sunnuntai 25. elokuuta 2013

Mikkelin poikateatteri ja Valssimyllyn valtaus

Viime vuosina Mikkeli on kunnostautunut kulttuuripuolella. Ennen hyvin näkymättömästä kaupungista on noussut muutamia ympäri maan tunnettuja kulttuurilupauksia. Ali Elkharam meni ja tuli tunnetuksi Idolssin kautta. Metallipuolelta meiltä löytyy Bloodred Hourglass.

Mikkeli on tullut tunnetuksi myös teatteripuolella. Meidän poikateatterimme on saanut tunnustusta ympäri maan. Pojat palkittiin muun muassa Helsingin Teatris-festareilla keväällä. Omallakin paikkakunnallamme heidän näytelmänsä ovat aina olleet hyvin suosittuja. Sanoisin sen johtuvan siitä, että niissä on jokaiselle jotain. Näytelmistä löytyy huumoria, vakavaa sisältöä, sekä selkeää kannanottoa nuorten (ja vähän muidenkin) asioihin. 

Olen iloinen siitä, että pojat ovat käyttäneet julkisuuttaan Mikkelin olojen parantamiseen. Nyt viikonloppuna ryhmä otti kantaa harrastustilojen puutteeseen kotikaupungissamme. He valtasivat vanhan Valssimyllyn osoittaakseen, että tiloja kyllä löytyisi. Osa niistä vaan vaatisi kunnostamista. 

Työni kautta kuulin hieman enemmänkin poikatatterin motiiveista tempaukselleen. Lisäksi asiasta on tullut juteltua poikaystäväni kanssa, kun tuo nyt kyseisessä ryhmässä on. Yritetään vedota niin suoraan kaupunkiin kuin muihin mikkeliläisiin, että ottaisivat asiaa enemmän esille. Tämä on mielestäni erittäin hieno juttu. Asiasta pitää syntyä keskustelua niin päättäjien keskuudessa kuin ihan toritasollakin. 

En kuitenkaan sano, että kaupungin olisi suoraan alettava syytämään hirveästi rahaa eri harrastusryhmille. Kulttuuri-ihmisenä haluaisin toki nähdä sen koko kirjon kukoistavan kaupungissamme. Tiedän kuitenkin, että on paljon muitakin asioita, joihin rahaa menee. Toki harrastustoimintakin on tärkeää. Se pitää ihmiset vireinä ja ehkäisee muun muassa syrjäytymistä. Emme kuitenkaan voi unohtaa vaikkapa sairaaloissa kituuttavia vanhuksia, joiden olot ovat sietämättömät. Joidenkin lähteiden mukaan elämä siellä ei ole edes ihmisarvoista. Yhä enemmän kuulee juttuja siitä, miten vanhukset eivät saa ruokaa, eivät pääse vessaan ja miten muun hoidon korvikkeeksi heille syötetään enemmän ja enemmän lääkkeitä. Itse asiassa jopa Poikateatterin eilisessä näytelmässä otettiin kantaa tähän. 

Kulttuuriharrastajana olisi tavallaan minulta pois, jos rahat sijoitettaisiin noihin vanhuksiin. He kuitenkin tarvitsevat niitä paljon enemmän kuin minä. Se, että vaikkapa poikateatteri on joutunut treenaamaan koulun pihalla ei mielestäni ole yhtä paha, kuin että vanhukset joutuvat elämään viimeiset vuotensa tuollaisissa oloissa. 

Siltikin on mielestäni hyvä, että pojat ottivat aiheen esille. Jotkut tuntuvat vähän suivaantuneen asiasta, joka on minusta naurettavaa. Ei Poikateatteri varmaankaan tarkoittanut, että heidän asiansa pitäisi olla se kaikkein tärkein tai että siihen pitäisi laittaa kaikki likenevät rahat. He halusivat nostaa asian ihmisten tietoisuuteen ja saada aikaan keskustelua. Tällä tavoin voi löytyä parhaimmillaan myös yksityisiä lahjoittajia, jotka haluasivat tukea harrastustoimintaa. 

Mikkelissä ei muutenkaan mitenkään liikaa ole yhteisistä asioistamme kiinnostuneita nuoria. Hyvä, että jotkut sentään jaksavat ottaa kantaa. Minä sanoisin, että hyvä pojat. Mahtavaa! Vastaavanlaista toimintaa ehdottomasti lisää Mikkeliin. Veikkaan, että useampikin voisi innostua yhteiskunnallisista asioista, kun huomaisi, ettei se ole pelkästään kuivia keskusteluja toinen toistaan vaikeampien termien kera. 

***

Mutta sitten itse Suomi-Finland No More -  näytelmään, joka esitettiin eilen kyseisellä Valssimyllyllä. Tämän kertainen esitys oli uudella kokoonpanolla toteutettu versio vuoden 2011 näytelmästä. Alkuperäistä en koskaan ole nähnyt, mutta odotin silti esitykseltä paljon. Jesse on puhunut siitä sen verran, että tiesin mistä on kysymys. Ideahan oli tulevaisuuden totalitaristinen Suomi, jossa vallitsi kunnon natsimeininki. Suomalaisuus oli korkein mahdollinen arvo ja toisinajattelijoille kävi huonosti. Järjestelmää vastustamaan syntyi vastarintaliike, joka unelmoi vapaasta Suomesta.

Pääsimme seuraamaan poikien työskentelyä jo jonossa. Valvontakomission kapteeni vahti kahden muun vartijan kanssa jonoa ja kyseli ihmisiltä heidän nimiään ja muun muassa sitä, olivatko nämä oikea- vai vasenkätisiä. Käsistä kysyttiin, koska näytelmässä myös vasenkätisyyttä pidettiin paheksuttavana ja merkkinä viallisuudesta. Jossain vaiheessa jonoon soluttautui poikateatterilaisia, joilta kapteeni meni sitten kysymään nimeä. Vastauksensa jälkeen kukin poika talutettiin sisälle Valssimyllyyn. Tämä pieni maistiainen näytelmästä oli mielestäni nerokas. Se loi tunnelmaa ja teki jonottamisesta paljon mielenkiintoisempaa.

Porukkaa saapui paikalle yli 200 ihmistä, vaikka tilaa oli vain sadalle. Niinpä Poikateatteri pitikin yhden esityksen sijaan kaksi, toinen nuorille ja toinen vanhemmalle yleisölle. Jako ei ehkä ollut ihan reilu. Ihmiset olivat saapuneet paikalle ties kuinka kauan etukäteen ja sitten kuulutetaan, että voisivatko nuoret ystävällisesti odottaa seuraavaan näytökseen. Monet nimenomaan nuorista olivat saapuneet tuntia ennen paikalle, kun taas vanhempi väki vasta viimetingassa. Yksikin tyttö kertoi minulle, ettei hänellä ollut myöhemmän näytöksen jälkeen enää kyytiä kotiin. Onneksi nuoria ei kuitenkaan varsinaisesti pakotettu jonosta pois, vaan annettiin mahdollisuus päästä ensimmäiseen näytökseen. Monen kohdalla sosiaalinen paine kuitenkin johti siihen, että he joutuivat muuttamaan suunnitelmiaan.

Ymmärrän tuon kyllä toisaalta, koska vanhempi väki tuskin olisi jäänyt pidemmäksi aikaa odottelemaan. Ehkä noin oli kuitenkin paras. Itsehän jäin rikollisesti ensimmäiseen näytökseen. Paikalta oli vyörynyt suuri joukko about yläasteikäistä porukkaa, joten koin olevani tarpeeksi aikuinen jäämään jonoon. Ehkä en tehnyt suurta väryyttä kellekään.

Jesse ei ollut väärässä sanoessaan, että Valssimylly sopi esityspaikaksi karun tunnelmansa ansiosta. Vaikka olihan se homeilman hengittäminen toki vähän epämukavaa. Paikka kyllä todisti harrastustilojen puutteen varsin hyvin. Voin vain kuvitella miten tiukkaa monen tunnin oleskelu hometalossa on tehnyt.

Hometta lukuunottamatta paikka oli kuitenkin aika täydellinen. Graffitit, tunkkaisuus ja hämäryys loivat esitykseen aivan upean tunnelman. Itse showkin oli varsin loistava. Se oli hauska ja vakava samaan aikaan. Huumoria oli juuri sopivasti, eikä se siten päässyt pilaamaan näytelmän sanomaa. Pikemminkin se vain vahvisti sitä. Pojat olivat keksineet superisänmaalliseen valtioon aivan loistavia yksityiskohtia kuten muun muassa, ettei nakkikioskeilla saanut myydä vaikkapa kebabia vaan lähinnä piimää ja kalakukkoa.

En voi kuin ihmetellä poikien näyttelijäntaitoja. He olivat aivan mahtavia. On vaikea uskoa, ettei Poikateatteriin todella ole minkäänlaista pääsykoetta. Olen edelleen todella yllättynyt siitä miten loistavasti jokainen näyttelijä hoiti roolinsa. Täytyy sanoa, että myös joukon johtaja Kati Kinnunen on tehnyt aivan loistavaa työtä. Näyttelijävalinnat eivät olisi voineet olla parempia.

Pientä kritiikkiä nyt annan kuitenkin, ettei mene ihan täydeksi ylistämiseksi. Näytelmää olisi voinut syventää vielä pikkuisen. Vakavammat kohtaukset menivät mielestäni hieman liian nopeasti. Etenkin dramaattinen loppu. Jos tuollaisia kohtauksia oltaisiin hieman hidastettu ja käsitelty syvällisemmin niin näytelmä olisi ollut täydellinen. Minun makuuni turhaa heilumista ja ilmeilyä olisi myös pikkuisen liikaa. Kumpikaan noista ei kuitenkaan ole mikään hirvittävä miinus. Näytelmä oli uskomattoman upea, etenkin kun ottaa huomioon, että se on aivan tavallisten opiskelijapoikien tekemä. Jo näkemäni improt ja  Likinäkökulma-näytelmä olivat hyviä, mutta Suomi-Finland No More oli suorastaan loistava. Näille pojille nostan hattua.


lauantai 17. elokuuta 2013

Jurassic Rock 2013

Minulle Jurassiciin meno on ollut jokavuotinen perinne jo jonkin aikaa. Harkitsin kuitenkin tänä vuonna, etten menisi sinne ollenkaan. Mutta sitten julkistettiin kaksi esiintyjää, jotka muuttivat mieleni: Amaranthe ja System Of A Down. Mieli muuttui aika nopeasti. Tänä vuonna tuntui kuitenkin moni paikallinen jättäneen festarit väliin. Ainakin omasta ikäluokastani. Aikaisemmin mikkeliläisiä näki jatkuvasti, mutta festarilipun koventunut hinta varmasti söi paikallisia asiakkaita. Ulkopaikkakuntalaisia oli kuitenkin huomattavasti enemmän. Juran ilme oli hyvin erilainen kuin edellisinä vuosina. Festarin tunnisti kyllä yhä, mutta siihen oli tullut hyvin paljon uutta mukaan.

Tämän vuoden Jurassicissa oli tarkoitus pelleillä ihan kunnolla. Olin miettinyt jo jonkin aikaa, että voisi pukeutua erikoisemmin ja väkertää muutenkin kaikkea hölmöä festarikrääsää mukaan. Porukallamme oli mukana muun muassa lippu ja tabardi, johon oli tarkoitus kerätä nimikirjoituksia ihmisiltä. Tavoitteena oli saada se täyteen niin, että festarista jäisi jokin konkreettinen muisto.

Perjantain asuni oli aika sekalainen. Vetäisin päälleni jonkun Gina Tricotista ostamani "lentäjän takin", merirosvohatun, mustan minihameen ja rikotut sukkahousut. Tuo lentäjän takki sen takia, että siinä oli edessä sellainen napistus, joka muistutti vähän jonkun vanhan ajan seilaajan takin napitusta. Lisäksi se kävi kivasti väreihini. Tarkoitukseni oli tuona päivänä pistää vähän laimeampi asu päälle, ikään kuin testatakseni ihmisten reaktioita. Kyseessä oli kuitenkin pikkukaupungin festari, joten hassuja ei ihan hirveästi ollut vuosien varrella näkynyt. Pari ninjaa ja jotain vastaavaa muistaakseni olen nähnyt, mutten sen enempää.

Perjantain asuni sai varsin positiivisen vastaanoton. Ihmiset tulivat juttelemaan ja aika moni kutsui Jackie Sparrowksi. Aloitimme kierrellessämme myös nimmarien keräyksen. Lisäksi päätimme pistää pystyyn benji-kolehdin ystävälleni Rosalle. Hän oli varautunut maksamaan hypyn itse, mutta se maksoikin muutaman kympin enemmän kuin mitä hän oli odottanut. Päätimme siis kerätä loput rahat kasaan tavalla, johon olimme festareilla muutaman kerran törmänneet.

Perjantain meno oli mukavaa, muttemme tulleet katsoneeksi yhtään esiintyjää! Aika meni leirinnässä chillaillessa, eikä esiintyjätarjonta sinä päivänä ollut minun makuuni. Vasta viimeinen esiintyjä Pendulum DJ-set &Verse tuntui katsomisen arvoiselta. Siihen menessä oli kuitenkin alkanut kaatosade ja fiiliskin oli vähän mennyt. Siispä päätimme Jessen kanssa jättää keikan väliin ja suunnata kotiin nukkumaan.

Lauantaina saavuin paikalle viikinkiasussa. Olin väkertänyt jonkun vanhan paljettimekon yläosasta ja korsettivyöstä itselleni yläosan. Alaosana oli tavallinen musta hame, mutta siihenkin sai lisää ajan henkeä vöillä. Kokonaisuuden kruunasivat korut ja (teko)turkishuivi. Tämä asu herätti huomiota heti porteista sisään astuttani. Erään ystäväni ilme oli melkoinen minut nähdesään. Totesi myös, ettei sitten tunne minua. Leikkiähän tuo laski, ainakin toivon niin. Jotkut ystävistäni eivät ihan ymmärrä kaikkia temptauksiani, mutta suvaitsevat ne kyllä.

Tapasimme jälleen loistavia ihmisiä, tuttuja ja tuntemattomia. Törmäsimme myös pariin muuhun erikoisemmin pukeutuneeseen tyyppiin, muun muassa erehdyttävästi Slendermania muistuttavaan maskimieheen ja hänen "isoisäänsä". Näiden lisäksi porukassamme oli alusta asti pyörinyt pari pikachua.

Lauantaina tuli sentään käytyä festarialueellakin, lähinnä katsomassa Devin Townsend Projectia. Tosin vain puoleenväliin sitäkin, koska tuli sitten vähän muuta tekemistä. Deviniä kuuli joka tapauksessa etäämmällekin ja keikka olivarsin hyvä. Lähdettyäni taas aika aikaisin en kerennyt kuulemaan Juularia, mutta sentään Where We Belongin. Se ainakin kuullosti aivan yhtä hyvältä livenä kuin vaikkapa Youtubesta kuunneltuna.

Lauantain juhliminen ei myöskään ulottunut myöhälle yölle. Koko päivän riehuessa väsyy aika herkästi. Tai sitten olen tulossa vanhaksi. Toivottavasti en kuitenkaan ihan vielä.

Eräs uusi tuttavuus oli aikaisemmin esittänyt, että voisin sotkea perjantain ja lauantain asuja viimeisenä festaripäivänä. Päätin ottaa vinkistä vaarin ja pikkuisen yhdistelinkin niitä sunnuntain puhtaaseen merirosvoasuun. Itse olin asuun tyytyväinen. Ainut miinuspuoli oli, että se oli pienoinen idioottimagneetti. Känniset ääliöt ilmeisesti kuvittelivat paljastavammin pukeutuvien naisten olevan julkista omaisuutta. Yleensä nuo kyllä uskovat yhdestä kerrasta, mutta tämä porukka ei meinannut. Oikeuttivat kourimisensa sillä, että kuulema näytin pornotähdeltä. Minä voin näyttää vaikka yhden tähden huoralta, mutta se ei siltikään tarkoita sitä, että haluaisin kenenkään koskevan itseeni. Joskus voisi käyttää vähän niitä aivojakin. Ymmärrän, että vähäpukeinen nainen voi pistää humalaisten miesten päät pyörälle, mutta ne kädet voisi silti pyrkiä pitämään kurissa.

Tuo ei kuitenkaan onneksi pilannut iltaa. Leirinnässä tuli jällen pyörittyä aika paljon, mutta kävimme toki katsomassa Amaranthen ja System Of A Downin. Lisäksi Rosa sai hypättyä benjin, josta hän oli unelmoinut jo aika kauan. Näytti sen verran kivalta, että voisi itsekin kokeilla joskus. Minun tuurillani se naru vaan katkeaisi juuri omalla vuorollani.

Amaranthen keikka oli jälleen todella, todella upea. Olen tykästynyt Tuskan jälkeen bändiin oikein kunnolla. Jäsenet eivät ehkä olleet Jurassicin keikalla ihan yhtä läsnä kuin Tuskassa, mutten silti menisi moittimaan. Keikka oli aivan mahtava. Olin aivan lavan edessä ja meno oli sen mukainen. Olin pyörtyä (nestehukkaan?) yhdessä vaiheessa, mutta onneksi juuri silloin eturivin ihmisille tarjottiin vesimukeja.

Koska katsoin Amaranthen loppuun asti, en löytänyt enää kavereitani SOAD:in keikalta. Siispä siirryin vähän syrjemmälle seuraamaan keikkaa, kunnes löysin leirintään päin lampsivat ystäväni. Päätimme siirtyä seuraamaan keikkaa sinne. Idea oli varsin hyvä, sillä olo oli vieläkin sellainen, etten välttämättä olisi pysynyt tolpillani enää kauaa.

SOAD:in jälkeen pyörimme vielä jonkin aikaa leirinnässä, mutten viitsinyt jäädä koko illaksi kuitenkaan. Seuraavana päivänä oli kuitenkin tiedossa työpäivä, enkä halunnut uusia perjantaista krapulatyöpäivää. Rosan kanssa kun olimme saaneet loistavan idean aloittaa juhlimisen vähän etukäteen. Samalla tulimme tehneeksi hienon lippumme ja tabardimme, joiden "nerokkuus" varmaan selittyykin osittain humalatilallamme. Seuraavana päivänä töissä kyllä huomasi, ettei ollut viettänyt ihan vain rauhallista koti-iltaa.

Nyt se on sitten taas ohi. Tuntuupa kummalliselta. Jurassic on aina ollut ikään kuin kesän lopettajaisjuhla. Vastahan oli kesäkuun alku ja valmistuin lukiosta. Aika menee aivan liian nopeasti.

Tämän vuoden Jurassicissa oli jotenkin todella erilainen tunnelma kuin aikaisemmissa. Varmaan festarin koon kasvaminen vaikutti jonkin verran, varmasti myös seuran osittainen vaihtuminen. En oikein tiedä, onko muutos positiivinen. Tavallaan ei. Jotenkin Jurassicista on kadonnut sen hohto. Joskus tuota odotti pari viikkoa etukäteen, mutta ei enää. Muistan vielä, kun Jurassiciin meneminen jännitti. Eipä jännitä enää. Toki minulla oli todella, todella hauskaa, mutta tunnelma oli todella erilainen kuin edellisinä vuosina. Ehkä se johtuu siitäkin, että on kasvanut. Lukiovuodet ovat takana ja on alkanut aikuistua. En todellakaan väitä olevani vielä mikään aikuinen, mutten enää tunne oloani oikein teiniksikään. Yllätyksekseni olen huomannut tavallaan kaipaavani sitä, kun olin vaikkapa 16. Tuntuu, että heitin paljon asioita hukkaan ja olisin voinut nauttia nuoruusvuosista sen sijaan, että olisin angstaillut yksin kotona. Jonkinlainen ikäkriisi minulla varmaankin on menossa, kun tuntuu että suunnilleen vollotan kaikille kultautuneille muistoille. Niitä aikoja kun ei enää takaisin voi saada.

Voisin selittää haikeista fiiliksistäni vaikka kuinka, mutta ehkä jätän niistä jauhamisen tähän. Sen sijaan voisin laittaa tähän loppuun kuvia Jurassicista.

Mitään pro-asukuvia ei ole tarjolla, koska en tajunnut niitä etukäteen ottaa. Jotenkin ei käynyt mielessä, että festareilla voi sattua ja tapahtua sen verran, ettei kuvien ottamiseen välttämättä jää aikaa. No mutta on tässä nyt jotain edes hieman valottavia! Nämä kuvat ovat siis ensimmäisen päivän otoksia.





Sitten toisen päivän kuvailuihin.




Tässä onkin aivan loistava lippumme. Nimi oli Jessen ideoima ja paras, minkä saimme pähkäiltyä yhdessä illassa. Halusimme jotain idioottimaisella tavalla hauskaa, hieman kaksimielistä ja ehkä jotain hieman fantsuhenkistä. Kääpiöviikinki on minun tuhertamani ja puhekuplan Rosa halusi lisätä muistuttamaan Hevosmiesten killasta. 

  Sitten sunnuntaihin.
Tässä on yksi uusista festaritutuistamme. Oikean naamankin onnistuimme Rosan kanssa bongaamaan lopulta!
 Rosa narunjatkeena.




Tässä minä ja ystäväni yhtä hurmaavina kuin aina. Etenkin Villen kropassa tekstit ovat sitä luokkaa, että hän on varmasti ollut aamulla ylpeä. 




Tänä viikonloppuna oli tarkoitus lähteä keskiaikamarkkinoille, mutta rahatilanne esti suunnitelmat. Nyyh. No ensi vuonna sitten.


maanantai 12. elokuuta 2013

Sotahuuto 2013

Pari viikkoa sitten tuli jälleen käytyä Hämeenlinnassa päin. Tällä kertaa ei kuvauksissa, vaan boffaamassa. Osallistuin nimittäin Suomen suurimpaan boffaustapahtumaan, Sotahuutoon. Odotukset olivat aika korkealla, koska monet tuttavani ja toki Jesse olivat puhuneet tapahtumasta hyvin paljon. Monet tuntuivat odottavan sitä kuin kuuta nousevaa.

Perjantaiaamuna minua odotti ikävä yllätys. Herätessäni oloni oli hyvin flunssainen ja minua alkoi epäilyttää, voisinko boffata ollenkaan. Reissuun halusin silti ehdottomasti lähteä. Siispä pakkasin kimpsuni ja kampsuni, varautuen myös siihen, että joutuisin ehkä keksimään itselleni skenaarioiden ajaksi muuta tekemistä.

Perjantai-iltana ei ollut juuri aikaa boffata. Pidimme nopeat treenit ryhmämme 13. komppanian kanssa, jonka jälkeen pyörimme vielä Jessen kanssa hetken alueella ennen nukkumaan menoa. Tajusimme vasta paikan päällä, että olimme kyllä muistaneet ottaa mukaan peiton ja tyynyjä, muttemme minkäänlaista makuualustaa. Siispä nukuimme vain pressu meidän ja kylmän maan välissä. Sen kyllä huomasi seuraavana aamuna, sillä flunssani oli mennyt pahempaan päin. Edes pari buranaa eivät auttaneet oloon sen vertaa, että olisin jaksanut boffata. Niinpä tyydyinkin jäämään kameramieheksi. Vaikka vähän harmittikin, että lauantain boffailut jäivät sivu suun, niin silti skenaarioita oli mukava seurailla.

Sunnuntaina pääsin kuitenkin mukaan. Minua jännitti jälleen vähän, koska olen ollut aika laiska käymään treeneissä. Etenkin kun vastapuolella oli isoja miehiä panssareiden kanssa. Olo oli vähän kuin teurastettavaksi menevällä, mutta jollain tapaa se oli oikeastaan aika hauskaa. Minulle tärkeintä oli hauskanpito, ei se että säilyisin mahdollisimman pitkään hengissä tai saisin mahdollisimman monta tyyppiä hengiltä. Vaikka täytyy myöntää, että aina tappoja saadessani tuli aika riemastunut fiilis. Tuntui, että olin tehnyt ryhmän eteen jotain ja kehittynyt hieman lajissa.

Noxbosta tunsin kehittyneeni hieman, vaikken hirveästi sen jälkeen ollut boffannutkaan. Ehkä se johtui siitä, että jännitys oli laskenut huomattavasti eikä tarvinnut miettiä koko ajan sitä omaa henkiinjäämistä. Uskalsi käydä rohkeammin päälle ja valppaamman fiiliksen takia onnistui löytämään niitä osumapaikkoja. Siitä varmaan osaltaan johtui se, että ensimmäinen Sotahuutoni tuntui erittäin onnistuneelta. Tykkäsin ihan älyttömän paljon. Mieleeni olivat myös ihmisten keskiaikateemaiset asut. Pari ryhmää oli eläytynyt oikein ylitse muiden ja toivon todella, etteivät ihmiset pidä minua tuijottamiseni takia creepynä stalkkerina. Ensi vuonna voisi itsekin panostaa hieman enemmän eläytymiseen.

Mutta kai sitä pitäisi vielä sanoa jotain tuloksista. Ensiksi julkistettiin, että olisimme saaneet viidennen sijan, mutta putosimme myöhemmin kuudennelle sijalle. Kuudes sija ei kuitenkaan ole mitenkään huomattavasti viidettä huonompi, joten olen iloinen tuostakin.

Sitten hieman kuvia.










sunnuntai 4. elokuuta 2013

Hämeenlinnan kuvaukset osa 1

Noin kuukausi sitten Mika Leinonen kuvaili minua Hämeenlinnassa. Sekä ihan itse linnassa, että myöhemmin ulkona Aulangolla. Itseäni jännitti vähäsen, koska tämä oli ensimmäinen kerta, kun olin varsinaisissa kuvauksissa. Aika nopeasti jännitys kuitenkin alkoi karista pois, etenkin kun Mika kertoi, ettei itsekään ole pitkään harrastanut henkilökuvausta. Kuvista tuli varsin hyviä ja koin oppineeni mukavasti malleilusta jo ensimmäiselle kerralla. Tässä ensimmäinen satsi kuvia. Seuraavassa voi kestää jonkin aikaa, sillä loput kuvat ovat vielä käsittelyssä.











Tähän loppuun vielä: Olin viikonlopun boffaamassa Sotahuudossa. Kirjoitan postauksen tapahtumasta lähipäivinä muutamien kuvien kera.