisten kanssa ja minut houkuteltiin kokeilemaan nyky-, street-, ja showtanssia. Tänään käväisen kokeilemassa ainakin showtanssin ja jos surkea kuntoni kestää niin vielä streetinkin. Olen aina pitänyt tanssimisesta, mutten osannut juuri mitään perus discohytkymistä lukuunottamatta. Minua kiinnostaa hyvin monenlaiset eri suuntaukset ja niiden yhdistelmät oikeastaan vielä enemmän. Kaikista upeinta olisi oppia ja luoda koreografioita hieman tummanpuhuvampaan musiikkiin. Ehkä vielä joku päivä!

tiistai 10. syyskuuta 2013

Fantasiakuvaukset

Kuvailimme vähän fantsuaiheisia otoksia Mikael Seidlerin kanssa kotikaupungissani. Itse olen erittäin tyytyväinen kuviin. Tässäpä nämä on teillekin nähtäväksi!



keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Mielenterveyteni kasvukipuja - sekava katsaus koettelemuksista

Yksi suuri kysymys tämän blogin suhteen on ollut asioideni yksityisyys. Olen miettinyt paljon sitä, kuinka paljon haluan jakaa tietoa elämästäni täällä. Haluaisin tuoda persoonaani enemmän esille, sillä tuntuu, ettei se nyt välity tarpeeksi hyvin. Tahtoisin tehdä tästä blogista jollain tapaa lämpimämmän ja tuttavallisemman. Lisäksi myös käsitellä elämääni hieman syvällisemmin. Enkä pelkästään niitä positiivisia puolia.

Asiassa on ongelmansa, sillä en voi päättää itse lukijoitani. Mukaan mahtuu aina sellaisiakin tapauksia, jotka haluavat vain jakaa pahaa mieltä. Olen harkinnut yksityisyysasiaa pitkään ja päättänyt kaikesta huolimatta kirjoittaa juuri siitä mistä tekee mieli. Joku idiootti voi tulla tänne mässäilemään minulle vaikeilla asioilla, mutta loppujen lopuksi se painaa vaakakupissa vähemmän. Minä haluan tulevilla teksteilläni jakaa tietoisuutta tietyistä asioista, herättää keskustelua ja toisaalta myös terapioida itseäni. Jos onnistun edellä mainituissa niin ihmisten lätinä ei siihen verrattuna ole mitään. 

En kuitenkaan aio tehdä tästä mitään täyttä terapiablogia. Omat kokemukseni vaan ovat vastaisuudessa enemmän läsnä. Mitään ihmissuhdeangstia ette kuitenkaan koskaan joudu tästä blogista lukemaan. Sellaisen kirjoittamiseen minulla ei ole mitään mielenkiintoa. Saatan kyllä pohtia suhdettani joihinkin ihmisryhmiin tai ihmisiin yleensä, mutten koskaan harkitsisikaan alkavani valittaa täällä kenestäkään tuttavastani mitään.

Ensimmäisen henkilökohtaisemman postaukseni olen kirjottanut monet, monet kerrat eri sanoin, mutta aina lopulta poistanut sen. Kyseessä on mielenterveyttäni käsittelevä teksti. Nyt olen vihdoinkin päättänyt kirjoittaa asiasta julkisesti. Olen aina ollut sitä mieltä, että olisi parempi jos ihmiset eivät häpeäisi mielenterveydellisiä ongelmiaan. Ne ovat sairauksia siinä missä fyysisetkin vaivat. Toki monin tavoin erilaisia, mutteivät kuitenkaan sen häpeällisempiä.

En tue ihannettani peittelemällä kokemuksiani asian suhteen. Turha minun on puhua mitään häpeän hylkäämisen tärkeydestä, jos en itsekään ole valmis siihen. Hyvässä lykyssä voin tekstilläni myös auttaa jotakin - ainakin nyt itseäni.

Voisin aloittaa kokemusteni kertomisen yläasteelta. Seiskaluokalla aloin osoittaa merkkejä lievemmästä tai keskivaikeasta masennuksesta. Olotilani ei ollut hyvä, mutta siedettävä. Pärjäsin ihan hyvin, kunhan pysyttelin omissa oloissani. Murehdin, mutten ollut hirvän tuskainen. Ikäviä ajatuksia alkoi pesiytyä päähäni, mutta ne eivät ollet vielä saaneet erityisen suuria mittasuhteita. Tunsin itseni vialliseksi ja typeräksi. Outolinnuksi, jonka oli mahdotonta löytää paikkaansa maailmasta. En tuntenut olevani samalla aaltopituudella muiden kanssa. Tykkäsin paljon fantasiasta ja eläydyin siihen voimakkaasti. Meinaan eläytymisellä sitä, että esimerkiksi merirosvoista hullaantuminen näkyi pukeutumisessani. En siis ollut kovin huomaamaton kiinnostuksen kohteineni.

Samalla aaltopituudella olevan seuran löytäminen oli vaikeaa. Tunsin olevani jotenkin vinksahtanut. Koulussa esitin kummallisia rooleja, jotka eivät ainakaan helpottaneet tilannetta millään tavalla. Toisinaan vedin fantasiashowni ihan yli, kun taas välillä olin kuin pahimman luokan hemmoteltu pissaliisa.

Lopulta päätin alkaa pukeutua hieman tavanomaisemmin. Samalla naisellistuin hieman. Aloin saada kehuja miehiltä ja itsetuntoni koheni. Löytyi myös pari samanhenkistä nettikaveria, joiden kanssa sitten saattoi puhua itseään kiinnostavista asioista. En tuntenut enää itseäni niin ulkopuoliseksi. Tajusin, että maailmasta löytyy ihmisiä, jotka jakavat mielenkiinnon kohteeni. Koin silti olevani paikkakuntalaisteni silmissä friikki. Enää se ei vaan näkynyt päälle päin. Ajattelinkin ulkonäköni olevan ainut minua suojaava asia. Pidin siitä itsepintaisesti kiinni. Pienikin negatiivinen sana asiaan liittyen sai mielialani varsin alas.

Lukioon mentyäni aloin saada enemmän ystäviä ja sosiaalinen elämäni vilkastui. Positiivisia asioita tuotiin nenäni eteen roppakaupalla. Ymmärsin yllättäen olevani lahjakas kirjallisesti ja ihan kohtuullisen älykäskin. Tajusin, että minussa onkin paljon hyvää.  Samalla kuitenkin myös paineeni kasvoivat. Olin saavuttanut mielestäni varsin hyvän aseman, mutta pelkäsin jatkuvasti sen vielä murentuvan jalkojeni alta. Oikeastaan luulin, että monet varmaan haluisivat tietoisesti viedä sen minulta. Ihan ilkeyttään tai kateuttaan. Puolustusreaktioistani tuli niin vahvoja, että ne voisi mieltää melkeinpä hyökkäyksiksi. Aloin itse käyttäytyä kuin pelkäämäni kaltainen henkilö. Empatiakykyni oli lähes olematon ja ajatteluni luokkaa "only the strongest survive". Minun oli oltava täydellinen ja kivikova, ettei kukaan pääsisi murtamaan minua.

Pelkoni ei ollut ainoa onneani järsivä tekijä. En pitänyt ulkonöstäni. En ajatellut olevani millään tapaa ruma, mutten vaan näyttänyt siltä ihmiseltä, joka sisäisesti olin. En tuntenut oloani kotoisaksi siinä kuoressa, jonka olin itselleni luonut. Ulospäin olin jotain aivan muuta kuin oikeasti. Meni kuitenkin kauan ennen kuin sain rohkeutta näyttää itseltäni. Pelkäsin, että erikoinen tyyli tekisi minusta jälleen ruman ja arvottoman outolinnun.

Minä paloin loppuun. Sairaalloinen perfektionismi, typerällä käytöksellä aiheutetut ongelmatilanteet ja vaikeat ihmissuhteet saivat minut lamaantumaan. Voisi melkein sanoa, että minulla napsahti. Toilailullani olin ajanut itseni sellaiseen tilanteeseen, että useammatkin ihmiset elämässäni olivat minuun vähintäänkin pettyneitä. En jaksanut enää käydä koulussa. En vaan kyennyt panostamaan. Ennen olin jaksanut kiinnostuneena perehtyä koulukirjoihin, mutta yllättäen tuntui, että jouduin toistamaan yhden sivun tekstin päässäni monta kertaa ymmärtääkseni siitä yhtään mitään. Tämä lisäsi stressiäni. Ajattelin, että minusta oli yllättäen tullut tyhmä. Että uupumukseni on vienyt muistini ja älyni pysyvästi. Minusta tuntui, etten koskaan kykenisi saavuttamaan haluamiani asioita. Aiempi tunto riittämättömyydestä alkoi vaihtua itseinhoksi. Ennen olin vain pelännyt epäonnistumista, mutta romahtamiseni aikoihin koin sen käyneen toteen.

Typerien valintojeni takia pelkäsin kaikkien vihaavan minua. Muistan kävelleeni kaupungilla ja miettineeni, kuinka monet minuun katsahtaneista ohikulkijoista tiesivät typeristä teoistani. Stressasin kamalasti sitä, pitivätkö he minua kelvottomana ihmisenä. Näin myös hirvittäviä painajasia siitä, miten ihmiset hylkäävät minut vailla minkäänlaisia tunnontuskia. Miten heistä olisi mukava nähdä minun kärsivän. Aloin nähdä ihmiset yleensäkin aivan uusin silmin, enkä todellakaan hyvällä tavalla. Ajattelin muidenkin näkevän kaikki tilanteet kylmän kilpailun kautta. Pelkän itsensä suojelemisen. Kuvittelin empatian olevan lähinnä ihmisten keksimä kaunis valhe peittämään todellista luonnettamme. Ajattelin koko ihmisrodun olevan itsekäs ja mätä. Toisinaan taas päättelin vain oman luonteeni olevan viallinen ja pelkäsin salaa narsismia.

Tunsin olevani niin syvällä synkkyydessä, ettei siitä ollut enää ulospääsyä. Tässä vaiheessa retkahdin taas itsetuhoisuuteen. Ajattelin, etten kestä enää pahaa oloani. Että elämäni on niin totaalisen pilalla, eikä sitä enää saa parempaan suuntaan. Itsemurha pyöri päässäni monesti. Veitsikaapilla tuli vierailtua monet kerrat. Itsensä viiltäminen oli yksi niistä harvoista asioista, jotka saivat vielä tuntemaan jonkin sortin euforiaa. Viiltelyllä pakenin ajatuksiani ja samaan aikaan rankaisin itseäni. On vaikea pukea sanoiksi kaikkia niitä tunteita, joita itsensä viiltäminen sai aikaan. On mahdotonta kertoa miten joku niin järjettömältä ja häpälliseltä tuntunut asia pystyi saamaan aikaan tuottamaan mielihyvää. Oman tuskan ja säälittävyyden näki siinä silmiensä edessä. Tunsi, että on oikeinkin satuttaa itseään kun oli niin säälittävä, heikko ihmisraunio. En osannut ajatella tilannettani loogisesti vaan syytin mustavalkoisesti vuorotellen itseäni ja muita. Välillä koko muu maailma oli paha ja minä vain säälittävä uhri, kun taas toisinaan olin itse kaiken pahan alku ja juuri.

Jossain vaiheessa sitä sitten lakkasi tuntemasta oikein mitään. En osaa sanoa varmasti miksi, mutta arvelen sen johtuneen uupumuksesta. En kai jaksanut enää välittää. Kaikesta tuli harmaata. Olo oli turta ja
väsynyt. Teki vain mieli nukkua koko ajan. Aloin ajatella, ettei millään oikeastaan ollut mitään väliä. Ei edes sillä, saavutanko kaikki aiemmat tavoitteeni. Ne toivat kyllä mieleen jonkinlaisia etäisiä tunneraktioita, mutta olivat kuin jonkun toisen elämästä. Koulua en jaksanut edes ajatella.

Noilta ajoilta en sitten muistakaan melkein mitään. Syitä voi olla useampia. Yksi on varmasti se, ettei ollut juuri mitään muistettavaa. Ahdistuskohtauksien lisäksi en muista noilta ajoilta juuri mitään. Elinympäristöni oli lähinnä oma huoneeni ja keittiö silloin kun jaksoin jotain käydä syömässä. Toisekseen uskon masennukseni vaikuttaneen muistiini, tarkkaavaisuuteni ja haivainnointikykyyni. Sisäisten asioden kanssa kamppailu ja toisaalta täysi turtumus eivät kannustaneet kiinnittämään juuri huomiota ulkomaailmaan.

Terapiassa alettiin puhua lääkityksen aloittamisesta. Tarjottiin lääkettä nimeltä Escitalopharm Actavis. Päätin tarttua tähän mahdollisuuteen. Seuraukset olivat kuitenkin kaikkea muuta kuin toivomiani. Jo aikaisemmin olin kärsinyt jonkin sortin mielialanvaihteluista, mutta nyt ne kasvoivat entisestään. Voisin kertoa ihan esimerkin tästä. Kerran sain päähäni siivota isäni varsin kookkaan kodin suunnilleen katosta lattiaan, eikä se tuntunut missään. Otetaan huomioon tässä se, että olen normaalisti varsin laiska ihminen, enkä ihan älyttömän siistikään. Tuollaista siivousinnostusta en ollut aiemmin kokenut. Tuo yksin olisi toki kertonut vain positiivisista vaikutuksista. Negatiiviset olot kuitenkin korostuivat myös. Nämä kaksi ääripäätä vaihtelivat niin tiuhaan etten pysynyt enää perässä itsekään, saati läheiseni. Hyperaktiivisen olon jälkeen iski monesti ihan yhtäkkiä hyvin syvä masennuspuuska. Monesti ei tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa.

Lopetin lääkkeen kuin seinään. Lääkärin mielestä se ei ollut viisasta, koska äkillisestä lopettamisesta voi tulla ikäviä fyysisiäkin oireita. Halusin kuitenkin äkkiä lääkkestä eroon, enkä onnekseni saanut epäilyttäviä oireita. Elämästäni tuli jälleen hieman tasaisempaa. Tunteeni olivat palanneet ja tuntuivat nyt siedettävämmiltä kuin lääkityksen aikana. Oloni oli yhä masentunut, mutten sentään ollut hysteerinen tai vaihtoehtoisesti zombimainen jatkuvasti.

Lukion nelosvuoteen mennessä oloni muuttui jonkin verran. Mielialanvaihteluni alkoivat korostua. Elämäntilanteeni ei ollut muutenkaan paras mahdollinen. Pahat hetket olivat pahoja ja hyvinä pelkäsi milloin paha taas kolkuttelee ovelle. Olin erittäin riippuvainen läheisteni seurasta, sillä silloin oloni oli jossain määrin parempi. Elämäntilanteen murheet eivät vaivanneet silloin niin pahasti ja niihin saattoi saada tukea. Minua kuitenkin kiusasivat myös tunteet, joille en löytänyt minkäänlaista järkevää selitystä. Myös läheiseni huomasivat kummalliset tunteeni ja mielialani. Esimerkiksi Jesse alkoi ihmetellä, miten saatoin saman tunnin aikana tuntea itseni masentuneeksi, euforikseksi, erittäin aktiiviseksi ja passiiviseksi. Toki tuo osaltaan varmaan selittyy elämäntilanteen hämmentävyydellä, mutten pitäisi koko ongelmaa sen piikkiin. Äkilliset vaihtelut kun eivät ole helpottuneet noiden tapahtumien jälkeen.

Otin noina ensimmäiset haparoivat askeleeni kohti järkevämpää ajattelua. Pääsin eroon ihmisvihastani ja kykenin antamaan anteeksi minua huonosti kohdelleille ihmisille ja ymmärtämään heidän motiivejaan. Aloin tarkastella kriittisemmin myös omaa toimintaani. Tulin empaattisemmaksi. Ymmärsin aikaisempien ajatustapojeni julmuuden ja typeryyden, alkaen siten hävetä niitä. Itseinhoni kasvoi. Tunsin itseni kuvottavaksi ihmiseksi, enkä kyennyt antamaan virheitäni anteeksi itselleni. Pelkäsin myös toistavani niitä. Ajattelin olevani voimakkaissa tunnekuohuissani kykenemätön kontrolloimaan toimintaani. Elämääni tulleiden uusien ihmisten tuntui olevan vaikea käsittää, miksi koin olevani niin huono. Heidän silmiinsä olin epäitsekäs ja empaattinen, joskin kovia kokenut. Arvelin, että pian hekin varmasti huomaisivat mitä minä todellisuudessa olen. Hirviö. Jokseenkin kaunis, fiksu ja lahjakas, mutta luonteeltaan täysin mätä.

Aloin epäillä mahdollisuuksiani parantua. Pelkäsin, etten osaa elää oikein. Että pilaan kaiken aina jotenkin, vaikken tarkoittaisi tehdä niin. Sorruin jälleen viiltelyyn, enkä kyennyt selviytymään arjessa. Minulla ei ollut myöskään vakituista paikkaa, missä asua ja olla täysin oma itseni. Asuin enimmäkseen Jessen porukoilla ja toisinaan majailin kavereillani. Sekin stressasi ihan älyttömästi, ettei omaa tilaa juuri ollut. En halunnut vanhempieni huomaavan missä jamassa olin, joten kotonakaan ei voinut olla luonnollisesti. Oikeastaan siellä ei voinut sen vuoksi olla ollenkaan.

Mielialanvaihtelut pahenivat jälleen. Lääkityksiä minulla oli ollut pari, enkä halunnut niihin enää koskea. Eivät ne tuntuneet sopivan minulle. Apua ei tuntunut löytyvän mistään. Alkoholilla siihen sai hetkellisen helpotuksen, miksi ryyppäämään lähtemisen houkutus oli suuri. Juotua tuli ja paljon. Sen jälkeen olo oli kuitenkin entistä kamalampi. Krapulapäivät olivat myös mielialojen kannalta aivan hirveitä. Tilanne alkoi taas mennä siihen pisteeseen, että kohta se leviäisi käsiini.

Ajoin itseni niin pahaan jamaan, että minun oli pakko alkaa pistää ajatusmallejani ja ylipäänsä elämääni uusiksi. Minun lisäkseni myös läheiseni olivat äärettömän väsyneitä ja tiesin, etteivät hekään jaksa loputtomasti minua tukea. Tässä tapauksessa läheisriippuvuudestani oli minulle hyötyä. Se sysäsi ajatukseni liikkeelle. Ajatus yksinjäämisestä oli niin kammottava, että se sai arvioimaan koko tilanteen uudelleen.

Ymmärsin, että on paljon asioita joita voin tehdä. Ensimmäisenä oli lopetettava passiivinen kotona makoilu. Masennusoloni olivat hirveitä, mutteivät sentään samalla tavalla invalidisoivia kuin edellisen aallon olot. Sitkeällä yrittämisellä jaksoin raahautua kouluun päivittäin ja saamaan jonkinlaisen rytmin elämääni. Oloni ei ollut enää niin passiivinen. Jaksoin yllättäen paljon paremmin. Samalla minusti tula parempaa ja aktiivisempaa seuraa. Säästin myös suurimman osan murheistani terapiaan. En valittanut läheisilleni jatkuvasti siitä miten surkea oloni on ja miten minua on turha edes yrittää auttaa. Vierotin itseni suorasta itsetuhoisuudesta. Tavat olivat ehkä vähän väärät, sillä sen korvasi runsas tupakointi. Myöskään alkoholin liikakäytöstä en vielä tuolloin päässyt eroon.

Tulokset olivat kuitenkin niin huikaisevia, että itseänikin hämmästytti. Yllättäen kykeninkin taas tekemään jotain. Kokeisiin lukeminen ei tuntunut enää tuskalta. Arvosanat kohenivat jälleen, minkä huomasivat myös opettajat. Sain mieltä lämmittäviä kehuja siitä, miten olin jälleen iskussa. Valmistuinkin lukiosta lopulta ihan kohtuullisin arvosanoin, mutta se ei todellakaan ollut suurin saavutukseni.

Minä nimittäin aloin ajatella huomattavasti järkevämmin ja objektiivisemmin. Opin arvioimaan toimintaani aivan uudella tavalla. Tunsin olevani parempi ihminen kuin koskaan. Empaattisuus ei tuntunut enää teeskentelyltä, vaan siitä oli tullut aitoa. Lisäksi pystyin arvioimaan yllättävän todenmukaisesti omaa toimintaani. Siten pystyin karsimaan typeryyksiä käytöksestäni. Katkeruus ei ollut enää niin voimakkaasti läsnä, jonka vuoksi tunsin oloni vapautuneemmaksi. Tuntui kuin olisin repinyt itseni itrti kuristavista kahleista. Noina kahleina toimivat omat, syvään juurtuneet ajatusmallini.

Nykytilanteeni on hämmentävä. Mielialanvaihteluistani minä en varmaankaan pääse ihan äkkiä eroon, jos koskaan. Kykenen järkevällä ajattelulla kuitenkin tekemään niistä kestettävämpiä ja minimoimaan muille koituvan haitan. Toisinaan se on todella vaikeaa, kun toisen ihmisen täysin vilpitönkin käytös voi aiheuttaa ihan vaikkapa todella voimakkaan vihareaktion. Tuollaisissa tilanteissa olisi väärin minulta alkaa purkaa vihaani toiseen, mutta tunteiden nieleskelykin tuntuu tukahduttavalta. Olen kuitenkin huomannut suhteellisen toimivaksi sen, että pysyttelen tuollaisten tunteiden koittaessa mahdollisimman hiljaa. Tunne menee kyllä ajastaan ohi, kunhan sitä ei ruoki. Niitä voi purkaa sitten vaikka kaunokirjallisiin teksteihin tai vastaavaan. Tunteiden alkuperää voi myös yrittää selvittää ja siten päästä niistä eroon. Olen oppinut, että harvoin ne kuitenkaan täysin puskista tulevat. Yleensä niille on syy, vaikkei se välttämättä liity sen hetkiseen tilanteeseen kuin jonkun pienen linkin kautta.

Helpotuksekseni olen huomannut vihani ja katkeruuteni takana olleen lähinnä pelkoa. Hylkäämisen kammo ja hyväksytyksi tulemisen kaipuu ovat vaikuttaneet tiedostamattomasti toimintaani ja synnyttäneet haitallisia tunnereaktioita. Taustalla on paljon muutakin, mutta tämä teksti venyisi liikaa jos kirjoittaisin aivan kaiken, mitä olen ajatustyöllä mielestäni kaivanut. Tiivistettynä kuitenkin vääristyneitä skeemoja ja paljon epävarmuutta.

Ahdistuksesta kärsin edelleen. Masennuksen helpottuessa nimenomaan ahdistus on tuntunut saaneen tiukemman otteen. Persoonani ei tunnu enää kasalta paskaa, mutta tilalle on tullut muita ongelmia. Valitettavasti nämä ongelmat ovat sellaisia, joiden kanssa minun on todella tapeltava säilyttääkseni toimintakykyni. Esmerkkinä voisin käyttää kuolemanpelkoa. Panikoin suuren osan ajastani sairasvani jotain kammottavaa tautia, joka tappaa minut. Samoin pelkään esimerkiksi rekkoja ja junia kuolemanvaaran vuoksi. Tuntuu kovin kummalliselta, että vuosi sitten vielä pyörittelin päässäni ajatusta kuolemasta oman käden kautta. Nykyään kuolema tuntuu kammottavalta asialta, joka voi vaania joka nurkalla. Se vie minulta yöuneni ja suuren osan voimavaroistani. Tuntuu, että olen jatkuvasti järkyttävän väsynyt ja erilaisten ruumiillisten oireiden kuormittama. Nuo oireet eivät ole omiaan vähentämään pelkojani. Parempina hetkinä ymmärrän vainoharhaisuuksieni olevan järjettömiä, mutta välillä ne ottavat vallan saaden minut jälleen hysteeriseksi.

Tästä päästään siihen, että stressinsietokykyni on edelleen olematon. Pienikin kuorma voi saada minut todella ahdistuneeksi ja lamaantuneeksi. Varmasti pelkoni ja mielialanvaihteluni eivät asiaa paranna. Veikkaan, että jos saisin edes pelkoni rauhoitettua niin kestäisin stressiä hieman paremmin.

Nyt en kuitenkaan ole täysin avuton. Olen oppinut, että omalla toiminnallaan voi vaikuttaa asioihin yllättävän paljon. Tupakoinnin lopetin ja alkoholiakin käytän huomattavasti aikaisempaa vähemmän. Olen  myös suunnitellut hakevani mielenrauhaa joogasta ja meditaatiosta. Molemmista olen lukenut jonkin verran, mutta päässyt myös kuulemaan ihan kasvotusten ihmisten kokemuksista. Jotkut ovat sanoneet, että jo muutaman kerran jälkeen olo on kohentunut.

Menenkin heti ensi maanantaina menen joogatunnille. Myös ruokavalio on aika pistää uusiksi, kun vaan saan palkkani ja on sellaiseen enemmän rahaa. Siitä en kuitenkaan tässä postauskessa puhu enempää, vaan ruokavalioremontin tehdessäni kirjoitan aiheesta ihan oman postauksen.

Oloni on näiden asioiden kirjoittamisen jälkeen aika omituinen. Minun on vaikea uskoa, että tämä teksti on kohta kaikkien luettavissa. Se ei tunnu ollenkaan pahalta, mutta kummalliselta. Tässä tekstissä on enemmän asiaa minusta kuin varmaan kaikissa netissä julkaisemissani ei-kaunokirjallisissa teksteissä yhteensä. Aivan kaikkea en kertonut, enkä koskaan tule kertomaankaan, koska ei siinä olisi oikeastaan mieltäkään. Tämä teksti välittää lukijoille kaiken sen mitä halusinkin. Kuvan yhden mielenterveyskuntoutujan maailmasta kaikessa karuudessaan. Karuudella en tarkoita pelkästään rankkaa elämää tai synkkää maailmankuvaa. Tarkoitan sillä myös niitä pahoja ajatuksia, joita joskus niin häpesin. Julkisuudessa annetaan kuva esimerkiksi masentuneesta, joka vain yksinkertaisesti inhoaa itseään ja on menettänyt halunsa elää. On tuskainen. Häntä säälitellään ja surkutellaan, mutta harvoin puhutaan niistä asioista, jotka sotivat avuttoman uhrin kuvaa vastaan. Se on yksi syy, miksi halusin kertoa teille omasta itsestäni kaikkine virheineni. Yhden esimerkin siitä, mitä mielenterveyskuntoutujan elämä todella voi olla. Halusin korostaa inhimillisyyttä. Sitä että vaikeudet voivat johtaa ikävään käytökseen ja kamaliin ajatusmalleihin, mutta niistä on kuitenkin mahdollista vapautua. Vaikka esimerkiksi masennuksesta puhutaan paljon, pysytään niistä kaikista rumimmista ajatuksista hiljaa. Tässä tehdään karhunpalvelus masentuneille. Pahat ajatukset nimittän tekevät paljon pahempaa jälkeä silloin kuin niistä ei puhuta ja selvennetä, että ne ovat aivan normaali osa tätä sairautta - eivät läpeensä pahan ihmisen merkki.

Kuva pöllitty 9gagista kuten huomata saattaa. En voinut vastustaa kiusausta, vaikka tekstin ja kuvan tyyli nyt poikkeavatkin aika radikaalisti toisistaan.