lauantai 24. marraskuuta 2012

Imaginaerum-elokuva - positiivinen järkytys

Tulin suoraan leffasta väsäämään tätä postausta. Voisi ehkä olla fiksua nukkua yön yli ensin, mutta minulle vain iski pakottava tarve päästä nyt kirjoittamaan ja sitä kautta jäsentelemään omia ajatuksiani. On nimittäin sen verran kummallinen olo tuon elokuvan jälkeen, että olen tosissani sen tarpeessa.

Kuullessani ensimmäistä kertaa Nightwishin leffasta olin varsin haltioissani. En ollut uskaltanut unelmoidakaan lempibändini musiikille perustuvasta elokuvasta. Saatuani tietää hieman juonesta innostuin vielä enemmän. Säveltäjä/runoilijavanhuksen matka mielikuvitusmaailmaansa ja menneeseen kuullosti juuri minua kiinnostavalta tarinalta.

En malttanut olla lueskelematta Hartwall-areenalla käyneiden merkintöjä Imaginaerumista. Tiesin jo siis vähän enemmänkin siitä mitä odottaa. Olin myös lukenut joitain arvosteluja elokuvasta, joissa sitä nimitettiin muun muassa sekavaksi. Niistä huolimatta odotukseni leffan suhteen olivat korkealla. En jotenkin uskonut, että noin mahtavista elementeistä koottu elokuva voisi olla huono.

En ollut lainkaan väärässä. Elokuva oli loistava. Pätkä kosketti kuitenkin sen verran läheltä, että omalta kohdaltani voisin luonnehtia sitä myös järkyttäväksi. Varmasti osa leffan viehätyksestä koostuukin kohdallani siitä, että kykenin samaistumaan siihen niin hyvin. En osaa sanoa, olisiko se ollut yhtä vavistuttava jostakin toisesta näkökulmasta katsottuna.

Pelkästään omille samaistumisen kokemuksilleni en kuitenkaan perusta kehujani. Kuten jo mainitsin, jo pelkästään juoni oli mielenkiintoinen. Vaikka uskoinkin alusta asti luvassa olevan miellyttävä leffareissu, niin joidenkin arvostelujen vuoksi hieman pelkäsin leffassa sorruttavan pintapuolisuuteen. Olin nähnyt trailereista maistiaisia huikeasta visuaalisesta puolesta ja se myös herätti ajatuksia siitä, olikohan tarinaan panostettu yhtä paljon. Nyt leffan nähtyäni voin sanoa olevani jokseenkin eri mieltä leffaa pintapuoliseksi ruotineiden arvostelujen kanssa. Lisäksi juoni oli minusta tarpeeksi selkeä, tarina kulki sujuvasti ja päähenkilö Thomas Whitmanin muistojen palaset koottiin loppujen lopuksi yhteen varsin eheäksi paketiksi.

Hahmojen syvennyksestäkin olin kuullut jonkun valittaneen. No joo, ehkä heissä olisi voinut hieman syvemmällekin mennä, mutta en todellakaan sanoisi heidän jääneen pintapuolisiksikaan. Keskeisten henkilöiden tarinat tulivat kyllä selviksi varsin hyvin ja heihin kykeni samaistumaan erinomaisesti. Persoonat olivat mielenkiintoisia ja jokainen täysin omanlaisiaan. Hienointa hahmoissa oli ehkä inhimillisyyden korostuminen. Jokainen keskeisimmistä henkilöistä oli epätäydellinen omalla kauniilla tavallaan. Hahmot eivät olleet vain henkilökohtaisten tragedioidensa viattomia uhria, vaan kukin oli elämässään tehnyt omat virheensä.

Kantani Imaginaerumin musiikista on varmaankin jo tullut selväksi. Siihen minulla ei ole juuri lisättävää. Olisin ehkä kuitenkin toivonut Nightwishin musiikin esittävän hieman suurempaa roolia leffassa. Vain Scaretale ja Slow Love Slow pääsivät elokuvaan sellaisenaan kuin ne ovat varsinaisella levyllä. Muut biisit soivat vain taustalla, ikään kuin tunnelmaa luomassa tai tehostamassa. Jotenkin olisin odottanut elokuvassa useaan otteeseen nimeltään vilahtavan Song Of Myselfin saavan oman kohtauksensa, ehkäpä jopa loppuhuipennuksena. Ehkä nykyinen ratkaisu on kuitenkin parempi leffan keskityttyä loppupuolella enemmän päähenkilön ihmissuhteisiin kuin persoonallisuuteen. Turn Loose The Mermaids pääsi Sundown-scorebiisissä aika hyvin oikeuksiinsa, vaikka olisin ehkä kuvitellut sillekin ainakin hieman hidastempoisemman kohtauksen.

Visuaalisesta puolesta tulikin jo mainittua. Se oli tosiaan vallan upea. Etenkin vuoristoratakohtaus ja nuoren Whitmanin lentely lumiukon kanssa elokuvan alkupuolella olivat todella vaikuttavia kohtauksia. Ne suorastaan imaisivat mukaansa ja itsestäni ainakin tuntui melkein kuin olisin ollut keskellä kohtausta enkä vain katsomassa sitä sivusta. Muutenkin Whitmanin sisäinen maailma oli toteuttu erittäin hyvin ja kuvaavasti. Oli ihan kekseliästä laittaa leffan alkupuolen rauniolla tapahtuvaan kohtaukseen rakennusmieheksi vanhuksen lääkäri. Meni jotenkin ihan kylmät vääreet, kun raksamies totesi Whitmanin tyttärelle, ettei mitään ole tehtävissä, jonka jälkeen parivaljakko poistui yhdessä, muistaakseni käsi kädessä paikalta. Etenkin tytön välinpitämätön reaktio vihlaisi aika pahasti sen heijastaessa Thomasin käsityksiä Gemin tunteista itseään kohtaan.

En ymmärrä ollenkaan, miten Iltalehden arvostelija oikein sai väännettyä tästä elokuvan, jonka kohderyhmä olisi sama kuin Twilightin. Omasta mielestäni Imaginaerum ei suinkaan ollut mikään teinien ajantappovälineeksi soveltuva elokuva. Tuskinpa vaikkapa tyypillinen viisitoistavuotias edes ymmärtäisi leffasta sen syvempiä merkityksiä. Itseäni ainakin Imaginaerumin eskapismiteemat, uran ja ihmissuhteiden välinen ristiriitatilanne, sekä taiteilijaluonteen vaikeus ja haavoittuvaisuus puhuttelivat. Lisänä tietenkin jo se mainitsemani hahmoissa näkyvä inhimillisyys. Sitä tuntui oikeastaan koko elokuva korostavan. Että jokaisella meillä on elämässään omat murhenäytelmänsä ja suuretkin virheet ja että asioilla on loppujen lopuksi hyvin monta puolta.









Ja sitten vielä vähän kuvaa leffavetimistäni:



P.S. Lisäsin sivupalkkiin kyselyn siitä, millaisia postauksia te tänne haluaisitte enemmän. Vastailkaahan siihen ja saa minulle kommentillakin niitä postausehdotuksia laittaa!

***
I was just watching Imaginaerum-movie. It was as good as I expected. I liked the idea of the movie from the beginning. I've always been interested in films that focus on artists. This movie got extra points because of it's genre, fantasy. 

I also idenfity with the main character, Thomas Whitman, but it's not the only reason why I love this movie. The story was very interesting. The clarity of it surprised me because I have red reviews that claimed it was incoherent. Also the characters had been called superficial. I disagree. Each character was deep enough. In addition, they had kind of humanity that can not see in many films. All of them have their own tragedies, and everyone of them had done their own mistakes. They weren't victims, but neither evil. 

I love Imaginaerum's soundtrack. I would have just liked to hear more songs from Imaginaerum-album. The score was fine, but original versions of songs could have been used more. Then the movie could have been even more impressive. 

Imaginaerum was absolutely a fantastic visual implementation. In particular, a roller coaster scene was mind blown. It almost felt like I was a part of scene, not just audience. Whitman's inner world was built very well anyway. I loved the scene where Whitman's doctor was a desperate construction worker, who gave up repairing the ruins. (of old man's mind.)

The movie was very thought-provoking. It made me think about life with nature of artist, a conflict between the career and interpersonal relationships and already mentioned humanity in characters personality. 


keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Haastetta

Minulla on ollut sellainen tavoite, että tekisin näitä aika harvoin. Päätin nyt kuitenkin tarttua Smoke and Mirrors - blogin Nebulaltani saamaani haasteeseen. Elikkäs:


1. Kerro 11 faktaa itsestäsi.

2. Vastaa kysymyksiin, jotka haasteen antaja on sinulle antanut.

3. Tee 11 uutta kysymystä seuraaville haasteen saajille.

4. Valitse 11 haasteen saajaa.
  1.  Olen huono keksimään faktoja itsestäni keksittäessä. Mieleen tulevat aina vain ne samat, mitkä aikaisemmillakin kerroilla.
  2. Inhoan sitä, kun ihmiset joilla on paljon rahaa tulevat ihmettelemään, etten voi käyttää omiani esimerkiksi elokuviin. Saan kohtuullisesti rahaa kuussa, mutta ne menevät useimmiten pakollisiin hankintoihin, esimerkiksi talvikenkiin, -takkiin sekä ruokaan. (Asun yhä kotona, mutta päiväni kuluvat koulussa ja harrastuksissa, joten vähän pakko käydä syömässäkin.) Elokuvissa ravaamisesta, baareilusta ynnä muusta on siten vähän pakko karsia. Joku jolla tilille tippuu säännöllisesti rahaa joko töiden tai muiden lähteiden kautta, ei ehkä tajua, ettei minulla ei ole varaa samanlaiseen menoon. Se pistää toisinaan hieman ärsyttämään. Kyllä minäkin mielläni sinne leffaan menisin, mutta kun töitä ei ole, tukia en saa, enkä välttämättä haluakaan.
  3. Kammoan hyökkäävää keskustelutaktiikkaa. Myönnän sortuneeni moiseen joskus itsekin, mutta pyrin tietoisesti välttämää sitä. Sellainen on rasittavaa, jos joku vaikkapa väittelyssä esittää argumenttinsa aina hirveän hyökkäävästi, vähättelee muita keskustelijoita ja heidän mielipiteitään, sekä pitää omaa näkökantaa absoluuttisena totuutena.
  4. Rakastuin juuri uudelleen Benjamin Lacomben töihin. Kannattaa tsekata miehen FB-sivu, sillä sieltä löytyy useita sellaisia töitä, joita ei varsinaisilla kotisivuilla esitetä.
  5. Aloitan aina innoissani uuden piirrustus- tai maalausprojektin, mutta turhaudun usein kun tekniset taitoni eivät vielä yllä ideoideni tasolle. Ehkä jonain päivänä.
  6. Kiinnostun yleensä ihmisistä, joissa on jotain poikkeavaa. Erityisesti sellaisista, joissa se poikkeavuus on samantyyppistä kuin omani. Kaikenlainen omaperäisyys on toki rikkaus.
  7. Minulle aiheuttaa sanoinkuvaamatonta päänsärkyä ihmiset, jotka pätevät asioilla joista eivät ymmärrä yhtään mitään. Esimerkiksi vaikkapa masennus. "Ihminen joka on oikeasti masentunut ei halua puhua sairaudestaan yhtään kellekään!21!!"!!" - tyyliset kommentit koettelevat hermojani, vaikka ne pitäisi jättää täysin omaan arvoonsa.
  8.  Olen huomannut viime aikoina kiinnostuneeni entistä enemmän persoonallisuuspsykologiasta.
  9. Olen päässyt eroon suklaanhimostani, mutta valitettavasti leivokset, vanukkaat ja pienet suolaiset ovat yhä heikkouteni. 
  10. Pelkään hämähäkkejä suunnattomasti.
  11. Minulla oli parin kuukauden jakso, jolloin koin, etten ihmeemmin tarvitse uusia vaatteita. En katsellut vaatekauppoja, enkä kokenut suuremmin innostusta lähdettyäni etsimään talvikenkiä. Nyt tuli taas eksyttyä restylen sivuille ja kaikenlaiset hameet, yläosat ja laukut himottavat aivan liikaa. 
Sitten vastaukset kysymyksiin:

  •  Kamalin ammatti, mitä et voisi koskaan harjoittaa? Hmm... Näitä on aika paljon. Varmaankin joku raskas ja ruumiillinen työ tai sitten joku oikein mielikuvitukseton toimistotyö.
  •  Asia, mistä voit olla erittäin ylpeä itsestäsi? Taiteellisuudestani. Olen monella taiteen alalla edes hieman lahjakas. Se tuo todella paljon lisää sisältöä elämään, enkä varmaan osaisi enää elää elämää ilman minkäänlaista taiteellista ilmaisua.
  •  Noloin juttu, mitä sinulle on käynyt? Öh... Yleensä märehdin näitä kauhean pitkään, mutta nyt ei kyllä tule mitään mieleen. Tulee mieleen vain näitä tyypillisiä, että luulee jonkun puhuneen itselleen ja vastaa tyypille, vaikka toinen onkin puhunut jollekin ihan muulle.
  •  Fobiasi? Tulinkin jo maininneeksi asiasta. Hämähäkit inhottavat suunnattomasti, vaikka fobia onkin jo vähän parempaan päin.
  •  Tuletko helposti toimeen uusien ja tuntemattomien ihmisten kanssa? Riippuu ihmisestä. Jos on vähänkin samanhenkinen niin silloin kyllä. Mutta jos ollaan ihan eri planeetoilta niin se voi olla haastavaa.
  •  Mikä oli lempi lastenohjelmasi pienenä? Varmaankin Muumit ja sitten vanhoista saduista tehdyt piirretyt.
  •  Mitä mieltä olet älypuhelimista? Ennen en perustanut, mutta sellaisen saadessani tajusin, että onhan ne ihan käteviä.
  •  Jos tästä hetkestä mentäisiin 500 vuotta eteenpäin, millaisena näkisit tämän maapallon? Olisiko tätä enää olemassakaan? Todella paha sanoa. Ensimmäiseksi tuli mieleen että ei. Ainakaan tässä nykyisessä muodossaan. Jokin saastunut raunio voisi olla jäljellä. Mutta toisaalta, ihminen kyllä kykenee nykyään kehittelemään kaikenlaista. Eihän sitä tiedä vaikka näigin globaaleihin ongelmiinkin vielä jokin ratkaisu löytyisi.
  •  Sinun mielestäsi kamalin ihmistyyppi? (Ahne, itsekäs, pinnallinen yms..) Tyhmät, itsekkäät ja itsestään liikoja luulevat ihmiset. Siis nuo kaikki yhdessä. Sellainen ihmistyyppi, jossa ei oikeastaan ole mainitsemisen arvoista hyvää, mutta silti nostaa itsensä jollekin jalustalle paljon muiden yläpuolelle.
  •  Millaisessa elokuvassa haluaisit näytellä? Jokin jonka juonessakin taide olisi olennaisesti mukana. Olen unelmoinut traagisen taiteilijahahmon näyttelemisestä. Niin ja leffan pitäisi tosiaan olla suuria tunteita herättävä ja dramaattinen. Tai sitten joku fantasiaelokuva. Lähinnä sellainen ihan high fantasy ja mielellään aika tummilla elementeillä.
  •  Sinulle tärkein esine? Näitä on monia. Ne on sellaisia, joilla on tunnearvoa. Kaikkia en viitsi mainita, mutta eismerkiksi runokirjani on minulle aika tärkeä. 
Minä haastan:

Buduaari
Feenikslinnun laulu
La maison des fées vertes
 Mielikuvitustani kaikki
Rikkinäinen blogi
Satiinitaivas

Kysymykset:

1. Onko sinulla keskeisiä päämääriä elämässä? Jos on niin mitä?
2. Mikä on sinulle tärkein itseilmaisun muoto?
3. Mistä ulkonäköpiirteestäsi pidät eniten?
4. Mainitse yksi lempiartistisi ja miksi pidät hänestä?
5. Nykyään on puhuttu paljon ihmisten tarpeesta muokata ulkonäköään. Hyväksytkö kauneusleikkaukset? (Perusteluja kehiin!) Entä mitä mieltä olet hiuspidennyksistä, keinorusketuksesta, värillisistä piilolinsseistä yms? 
6. Kerro kauneusihanteestasi ja heitä esimerkki kauniista ihmisestä?
7. Uskotko yliluonnolliseen? Miksi/miksi et? Jos uskot niin millaista uskosi on?
8. Mainitse taideteos, joka viimeksi teki sinuun suuren vaikutuksen? Kerro miksi?
9. Millainen on hyvä blogi?
10. Mainitse yksi ihailemasi henkilö? Miksi juuri hän? 
11. Kykenisitkö tappamaan ihmisen? Jos et niin miksi? Jos voisit niin millaisessa tilanteessa?
 

perjantai 16. marraskuuta 2012

Erään päivän asua

Jaksoinpa kerrankin kuvauttaa itseni ennen kouluun lähtöä. Tässä siis olisi muistaakseni toissapäiväinen asuni. Kengät jäivät kiireessä kuvaamatta, eivätkä nämä ehkä muutenkaan ole parhaita mahdollisia otoksia, mutta ehkä niistä jonkinlainen kuva välittyy.

Lähiaikoina meikki- ja hiustyylini ovat myös hieman muuttuneet. Tai oikeastaan olen löytänyt uusia tyylejä käytettävikseni. Nykyään kiharran hiukseni useammin kuin ennen ja luomivärin käyttö on jäänyt vähemmälle. Panostan enemmän rajauksiin. Punainen huulipuna on ollut myös entistä aktiivisemmassa käytökssä.





***
I've decited to write a small summary of every post also in english. I'm not very good at it but I hope that my foreing readers can understand at least something. :D

Here are some pictures of my wednesday's outfit. I hope you don't mind that I forgot to photograph my shoes in hurry. 

I have changed my hair and make up style a little. Nowadays I don't always have to wake up so early so I had time to curl my hair. I also makeup my lips carefully and wear red lipstick more often. I reduce the use of eye shadow too and invest in eyeliner. Of course I vary my make-up style but now I consider this the best. 

sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Mafialarppi

Olin siis eilen mukana Mikkelin eloroolipelaajien järjestämässä, vuoteen 1948 sijoittuvassa mafialarpissa. Itse asiassa olin itsekin suunnittelemassa sitä tai lähinnä kirjoittamassa hahmoja. Minun osakseni lankesivat Venäjän mafiaperheen jäsenet, jonka matriarkkaa myös pelasin.

Larppihan keskittyi Yhdysvaltain mafian päämiehen valintaan. Edellinen mafiapomo oli kuollut ja Venäjän, sekä Italian perhe oli kutsuttu mukaan valitsemaan hänen seuraajaansa. Tällä oli tarkoitus lujittaa perheiden välisiä diplomaattisuhteita ja samalla tapaamisessa saattoi sopia kaupoista ynnä muista. Pinnan alla kyti kuitenkin aika paljon kaikenlaista muutakin, etenkin perheiden sisäisissä suhdekuvioissa.

Kolme Jenkkimafian johtoon pyrkivää ehdokasta olivat nimeltään Vance, Glenn ja Clarissa Colossimo. Kaikki olivat siis edesmenneen johtajan jälkeläisiä. Heistä Vans oli vanhin ja ehdottomasti taitavin puhumaan. Hän ei ehkä kuitenkaan ollut älykkäin ja sen lisäksi aikamoinen hedonisti. Sen sijaan Glenn oli älykäs, mutta sosiaalisesti aika lahjaton. Myös ainut naisehdokas, Clarissa, oli hieman ujohko, mutta uudistushaluinen ja terävähkökin. 

Minun perheeni hahmoista löytyi myös hyvin erilaisia persoonia. Matriarkka Larisa Vasilyev, jota itse pelasin, oli hyvin kunnianhimoinen ja älykäs nainen. Hän oli pitänyt mafian pystyssä Stalinin vainojenkin keskellä ja raivannut uskollisimpien kannattajiensa tien menestykseen. Helppoa se ei kuitenkaan aina ollut ollut, sillä hänen täytyi muunmuassa päästää miehensä päiviltään päästäkseen tavoitteeseensa. Larisan tytär Valeriya oli perinyt ätinsä vahvuuden ja terävyyden, mutta kunnianhimosta tällä ei ollut tietoakaan. Valeriya ei olisi halunnut hänelle seuraavaksi lankeavaa matriarkan asemaa, mutta Larisan pakkomielle naispuolisesta perijästä esti häntä luopumasta siitä. Tyttö oli kuitenkin suunnitellut karkaamista rakastajansa, italian mafiaperheen nuorimman pojan, Roberto Acerbin kanssa. Tähän hän kuitenkin tarvitsi rahaa, jota olisi voinut saada vain Sergei-isoisältään. Sergei oli kyllästynyt mafian ja etenkin Larisan toimintatapoihin ja katkeroitunut järjestelmälle. Hän olisi mielellään toisaalta auttanut Valeriyan pois mafiakuvioista, mutta siinäkin oli riskinsä. Kiinnijäädessä karkaamisesta seuraisi teloitus, eikä sen onnistuessakaan Larisan Pasha-poika välttämättä olisi paras mies johtamaan. Pasha oli kyllä Sergein mielestä oikein kunnon poika, mutta toisaalta myös liikaa äitinsä kaltainen tehtävään. Lisäksi perheeseeni kuului Pashan ja Valeriyan serkku Yefim, kiihkokommunisti, joka toimi ikään kuin Larisan neuvonantajana, sekä henkivartijana toimiva Larisan Igor-veli. 

Sekä perheiden sisäiset, että kansainväliset kuviot alkoivat kuitenkin jäädä toissijaisiksi, kun kokoontumispaikaksi valitussa majatalossa alkoi tapahtua murhia. Ensiksi kuoli äänestyksessä voitolla ollut Clarissa Colossimo, jonka jälkeen eräs vanhus Italian perheestä. Tästä seurasi armotonta syyttelyä ja panikointia. Kun epäily osattiin kohdistaa kummallisesti käyttäytyneeseen keittiöhenkilökuntaan, alkoi todella tapahtua. Esimerkiksi muuan skitsofreenikon juostessa alakerrasta aseistautuneena kävi monella mielessä tarpeettomaksi käyneestä kokouksesta karkaaminen. Meidän perheemme, lukuunottamatta jaloja Pashaa ja Valeriyaa, kokikin parhaaksi ottaa jalat alleen ja huristella mitä pikimmiten lentokentälle. 

Sillä aikaa kun me olimme seisoskelemassa ABC:llä, selvisi lopulle porukalle, että majatalon henkilökunta koostui todellisuudessa natsitiedemiehistä. He olivat paenneet toisen maailmansodan jälkeen Jenkkeihin ja piiloutuneet majataloon, jonka alkuperäisen henkilökunnan olivat tietenkin päästäneet päiviltään. Siellä he olivat siitä asti rakennelleet ties minkälaisia aseita, jotka heidän oli tarkoitus kuljettaa Meksikoon vastarintaliikkeelle samana iltana, kun mafiaihmiset saapuivat majataloon. Enemmän tai vähemmän tärähtäneet tiedemiehet eivät keksineet rauhanomaista keinoa saada aseet kaikessa hiljaisuudessa kuljetetuksi pois, joten päättivät vain tappaa kaikki. 

Surmatuksi he eivät kuitenkaan saaneet ketään myrkytetyn italialaispapan lisäksi. Kun majatalon henkilökunnan toimissa alettin haistaa palaneen käryä, onnistuivat he ydinpomminsa kanssa pakenemaan paikalta vain täpärästi. 

Lisäksi paikalla olivat henikökuntaan soluttautunut reportteri ja hieman tärähtänyt FBI-agentti. Ensimmäinen sai etsimänsä lööpin ja toinenkin pääsi tavoitteeseensa osittain horjuttaessaan jenkkimafian tasapainoa tappamalla Clarissa-tyttären. 

Kokemuksena tämäkin larppi oli loistava ja poikkesi paljon edellisestä, Mustan kurjen majatalosta. Tykkäsin siitä, että mukana oli sekä vakavaa sisältöä, että vähän huumorimielessä kirjoitettua. Kaiken larpissa tapahtuneen ei todellisessa elämässä voisi kuvitellakaan sijoittuvan yhteen ja samaan paikkaan, etenkään syrjäiseen majataloon. Larpissa se kuitenkin toimi ja hauskaa oli. Porukka oli jälleen kerran aivan mahtava ja kaikki hoitivat hahmonsa suorastaan ensiluokkaisesti. Erityisen mielenkiintoista oli seurata itse kirjoittamiani hahmoja ja sitä millaisiksi ne lopulta larpissa muotoutuivat. Jotkut olivat juuri sellaisia kuin olin odottanutkin, toiset taas hyvin erilaisia, mutta ehkä jopa parempia kuin "kässärissä". Sen suhteen en siis voisi tyytyväisempi olla.

Mielestäni hauskinta oli ehkä karata paikalta ja körötellä kesken pelin ABC:lle. Etenkin kun siinä vaiheessa saattoi virnistellä ajatukselle siitä, että muut jäivät majataloon kuolemaan ja me karanneet ainoita, jotka pelastivat nahkansa. Lopputuloshan ei ollut aivan sellainen, mutta näin minä tuossa vaiheessa luulin käyneen. Mutta olipa ainakin yllätyksellinen larppi täynnä toimintaa, ei voi muuta sanoa!

Sitten vähän larppiasuani:

Tätä vanhoissa käyttämääni turkista minun oli tarkoitus pitää vain ulkotakkina, mutta rakastuin siihen niin kovasti, etten riisunutkaan sitä sisälläkään kovin moneen otteeseen.



Tämä sisällä käytettäväksi suunnittelemani turkis puolestaan jäi hieman käyttämättä valkoisen vietyä sydämeni.



lauantai 3. marraskuuta 2012

Halloween 2012

Aikaisemmin lupailin päivitystä kahdista juhlista, mutta sairastelu vuoksi pääsin osallistumaan vain yhtiin. Niidenkin suunnittelu jäi hieman vajavaiseksi, kun en sängystä voinut nousta. Niinpä minä varsinaisen bileiden järjestäjän, Outin, kanssa sain vasta pari päivää ennen juhlia aloitettua valmistelut.

Torstaina ja juhlapäivänä perjantaina minulla oli aivan järkyttävä stressi. Ostelin ja kaivelin kotoa rekvisiittaa, eikä se ollut pelkästään miellyttävää puuhaa. Tunnuin kadottaneen puolet niistä tavaroista, joita juhliin meinasin tuoda. Kaupoissa taas oli törkeän ylihinnoilteltua Halloween-tavaraa. Tiimarissakin tekoveri oli 15 euroa. Minulla ei todellakaan ollut varaa laittaa niin paljon rahaa pelkästään tekovereen.

Jonkinlaista rekvisiittaa saimme kuitenkin kyhättyä kasaan. Vähän harmitti sen vähäisyys, mutta onnistunut asuni kuitenkin piristi mieltä hieman. Minähän siis olin Erzsebet Bathory, unkarilainen sarjamurhaaja ja kreivitär. Legenda kertoo, että Bathory olisi kylpenyt kiduttamiensa ja murhaamiensa neitsyttyttöjen veressä säilyttääkseen nuoruutensa. Monet ovat varmastikin hänestä kuulleet, mutta jos ei ole syvällisemmin rouvaan perehtynyt ja aihe kiinnostaisi niin Bathorysta on tehty monia elokuvia ja kirjoja. (Esimerkkeinä vaikkapa vuoden 2009 The Countess-leffa.)

Ilta itsessään meni vähän vaihtelevasti. Meidän oli tarkoitus pistää pyörimään mustavalkoisia kauhuelokuvia yhdeltä tietokoneelta, toiselta kuunnella musiikkia ja kolmannelta lueskella kauhutarinoita. Koska Sanna kuitenkin peruutti tulonsa, oli käytössämme vain kaksi läppäriä. Lopulta myös Outi ilmoitti, ettei hän saa tietokonetta käyttöönsä. Päätimme siis unohtaa mustavalkoiset leffat ja laittaa vain musiikin pyörimään. Illan edetessä myös kauhujutut unohtuivat. Katsoimme siis vain Sawia DVD:ltä. Itse en ihmeemmin välitä edes koko leffaista, mutta muiden halutessa katsoa sen myönnyin minäkin.

Täydellistä Halloween-tunnelmaa ei saavutettu. Välillä oli kyllä oikein mukavaa, mutta olisin kaivannut mukaan enemmän fiilistä. Illan myötä alkoi mielialakin laskea itse kullakin. Lisäksi minä tulin juoneeksi hieman liikaa, joten pieni pahoinvointikin haittasi menoa. Lopulta päätinkin vain ottaa taksin kotiin.

En kuitenkaan ole pahasti pettynyt. Halloween-fiilikseni alkoivat muutenkin olla jo hieman menneet. Kunnon juhlafiilis olisi ollut pari viikkoa aikaisemmin. Halloweenia edeltäneenä viikkona mielessä pyöri enemmän jonakin toistaiseksi epäselvänä ajankohtana järjestettävät pikkujoulut. Mutta ei tämä nyt mikään järkyttävän huono Halloween ollut. Ensi vuonna taas uusi yritys!