maanantai 24. syyskuuta 2012

Larppauksesta

Osallistuin lauantaina elämäni ensimmäiseen larppiin. Tiesin jo etukäteen suunnilleen mitä odottaa, kun tuttavapiirissäni on ihmisiä, jotka larppaavat. Myös fanfiction-piireissä on ollut harrastuksesta jonkin verran puhetta. En oikeastaan koskaan ole esimerkiksi erään hyvän ystäväni tapaan luullut, että kyse on päättömästä miekkojen kanssa heilumisesta sillä tekosyyllä, että ollaan nyt Aragorn tai Legolas. Larppaus on paljon muustakin ja itseeni vetoaa ehkä eniten toisen ihmisen saappaisiin astuminen ja oman elämän asioiden hetkellinen syrjään sysääminen.

Vastaanotto larppiporukkaan oli varsin lämmin. Olin aluksi hieman paineissa, kun kyseessä oli kuitenkin tapahtuma, johon osallistui enimmäkseen Mikkelin eloroolipelaajien larppaajia, joista monet olivat toisilleen ennestään tuttuja. Itse en, kuten olettaa saattaa, ollut aikaisemmin ollut vastaavassa yhdistystoiminnassa mukana. Tietänytkään en paikalta kuin pari ihmistä. Minuun kuitenkin suhtauduttiin todella mukavasti: varmistettiin, että ymmärsin kaiken, kerrottiin miten voin vetäytyä mahdollisista ahdistavista tilanteista ja muutenkin oltiin kiinnostuneita siitä kuka oikeastaan olen ja miten lajin pariin päädyin.

Larppimmehan sijoittui Mustan kurjen majataloon, jonka isäntää, Jason S. Kingiä, vaivasi erikoislaatuinen kirous. Hänen päässään asui toinen tietoisuus, jota kutsuttiin Skulliksi. Itse olin Jasonin/Skullin vaimo, joka oli alunperin rakastunut Jasonin valtaa uhkuvaan sivupersoonaan. Skullissa oli vain se huono puoli, että hän oli hyvin aggressiivinen ja saattoi lahdata porukkaa vaikkapa vain huvikseen. Jason puolestaan alkoi jo heikentyä kirouksen vaikutuksesta, joten kantajan vaihto alkoi olla paikallaan. Skull halusi uudeksi isännäkseen luonnollisesti sukulinjan mukaan, minun hahmoni ja Jasonin Daniel-pojan, mutta omasta mielestäni Daniel oli Lisbeth-tytön tapaan täysi surkimus.

Siksipä olinkin suunnitellut Skullin uudeksi majapaikaksi rakastajani, elokuvatähti Jack Masterssin mieltä. Masters oli hyvin rakastunut hahmooni Heleniin, mutta Helenin tunteet puolestaan olivat teeskenneltyjä. Majatalon emäntä oli muutenkin varsin vittumainen ämmä, joka ei oikeastaan välittänyt kenestäkään muusta kuin itsestään ja omasta edustaan. Skullistakin oli romanttinen hohto jo haihtunut, lähinnä hänkin oli hahmolleni vain väline haalia valtaa itselleen.

Larppiin mahtui vaikka minkälaisia tilanteita. Kiirettä ainakin piti, kun samaan aikaan sisään virtasi kärsimättömiä asiakkaita, joiden lisäksi vielä majatalossa sattuneesta murhasta kiinnostuneita toimittajia ja poliiseja. Kaiken päälle saimme vielä hoidettavaksi yhden muistinsa menettäneen pahoinpidellyn. Tietenkin meillä oli luonnostaan vielä suojattimme, mielenvikainen Bolivia, hoidettavanamme. Hän järjesti toisinaan aikamoisia episodeja sekoitellessaan epämääräisiä juomia asiakkaille, availlessaan ikkunoita ja kuiskutellessaan asiakkaiden korviin milloin mitäkin sekopäisyyksiä.

Loppujen lopuksi suunnitelmani meni täydellisesti pieleen. Yritin olla lapsilleni mukava, jotteivät nämä päätyisi isänsä leiriin, jossa onnistuin jotenkuten. En kuitenkaan keksinyt keinoa Skullin siirtämiseksi Masterssiin ja lopulta poikanikin olisi ollut valmis kavaltamaan minut aiemmin tekemistäni veritöistä rahaa vastaan. Kun Jasonista tuli viimeisiä kertoja Skull ja majatalon tilanne alkoi oikeasti riistäytyä käsistä, ajattelin vain, että pääasia on nyt, että pysyn hengissä. Siinä olikin tekemistä, kun siirtorituaali alkoi. Paikallehan oltiin hankittu jonkin sortin manaaja, joka lahtasi porukkaa veriuhreina. Kun olin joutua surman suuhun, rakastajani uhrautui puolestani. Valitettavasti tuo teko pelasti nahkani vain hetkeksi, sillä eräs toinen veriuhri meni sitten kuolemaan liian aikaisin ja jouduin hänen paikalleen. Lopulta siis melkeinpä kaikki kuolivat, paitsi Skull ja hänen uusi isäntänsä poliisi Sam Fox. (Daniel oli tappanut itsensä välttyäkseen kohtalolta.)

Larpista jäi hyvä maku, vaikka kuolinkin. Ärsytti vain, että en päässyt sen aikana paljastamaan todellista karvaani. Olin niin suunnitellut, kuinka lopussa ilmoittaisin kaikille todelliset motiivini, mutta meninpä sitten kuolemaan. Mutta ei se mitään, todella hauskaa minulla joka tapauksessa oli. Ihmiset olivat todella mukavia ja hoitivat hahmonsa aivan loistavasti. Kokemuksesta innostuneena liityn Mikkelin eloroolipelaajien jäseneksikin ja olen mukana suunnittelemassa seuraavaa, 1940-luvulle sijoittuvaa mafialarppia.

tiistai 18. syyskuuta 2012

Suhtautumisesta mielenterveysongelmaisiin

Yksi päivä tässä tapani mukaan selailin nettiä ja bongasin keskustelun, joka käsitteli masentuneiden henkilöiden blogeja. Keskustelun aloittaja oli viestiinsä linkannut oman bloginsa ja kysellyt, löytyykö muita vastaavia. Heti ensimmäinen viesti tuossa keskustelussa oli kyseisen blogin dissausta. Valitettiin miten ilmaisutapa on kliseinen ynnä muuta vastaavaa.

Minua pisti ärsyttämää aika pahasti moinen kommentti. Masennus ja muut mielenterveyden sairaudet ovat sen verran arkaluontoisia asioita, että niistä on monelle hyvin hankala puhua. Minä nostan vain hattua henkilölle, joka kehtaa kirjoittaa sairaudestaan julkisesti. Siitä kun on monesti apua sekä henkilölle itselleen että vertaistuen muodossa muille vastaavasta kärsiville. Mitä hemmetin väliä siinä tapauksessa on, onko ilmaisutapa nyt kliseinen? Ei aloittaja kysynyt, mitä mieltä ihmiset ovat hänen kirjallisesta annistaan. Sain aloitusviestistä enemmänkin sellaisen käsityksen, että hän halusi ennemminkin tietää millä luovilla tavoilla muut käsittelevät sairauttaan.

Ymmärrän kyllä kommentoijan mielipiteen. Netti on pullollaan kliseisiä ns. angstiblogeja joilla ei ehkä ihmeemmin ole taiteellista arvoa. Mutta tarvitseeko siitä mennä kirjoittajalle aukomaan? Eikö voisi vain mennä etsimään jotain muuta luettavaa sitten? Blogi voi olla kirjoittajalle henkireikä synkkien ajatusten kanssa painiessa ja tärkeä väline parantumiseen. Tuollainen haukkuminen voi saada bloggaajan häpeämään avautumistaan ja poistamaan bloginsa. Se voi olla aika huono juttu sellaisen ihmisen tapauksessa, jolla ei ehkä ole muita keinoja purkaa fiiliksiään tai saada vertaistukea.

Tuon topicin kommentoija oli tahditon, mutta olen kyllä nähnyt pahempaakin. Toisinaan törmää tapauksiin, joissa masentunutta ihmistä ollaan mollattu oikein olan takaa sairaudestaan tai jopa käsketty mennä nirhaamaan ranteensa auki, tappamaan itsensä tai muuta vastaavaa. Pahoista oloistaan kertovaa pidetään heikkona, säälittävänä ja huomionhakuisena ihmisenä. Etenkin jos sattuu nyt vaikka esimerkiksi viiltelemään. Yrittäkää ihmiset oikeasti tajuta, että niillä ihmisillä on jo valmiiksi ihan hirvittävä olo. Tuollainen tekee heidän fiiliksistään vielä miljoonasti pahempia ja vaikeuttaa paranemisprosessia mm. sitä kautta, ettei uskalleta mennä pyytämään apua.

Minusta olisi ihanteellista, jos mielenterveysongelmiin voitaisiin joskus vielä suhtautua samalla tavalla kuin mihin tahansa muuhunkin sairauteen. Että niistä voitaisiin keskustella vapaasti ja ilman häpeää. En tietenkään sano, että kaikkien täytyisi pakolla puhua ongelmistaan, mutta siihen pitäisi olla mahdollisuus. Sellainen vaan on aika vaikeaa, jos aina joutuu pelkäämään, että avautumisesta seuraa vain naureskelua, vittuilua ja mitätöintiä.

Toki ymmärrän, että mielenterveysongelmiin tottumattomalle voi olla vaikea ymmärtää sairaudesta kärsivän maailmaa. Jollekin, jonka elämä on mennyt aina edes kohtuullisen hyvin, voi olla mahdoton käsittää, miksi joku satuttaa itseään tai miksi jollakin mielialat vaihtelevat kiivaasti maniasta depressioon. Se on ihan luonnollista. Mutta sitä en vaan voi käsittää, miksi asiaa sitten pitää päästä kommentoimaan. Sillä kuten olen tässä postauksessa painottanut, siitä voi oikeasti seurata pahaa jälkeä. Jo terveelle ihmiselle haukkumiskommentit ovat epämiellyttäviä, mutta masentuneen ne voivat syöstä sanoinkuvaamattoman hirveisiin fiiliksiin. Järjen käyttö on sallittua tässäkin tapauksessa.