sunnuntai 22. toukokuuta 2011

Heave ho, thieves and beggars, never shall we die!

Well, kävin elokuvissa katsomassa Pirates of Caribbean part nelosen. Odotukset eivät olleet hirmuisen korkealla, sillä nelososan voisi olettaa floppaavan. Punaisille tutuille penkeille istuessa alkoi kuitenkin vatsanpohjaa näin kliseisesti sanottuna kutitella. Joskus ammoisina aikoina olin (vähän liiankin) suuri POTC-fani, eikä true fanitus katoa noin vain, vaikka suurin into laskeekin.

Täytyy sanoa, että yllätyin positiivisesti. Jackin seikkailut nuoruuden lähdettä etsiessä ylsivät melkein edellisien tasolle. Mielestäni Willin (Orlando Bloom) ja Elisabethin (Keira Knightley) lähtö teki loppujen lopuksi elokuvalle hyvää. Kolmessa ensimmäisessä osassa heidän panoksensa toki oli enemmän kuin tarpeellinen, mutta juonen uudistamiseksi parin lähtö oli lähes välttämätön. Itsenäistä jatko-osaa olisi ollut hankala tehdä, jos heidän suhteensa kiemurat olisivat olleet edelleen osallisina.

Vanhoista henkilöistä mukana olivat edelleen Jack Sparrow (Johnny Depp), Hector Barbossa (Geoffrey Rush), Teague Sparrow (Keith Richards) ja Joshamee Gibbs (Kevin McNally). Alkuperäisiä hahmoja oli loppujen lopuksi otettu leffaan hyvin vähän. Parempi ehkä niin, mutta enemmästä karsimisesta elämys olisi jo kärsinyt. Näiden henkilöiden ansiosta POTC tuntui kuitenkin edelleen POTC:ilta, eikä miltä tahansa merirosvoelokuvalta. Näyttelijäsuorituksista en ala turhaan selostamaan, sillä ne olivat samaa luokkaa kuin aikaisemmissakin elokuvissa - toisin sanoen aivan mahtavia.


Jack Sparrow on sitä harvinaista miestyyppiä, jolta sekä suloisuus, että seksikkyys luonnistuvat. (Jättäkäämme hahmon sekopäisyys omaan arvoonsa!)

Tämä kuva vain peruukin naurettavuuden takia. Kuka tahansa näkee, ettei Barbossa todellakaan ole luotu hienoon hovielämään, vaan karskiksi merirosvoksi.

Gibbs on minusta aina ollut tietyllä tavalla lempeämpi hahmo kuin muut merirosvot, vaikka hänen voisi myös kuvitella olevan sukua jurolle suomalaiselle miehelle.


Jack Sparrow: Have you been there?
Captain Teague: Does this face look like it's been to the fountain of youth?
Jack Sparrow: Depends on the light.


Uusia hahmoja olivat muun muassa Angelica (Penélope Cruz), Kapteeni Mustaparta (Ian McShane), Philip Swift (Sam Claflin), merenneito Syrena (Àstrid Berges-Frisbey), sekä pienessä, mutta sitäkin huomattavammassa roolissa Yrjö toisena rakas Vernon-setämme Richard Griffiths.

Ennen elokuvan katsomista minulle suurin kysymysmerkki oli Penelope. Vaikka minulla on näyttelijästä ihan hyviä kokemuksia niin pelkäsin hänen siltikin olevan tässä roolissaan kovin ärsyttävä. No, oletukseni täydellisestä, pelottomasta merirosvonaisesta pitivät paikkansa, mutta sentään hänen suhteensa Jackiin ei ollut niin siirappinen kuin traileri antoi olettaa. Onneksi, sillä kapteeni Sparrowin luoteeseen ei sisälly imelyys. Hahmo oli siis kaiken kaikkiaan ihan siedettävä ja toi hyväsydämellisyydellään tuoreen tuulahduksen merirosvojoukkioon.

Sen sijaan tytön isä, Mustaparta, oli aivan eri maata. Hän oli kuin itse paholainen surmatessaan laivansa kokin vailla tunnontuskia ja ollessaan valmis tekemään saman tyttäreelleen. McShanen roolisuoritus oli vakuuttava, mutta en siltikään päässyt hahmoon tarpeeksi syvälle. Olisi ollut mielenkiintoista tietää hänestä edes hiukan enemmän.

Uskonmies Philip Swift on huonoa tuuriaan joutunut vangiksi Mustaparran laivalle Queen Anne's Revengelle (Laivan nimi oli muuten vallan huikaiseva, nerokas keksintö!). Kapteeni olisi varmaankin surmauttanut hänet, ellei tytär sitä olisi uskovaisena estänyt. Philip oli kuitenkin hieman irrallinen henkilö ja hänen tarkoituksensa elokuvassa tuntui olevan myöhemmin puhkeava romanssi julmista lajitovereistaan poikkeavan merenneito Syrenan kanssa. Jonkinlainen imelä rakkaustoori oli saatava mukaan, eikä sellaiseen löytynyt sopivia ehdokkaita vanhasta näyttelijäkaartista. Tämä hahmo siis näyttää olleen kuin jonkinlaista täytettä juonelle. No, en pistä pahakseni, sillä olihan hahmo oikein suloinen.

Syrena oli suloinen poiketessaan lihanhimoisista sisaristaan. Hän ei varsinaisesti iskenyt minuun näyttelijänä, toisin kuin merenneito Tamara (Gemma Ward), joka vain vilahti elokuvassa.


Jack ja kuvankaunis Angelica.

Pelätty kapteeni Mustaparta


Syrenan ja Philipin romanssi oli suloinen, muttei sopinut muuhun juonikuvioon. Rakkaustarinasta olisi voinut tehdä oman elokuvansa, mutta tässä se oli kovin irrallinen.



Tamaran ilmestyminen syöttinä toimivien miesten luo aiheutti "wau" - elämyksen. Hänessä oli sitä aitoa merenneitomaisuutta, rujoutta viattoman herkkyyden takana.

Sangen hellyyttävää? Ehkä ei, mutta joka tapauksessa Griffiths hoiti roolinsa suorastaan mainiosti. Ehkäpä huvittavin hahmo koko elokuvassa. Kunniaa hänelle!

Elokuvan juoni oli mielestäni hyvä ja omaperäinen, vaikkei aina kovin yhteinäinen. (Nimenomaan tämän Philip-Seryna-romanssin osalta.) Lisäksi tapahtumat tuntuivat välillä etenevän turhan nopeasti. Alussa vitkasteltiin kauan, mutta kun todella alkoi tapahtua, eteni juoni hyppelehtien kohtauksesta toiseen. Välillä oli hieman vaikeaa pysytellä perässä, eikä yksittäisiin juonenkäänteisiin käytetty tarpeeksi aikaa. Elokuvassa kuitenkin riitti suuria tunteita, huumoria ja seikkailuja joka on kovin mieleeni. Myös musiikista vastannut Hans Zimmer onnistui tapansa mukaan yli odotusten etenkin mahtipontisempien sävellystensä suhteen.

Merci elokuvan tekijöille - tämä elokuva poikii fanfiction-tekstin á la Belsissa. Saa nähdä, jaksanko kirjoittaa sen loppuun, vai käykö samoin kuin julkaisemattomalle Twilight-jatkikselleni. Prologi ilmestyy tänne, kunhan se ensin valmistuu.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti