perjantai 8. heinäkuuta 2011

Surujen teatteri

Olet varmasti kuullut monen monta tarinaa erilaisista kummitustaloista ympäri maailmaa, mutta tämä kertomus on erilainen. Tämän nimettömän teatterin ongelmana ei nimittäin ole katkeroituneet kuolleet vaan elävät. Jostakin kumman syystä yksikään teatterin työntekijä ei ole hymyä nähnytkään astuttuaan ensimmäisen kerran työpaikalleen. Esityksiä käy seuraamassa silloin tällöin muutama satunnainen tylsistynyt henkilö, mutta kukaan ei pysty katsomaan näytöksiä loppuun. Sen verran sydäntä särkeviä ne ovat. Eikä ainoastaan surullinen juoni ja itkettävät persoonat ole syy lähtöön, vaan se kammottava tunnelma… Olen itse kerran käynyt tuon kadotuksen teatterin näytöksessä ja tunsin jatkuvasti kuinka miljoonien lasten kyyneleet valuivat poskilleni. Valistushuudot kaikuivat korvissani niin, etten voinut muuta kuin juosta ulos siitä kammottavasta rakennuksesta.

Surujen teatterista ei puhuta sen nimellä paikkakunnalla. Se on kuin unohdettu, vaikka kaikki sen kyllä tuntevat luissaan ja ytimissään. Siellä käyneet taas yrittävät jatkuvasti unohtaa koskaan astuneensakaan tuohon traumaattisimpaan teatteriin. On kuitenkin varmaa, että vaikka sen ovista ei enää koskaan astuisi sisään yhtä ainutta katsojaa, jatkuvat näytökset yhä. Sillä surujen näyttelijät eivät ikinä tunnu esittävän näytelmää salissa istujille, vaan omansa elämänsä vastanäyttelijöille. Puhutaankin, että teatteriin päätyvät sellaiset ihmiset, joita ei koskaan ole kuunneltu, lohdutettu tai huomioitu muutenkaan heidän lähipiirissään. Sellainen saa kertomaan tuskan maailmalle, vaikka sydän halajaa edelleenkin vain entisen rakastetun, kuolleen ystävän tai piittaamattoman vanhemman huomiota. Eikä pestistä valitettavasti vapauduta ennen kuin se on saatu. Tällainen helpotus on kuitenkin harvinainen ja niinpä näyttelijät usein viettävät koko loppuelämänsä surujen teatterin tragedian kasvona muiden joukossa.

***

Mieleni teki kirjoittaa myytti tai legenda ja tässä tämä teksti nyt on. Omasta mielestäni se ei ole parhaita tekstejäni, mutta kuitenkin ihan kiintoisa. Mitä te ajattelette?

Tästä inspiroiduin, kannattaa siis kuunnella lukiessaan:

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti