perjantai 22. heinäkuuta 2011

Varmempi tänään

Päätin olla enemmän
Jätin vankilan taakseni
En piitannut menneisyyden varjoista
Annoin itseluottamuksen voittaa
Tapoin epävarmuuden
Nostin itseni jalustalle
Jätin väkinäisyyden pölyyntymään
Tänään olen voittamaton
ja diktaattorin pieksän
Annan menneisyyden painua horisonttiin
ja saavun voittajana kotiin

Joku voisi sanoa edellisen tarinan kuuluvan kirjallisuusblogini puolelle, mutta se kuvaa niin hyvin päiväni tapahtumia, että päätin laittaa sen tänne. Tein nimittäin tänään selväksi tyyliäni mollaaville lähipiirini henkilöille, että tästä lähtien olen minä, kaikkine korsetteineni. Minua ei tosiaan innosta kävellä keskustassa Burberryn laukku kourassa ja typerä, tyhjä bimbonvirne naamallani. Turha enää yrittää.

keskiviikko 20. heinäkuuta 2011

Viisaus ei asu teissä

Olen tullut törmänneeksi aivan liian usein ihmisiin, jotka kuvittelevat tietävänsä kaikesta kaiken ja olevansa jotain yli-ihmisiä. Esimerkiksi IRC-Gallerian suosituimmissa blogimerkinnöistä ja yhteisöjen kommenteista tälläisia tapauksia suorastaan muhii. Filosofiaa käsittelevät yhteisöt ovat kaikkitietäjien kultakaivos. Sieltä he metsästävät itsestään poikkeavia ajattelijoita ja yrittävät lytätä nämä joskus sangen ympäripyöreillä kommenteillaan. Niissä ei välttämättä ole järkeä tai sitten ne menevät pilkunnussimiseksi. Kuin lähettäisivät kommenttinsa siansaksaksi, jolloin toinen osapuoli hämmentyy, kun ei voi ymmärtää toisen sanomaa. Tällöin herra tai rouva yli-ihminen voi todeta voittaneensa väittelyn ja kasvattaa egoaan hieman lisää.

Tällaiset ajattelijat eivät tietenkään ymmärrä, että ihmisillä voi olla monenlaisia mielipiteitä. Heidän omansa on se ainut oikea, poikkeavat näkemykset ovat auttamattoman vääriä ja niiden kannattajat idiootteja. Jos toinen esittää oman näkemyksen kumoavan väitteen on vastaus luokkaa "En vaivaudu väittelemään asiasta tässä älyttömässä keskustelussa, jota mistään ymmärtämättömät säälittävyydet ruokkivat."

On typerää luulla olevansa viisas vain osatessaan leikkiä sanoilla. Yli-ihmisemme eivät kuitenkaan ymmärrä, että vain typerykset pitävät heitä fiksuina seuratessaan mielettömien vastaväitteiden karusellin pyörimistä. Kuka tahansa fiksu ihminen kyllä tajuaa, milloin toisen agrumentit menevät yli ja muuttuvat pilkunnussinnaksi. Jos rakkaat katkeroituneet toisinajattelijamme vain keskittyisivät olennaisuuksiin ja uskaltaisivat joskus jopa olla samaa mieltä jonkun kanssa niin arvostus saattaisi kohota huomattavasti. Vastarannankiiskiksi rupeaminen kun ei tee kenestäkään viisasta vaan hyvin perustellut ajatukset ja vastapuolen kunnioitus. Kukaan ei voi kuolla huomatessaan olleensa väärässä, vaan parhaimmillaan vastapuolelta voi omaksua uuden ajatuksen ja viisastua entisestään. Eikö se loppujen lopuksi ole näille täydellisyyden tavoittelijoille suurempi hyöty kuin valheellinen voitto väittelyssä?

tiistai 19. heinäkuuta 2011

Naamiojuhla arkipäivissäni

Muutamia kuvia viime päiviltä:


Kuvien korsetti ja naamio Morticiasta, toppi H&M:ltä, hame Gina Tricotista ja kengät Dinskosta. Kuvien laatu ei ehkä ole paras mahdollinen, mutta saa nyt kelvata.

keskiviikko 13. heinäkuuta 2011

Jäähyväiset odottamiselle

HUOM! Teksti spoilaa elokuvan tapahtumia hieman.
Eilinen päivä oli minulle hyvin merkittävä, sillä yksi lempielokuvistani saavutti viimeisen osansa. Ei siinä mitään, jos tämä olisi vain jokin Pirates of the Caribbeanin tapainen lyhyt tarina, jolla ei ollut niin monipuolista ja opettavaa sisältöä kuin Pottereilla. Tämä saaga on kuitenkin kulkenut mukanani kirjojen ja leffojen muodossa jo 11 vuotta ja on hyvin vaikea uskoa, ettei mitään odotettavaa enää ole. Sekä kirjat, että elokuvat on nyt saatu päätökseen.

Oloni on nyt hyvin tyhjä. Tuntuu kuin iso pala elämästä olisi naksaistu pois. Joku saattaa pitää tällaista puhetta hulluutena, ylifanittamisena, mutta minulle se on aivan luonnollista. Potter on kuitenkin ollut minulle aina hyvin tärkeä ja kulkenut kanssani pitkään. Joinakin aikoina sillä on ollut suurempi merkitys kuin toisina, mutta joka tapauksessa aina jonkinlainen.

Ensinnäkin kirjan hahmot – sanon nyt kirjan, koska se tuntuu luonnollisemmalta – ovat vaikuttaneet minuun erittäin paljon. Eivät kaikki, mutta Severus, Malfoyt, Voldemort, Dumbledore, Sirius ja Remus. Pikkutyttönä pidin Severusta lähinnä tiukkana auktoriteettina ja jollain tapaa myös hieman uhkaavana. Suhtautuminen kuitenkin muuttui yläasteella, kun luin kaikki Potterit jälleen kerran läpi. Huomasin Severuksessa samankaltaisia piirteitä kuin itsessäni - tosin ehkäpä vielä enemmän korostuneena. Mies oli syrjäänvetäytyvä, synkkä ja sarkastinen. Näitä piirteitä olen löytänyt itsestänikin. Kalkaroksesta paljastui viimeisessä kirjassa uusia puolia, kuten hänen vanhat virheensä, joihin osittain samastun itsekin tällä hetkellä. Miehen kuolema oli minulle sanoinkuvaamaton järkytys, enkä oikein vieläkään osaa suhtautua siihen. Esimerkiksi Siriuksen kuolema ei ollut yhtä suuri sen takia, etten kokenut niin voimakasta yhteenkuuluvuutta hänen kohdallaan. Sirius edusti minulle persoonaa, millainen halusin joskus olla: piittaamaton säännöistä, elämäniloinen ja ilkikurinen. Suosittu ja hyvännäköinen. Hyvännäköistä lukuun ottamatta nämä arvot eivät ole enää suurimpia ihanteitani. Suosittukin haluan ehkä edelleen olla jossain määrin, mutten niinkään tuttavieni keskuudessa. Enemmänkin kirjailijana tai vastaavana. Silti Sirius on minulle tärkeä muistutus siitä, mitä elämäni olisi voinut olla tai minkälaista se oli.

Remus taas ei ole persoona, jonkalainen olisin itse kokenut olevani koskaan. Hän on enemmänkin tietynlainen isähahmo. Huolehtivainen, turvallinen, lämmin ja oikeudenmukainen. Sen takia olikin sääli, että hän kuoli vietettyään vain vähän aikaa poikansa kanssa. Kirjaa lukiessani muistan itkeskelleeni hänen kuolemalleen jonkin verran, mutta poikkeuksellisesti vasta elokuvissa tunteeni nousivat kunnolla pintaan. Yleensä koen tapahtumat vahvempina kirjaa lukiessa, mutta nyt kävi yllättäen toisin päin. Nähdessäni Remuksen makaavan kuolleena maassa purskahdin oikein kunnolla itkuun. Oli tavallaan aika noloa pillittää leffateatterissa milloin millekin kohdalle, mutta en oikein voinut sille mitään. Onneksi muutkin sentään itkivät.

Näiden lisäksi myös Malfoyt ovat hahmoja, joihin pääsin helposti sisälle. Heillä oli kaikilla jyrkän aristokraattinen ja arvokas kuori, jonka sisältä löytyi kuitenkin muutakin kuin stereotyyppinen puhdasverinen henkilö. Narcissan ja Luciuksen avioliitosta huokui kauas, että siinä oli kyse rakkaudesta eikä pelkästään suvun tahdosta. Samoin heidän kiintymyksensä poikaansa kohtaan oli hyvin liikuttavaa. Dracokin on ollut minulle tärkeä hahmo lapsesta asti. Silloin tosin ajattelin hänet mielikuvituspoikaystäväni, joka on tavallaan aika huvittavaa. No, minkäs sille voi, että hahmo on yksinkertaisen viehättävä. Hyvä ulkonäkö ja karisma eivät kuitenkaan ole ainut juttu, mikä pojassa kiinnostaa. Dracon paineita asemansa ylläpitämiseksi ja lopulta perheensä pelastamiseksi oli myös hyvin mielenkiintoista ja toisaalta myös sydäntäsärkevää seurata. Poikaraukka. En oikein osaa ymmärtää ihmisiä, jotka sanovat Dracon olevan vain heikko paska, josta ei ollut mihinkään. Harva samanikäinen olisi pystynyt edes siihen, mihin Draco pystyi.

Voldemortissa taas kiinnosti hänen ajatuksensa elämästä ja ihmisistä ja onkin sääli, ettei niitä käsitelty enempää. Omista mietteistäni löytyy jotakin samankaltaisuuksia, vaikken pidäkään itseäni minään kieroutuneena psykopaattijohtajana. Ajatuksien lisäksi Voldemortin elämäntarina oli rikas ja kiinnostava. Puoliverisestä orvosta suureksi Pimeyden lordiksi. Hyvin vaikuttava elämä, ei voi muuta sanoa. Rowling voisi harkita seuraavaksi kirjoittavansa vaikka Voldemortin elämänkerran.

Minä olen eskapistityttö, jonka vuoksi Potter-maailma vetää puoleensa hyvin voimakkaasti. Se on täydellinen paratiisi ihmiselle, joka pitää omaa maailmaansa tylsänä ja kylmänä. Vaikka en Rowlingia pidäkään minään taitavimpana kirjoittajana, olen iloinen, että hänellä on niin hyvä mielikuvitus, että on onnistunut luomaan niin yksityiskohtaisen ja fantastisen todellisuuden kuin Potter-maailma on. Erikseen kuvaillut makeiset, oppikirjat, harrastukset, ministeriön osastot ja muut pienet asiat tuovat kirjaan lisää uskottavuutta ja auttoivat minua luomaan mahdollisimman pikkutarkan kuvan Harryn ja kumppaneiden elämästä. Kiitos, Rowling, olen sinulle paljosta velkaa. Myös siitä, ettet ollut kirjoittanut ainoastaan erillisestä velhojen valtakunnasta, vaan tuonut myös tavallisten ihmisten, ”jästien”, maailman sen rinnalle.

Potterien ilmestymisajankohtakin oli minulle ihanteellinen. Ensimmäinen kirja oli melkeinpä lastensatu, joka sopi minulle, seitsenvuotiaalle tyttöselle täydellisesti. Kirja kirjalta, elokuva elokuvalta tapahtumat muuttuivat vakavammiksi ja synkemmiksi samalla, kun minä opin enemmän ja enemmän aikuisten maailmasta. Kirjasarja kehittyi siis minun rinnallani ja samalla muokkasi vielä hyvin keskeneräisen mieleni ajatuksia siihen suuntaan mitä ne tänään ovat. En kuitenkaan seurannut sokeasti vain Harryn mietteitä, vaan keskityin myös muiden hahmojen ajatuksiin. Tässä kohdassa voisinkin mainita Dumbledoren. Hänen mietteensä ovat päinvastaisia verrattuna Voldemortiin, mutta uskokaa tai älkää, olen saanut mielipiteisiini vaikutteita myös häneltä, hupsulta vanhalta ukolta, joka kuitenkin tietää loppujen lopuksi enemmän asioita kuin juuri kukaan muu kirjan henkilöistä. Dumbledoressa kiinnyin myös siihen hullunkuriseen vanhaan setään, joka nautti äärimmäisen paljon makeisten syönnistä. Hullu mikä hullu, mutta silti hyvin miellyttävä hahmo.

Potter-maailma on siis ollut minulle aina tärkeä, vaikka iän myötä sitä vasta osaa arvostaa enemmän. Toisille Harry Potter on vain nuortenkirja, mutta minulle se on paljon enemmän: osa elämäntapaani. Se tulee varmasti olemaan sitä tulevaisuudessakin, sillä olen ikuisesti kiitollinen siitä, miten Potter on minuun vaikuttanut. Ties vaikka ilman sitä en olisi koskaan ymmärtänyt haluavani kirjailijaksi ja löytänyt luovuuttani. Sille tielle minut ajoi fanfiction, jonka ohella rakastuin muuhunkin kirjoittamiseen.

Potterit ovat nyt siis tulleet tiensä päähän – ainakin vähäksi aikaa. Eihän sitä koskaan tiedä, mitä Rowling vielä keksii. Vaikka hän ei enää koskaan kirjoittaisi velhomaailmasta sanaakaan tai vaikka en koskaan enää näkisi suosikkimaailmaani valkokankaalla, en tule unohtamaan parasta kirja- ja elokuvasarjaa, mihinkä olen koskaan päässyt käsiksi. Harry Potter tulee aina olemaan sydämmessäni – se kaikki ei suinkaan loppunut tänään.

maanantai 11. heinäkuuta 2011

Pinnallisuus maailmamme vitsauksena

Oletko koskaan joutunut siihen epämiellyttävään tilanteeseen, jossa huomaat että keskustelukumppanillasi on pelkkää sahanpurua aivojen tilalla? Yrittäessä keskustella kääntyy tuttavasi puheet jatkuvasti uusiin vaatteisiin, laukkuihin, kenkiin, miehiin tai johonkin muuhun vähintään yhtä pinnalliseen? Tervetuloa kerhoon, et ole ainut.

On luonnollista, että ihminen haluaa pitää huolta ulkonäöstään ja joskus vaihtaa ajatuksiaan siitä kanssaeläjien kanssa. Itsekin kiinnitän paljon huomiota ulkonäkööni ja minua myös kiinnostaa miltä näytän. Jatkuvassa jauhannassa mennään kuitenkin liiallisuuksin. Minä en ainakaan jaksa kommentoida kaverin uusia vaatteita kuin korkeintaan muutamalla sanalla, jonka jälkeen vaihdan mieluummin aihetta. En näe parissa rievussa mitään niin mielenkiintoista, että niistä jaksaisi puhua monta tuntia.

Sama koskee muitakin pinnallisia juttuja. En todellakaan sano, ettei niistä saisi keskustella. Pinnallinenkin puhe voi toisinaan olla viihdyttävää, mutta kun jotkut eivät tunnu edes ymmärtävän muusta. Kaikki pyörii ulkokuoren ja hauskanpidon ympärillä, eikä elämässä ole varsinaista sisältöä ollenkaan. Ei mitään suurempaa mielenkiinnon kohdetta tai syvällisempiä mietteitä. Olen pohtinut, miten kukaan voi edes kokea sellaisen elämänä? Eikö tuollainen elämäntapa tunnu tyhjältä ja merkityksettömältä? Mitä nämä ihmiset muistelevat vanhoina kiikkutuolissaan? Sitä ihQua Gina Tricotin paitaako?

On totta, että syvällisempi ajattelutapa tuo mukanaan myös tuskaa. Tällöin löytää itsensä miettimästä hyvin usein kanssaeläjien typeryyttä ja sitä, minkälaiseksi he ovat tämän maailman luoneet ja etenkin mihin tämä kaikki johtaa. Pinnallisten ihmisten ei tarvitse ajatella tällaisia asioita, vaan he elävät omassa vaaleanpunaisessa, sokeroidussa kuplassaan, jossa tuollaisia asioita ei ole.

Itse pidän silti syvällisyyttä pinnallisuutta parempana vaihtoehtona. Minua ei kiinnosta tyhjä elämä tyhjien ihmisten ympäröimänä. Heränneenä voin myös tehdä vaikuttaa asioihin, mitä kuplassa elävät eivät ymmärrä tehdä. Tämä on valitettavaa, sillä maailmamme suurimmat varjopuolet (kuten ilmastonmuutoksen nopeutuminen ja ihmiskauppa puhumattakaan arkielämän vitsuksista) eivät häviä mihinkään, jos enemmistö ihmisistä elää noin. Siksi minä kai kirjoitan tätäkin tekstiä. Muuttaakseni asioita ja herättääkseni mahdollisimman monta ihmistä hattaraisesta unestaan. Tehdäkseni mahdollisimman monen ihmisen elämästä aitoa ja sen sisällöstä runsaampaa.

Kiitos, olen puhunut.


En omista kuvia

sunnuntai 10. heinäkuuta 2011

Belsissan top 5 kappaleet tänään

1.
Serenityn Chevalier koukuttaa sanoitusten ja mahtipontisen melodian tähden. Vaihtelevuus tuo plussaa tälle kappaleelle. Lisäksi sen sanoma oli minulle aikoinaan hyvin ajankohtainen - tavallaan on vieläkin, mutta eri syistä. Musiikkivideo kannattaa katsoa.

I take a look into my past
Full of wrongs, full of rights,
The story of my life

So many different places,
Enjoyed so many nights, I danced with chances
I made my way
Until this present day


2.
Lyrielin folkmetalli iski minuun heti kuultuani sitä ensimmäisen kerran. Tässäkin kappaleessa on rutkasti sitä tavanomaista Lyrieliä, johon olen koukuttunut. Tarttuva melodia ja filosofiset sanotukset ovat mieleeni. Itselleni tämä on hyvin tärkeä kappale, sekä vastaa omia ajatuksia ja kokemuksiakin.

Every day is judged by the framework
Of your certain point of view

Life is change just like the withering truth

Truth is just a philosophic term
That doesn’t serve the ways of life

Those who want to know bout life must
Find the trace of truth


3.
Rammsteinin Ohne Dichin sanoitukset ovat sydäntäsärkevät. Tätä kuunnellessa meinaa ruveta itkemään. Yleensä kuuntelen Rammsteinia sen kappaleiden aggressiivisuuden vuoksi, mutta tämä herkkä kappale on kyllä tehnyt minuun vaikutuksen.

Doch der Abend wirft ein Tuch aufs Land
und auf die Wege hinterm Waldesrand
Und der Wald er steht so schwarz und leer
Weh mir, oh weh
Und die Vögel singen nicht mehr


4.
Sonne on mielenkiintoinen kappale sanoituksiltaan. Biisistähän on tehny ns. "sensuroimaton versio" Hitler.

Alle warten auf das Licht
Fürchtet euch fürchtet euch nicht
Die Sonne scheint mir aus den Augen
Sie wird heute Nacht nicht untergehen
Und die Welt zählt laut bis zehn

Eins
Hier kommt die Sonne
Zwei
Hier kommt die Sonne
Drei
Sie ist der hellste Stern von allen
Vier
Hier kommt die Sonne


5.
Looking Glass on varsin mielenkiintoinen kappale musiikkivideoineen päivineen. Laulajan ääni on persoonallinen ja siten kiinnostava. Melodia tarttuva.

Tell me what I want to say
Save me for another day
Break me, it's the game you play
Hate me as I turn away

A boyish notion of false emotion
These words are spoken, despite my love
A fool's devotion was set in motion
My eyes are open now

lauantai 9. heinäkuuta 2011

Boheemeja säveliä kauhuromantiikasta

Blogi hengentuotteilleni

Jos niiden lukeminen siis kiinnostaa, niin seuratkaa tätä blogia, kiitos!

Malttamattomalle odotus maistuu kitkerältä

En siis jaksakaan pitää tuota kyselyä tuolla enää kauempaa. Muutama lukijani on muita teitä ilmaissut kantansa, jota pidän itsekin parhaana. Aion siis jakaa blogin jättäen tämän lifestyle-tyyliseksi. Niin on kätevämpää, vaikka päätöksestä jää kyllä kauhean haikea olo. Eihän Hauraita sirpaleita utopiasta mihinkään katoa, mutta muuttuu kumminkin.

Kopioin vanhat hengentuotteeni uuteen blogiini, mutta jätän ne myös tänne. Linkkaan kirjallisuusblogin osoitteen sen ilmestyessä.

perjantai 8. heinäkuuta 2011

Kysymys teille lukijoille

Monilla kirjallisuudesta intoutuneilla bloggaajilla on nykyään omat blogit omille tuotoksille ja muulle elämälle erikseen. Pitäiskö minunkin jakaa Hauraita sirpaleita utopiasta kahteen erilliseen blogiin, joista toinen olisi enemmänkin kirjallisuuteen painottuva ja toinen arkielämään ja tyyliin? Entä jättäisinkö nykyisen blogini tällaisenään luettavaksi, mutten enää sitä päivittelisi, vai loisinko vain yhden uuden blogin, jonne siirrän täältä sopivan sisällön? Jos teen näin, niin haluaisitteko tästä lähtien lukea nykyistä blogia mieluummin kirjallisuusblogina vai lifestyle -blogina?

Vastatkaa ihmeessä kyselyyn, joka löytyy rullatessanne blogia alaspäin oikeasta sivupalkista. Lisämietteitä voi laittaa tähän merkintään, jos jotain tulee mieleen.

Parodia narrista

Kuka minä olen? Minulla on punaiset läikät poskissa, kulkusia hatussa ja kummalliset, turhan isot tossut jalassa. Aivan niin, olen Ranskan prinsessan ikioma hauskuttaja, hänen palvelijansa mitä tulee nauruun. Olen hänen henkilökohtainen hovinarrinsa. Kirjaimellisesti ja vähemmän kirjaimellisesti.

Sananmukaisesti minusta tekee sen varustukseni, sekä muka-hauskat sutkautukseni, jolle kaikki ovat jostakin kumman syystä nauravinaan. Itse olen lausunut mokomat niin monet kerrat, että olen jo aikoja sitten kyllästynyt niihin. Silti kävelen prinsessan perässä makuukammarista ruokasaliin ja sieltä pihamaalle typerä virne naamallani, liioiteltu, irvistyksen kaltainen. Ääliömäisyyteni kuitenkin on asia, joka tekee minusta mitä mainioimman hovinarrin siis mitäpä tuota muuttamaan.

En ole ainoastaan hovin hauskuttaja vaan myös oman elämäni säälittävin narri. Olen nimittäin toivottomasti rakastunut tuohon hauskutettavaani. Ranskan prinsessan hymykuoppiin ja tuikkiviin taivassilmiin. Hänen kauneuttaan ei voi verrata mihinkään muuhun, ei hänen äänensä kirkasta sointua edes satakielen lauluun, sillä se olisi neidon sulokkuudelle pyhäinhäväistystä. Valitettavasti en kuitenkaan koskaan voi haaveillakaan koskettavani noita ruusuposkia, saati kultaisia kiharoita. Se tehtävä ei ole narrin vaan prinssien ja rakastajien. Eikä narria oteta rakastajaksi. Narri on prinsessan ja rakastajan hupia, jota katsoessa nämä voivat yhdessä nauraa ja salaa vilkuilla toisiaan. Kuinka sydäntä särkevän romanttista, kuinka rakastettavan kuvottavaa!

Mikä narrin parodia olenkaan ja sehän naurattaa. Naurattaa niin, että siinähän suorastaan vääntyy kippuraan vannoutunut mutruhuulinenkin. Eivät narrit saa rakastua prinsessoihin, eihän narrien kuulu rakastua ollenkaan! Sellainen tuottaa sydänsuruja, eivätkä ne ole ollenkaan hauskoja. Niiden esittäminen tekee katsojat vain pahoinvoiviksi omistaan. Niinpä on paras, ettei narri koskaan näytä rakkauttaan, vaan ivahymyn prinsessalle kujeilevien sanojen kera. Pienen palan kikattavaa valhetta.

Innoittajani:

Surujen teatteri

Olet varmasti kuullut monen monta tarinaa erilaisista kummitustaloista ympäri maailmaa, mutta tämä kertomus on erilainen. Tämän nimettömän teatterin ongelmana ei nimittäin ole katkeroituneet kuolleet vaan elävät. Jostakin kumman syystä yksikään teatterin työntekijä ei ole hymyä nähnytkään astuttuaan ensimmäisen kerran työpaikalleen. Esityksiä käy seuraamassa silloin tällöin muutama satunnainen tylsistynyt henkilö, mutta kukaan ei pysty katsomaan näytöksiä loppuun. Sen verran sydäntä särkeviä ne ovat. Eikä ainoastaan surullinen juoni ja itkettävät persoonat ole syy lähtöön, vaan se kammottava tunnelma… Olen itse kerran käynyt tuon kadotuksen teatterin näytöksessä ja tunsin jatkuvasti kuinka miljoonien lasten kyyneleet valuivat poskilleni. Valistushuudot kaikuivat korvissani niin, etten voinut muuta kuin juosta ulos siitä kammottavasta rakennuksesta.

Surujen teatterista ei puhuta sen nimellä paikkakunnalla. Se on kuin unohdettu, vaikka kaikki sen kyllä tuntevat luissaan ja ytimissään. Siellä käyneet taas yrittävät jatkuvasti unohtaa koskaan astuneensakaan tuohon traumaattisimpaan teatteriin. On kuitenkin varmaa, että vaikka sen ovista ei enää koskaan astuisi sisään yhtä ainutta katsojaa, jatkuvat näytökset yhä. Sillä surujen näyttelijät eivät ikinä tunnu esittävän näytelmää salissa istujille, vaan omansa elämänsä vastanäyttelijöille. Puhutaankin, että teatteriin päätyvät sellaiset ihmiset, joita ei koskaan ole kuunneltu, lohdutettu tai huomioitu muutenkaan heidän lähipiirissään. Sellainen saa kertomaan tuskan maailmalle, vaikka sydän halajaa edelleenkin vain entisen rakastetun, kuolleen ystävän tai piittaamattoman vanhemman huomiota. Eikä pestistä valitettavasti vapauduta ennen kuin se on saatu. Tällainen helpotus on kuitenkin harvinainen ja niinpä näyttelijät usein viettävät koko loppuelämänsä surujen teatterin tragedian kasvona muiden joukossa.

***

Mieleni teki kirjoittaa myytti tai legenda ja tässä tämä teksti nyt on. Omasta mielestäni se ei ole parhaita tekstejäni, mutta kuitenkin ihan kiintoisa. Mitä te ajattelette?

Tästä inspiroiduin, kannattaa siis kuunnella lukiessaan: