lauantai 28. toukokuuta 2011

There's no place like home

Enkä puhu nyt kohtuullisen tylsästä omakotitalostamme Mikkelin Rantakylässä, vaan upeasta unelmakodista, jonka jonakin päivänä vielä itselleni nappaan. Tämän merkinnän ajattelin tehdä tulevasta kodistani - osa haaveista on realistisia ja toinen puoli sitten vähän vähemmän.

Minun mikä-mikä-maani



Vaihtoehto yksi olisi kolkohko, mutta sitäkin ylväämpi linna. Tällaisia löytyy enimmäkseen Brittein saarilta, mutta eihän sitä ikinä tiedä minne sattuu eksymään. Voi tosin olla, ettei kirjallijan & jonkun muun kirjallisuusnörtin palkalla saa upeita linnoja. (Ellei minusta sitten tule seuraavaa Rowlingia.) Tällaisen upeuden kunnostaminen vaatisi lisäksi runsaasti aikaa, eikä se välttämättä olisi kaikista käytännöllisin vaihtoehto asua.

Tämä barokkityylinen palatsi kelpaisi varmasti kelle vain. Suomasta tällaisiakin on tosin mahdoton löytää, joten pitäisi varmasti matkustaa ulkomaille löytääkseen vastaavaa luksusta. Hinnat olisivat toki valtavat ja kunnostusongelma nousisi tästäkin. Barokkipalatsit eivät mielestäni muutenkaan ole siitä kodikkaimmasta päästä, joten loppujen lopuksi sellainen ei ehkä kuitenkaan olisi ykkösvaihtoehtoni asumuksekseni.

Rakastuin Tertin kartanoon jo ensimmäisen kerran siellä käydessäni. Upeus on valitettavasti ranvintolakäytössä, mutta eihän sitä ikinä tiedä, vaikka se tulisi myyntiin sitten kuin olen upporikas. (En varmaan huijaa ketään?) Tertin ympäristö on hyvin kaunis peltoineen, puutarhoineen ja muineen. Itse kartanoki oli oikein viihtyisä. Kerrassaan suloinen asumus.

Neljäs vaihtoehto on lapsuudenkotini ja isäni nykyinen koti. Lapsuuden leikit metsissä, ja kalliolla, uskomukset siitä, että läheisellä kukkaniityllä asui keijuja ja kastepisarat aamunurmella tulevat ensimmäiseksi mieleeni kotia ajatellessani. Ehkä tämä olisi minulle kuitenkin se kaikista mieluisin asumus.

Muutama sana sisustuksesta
En ole vielä varma, miten tahdon tulevan asuntoni sisustaa. Se varmaankin riippuu pitkälti siitä, millainen se muuten on. Sen tiedän, etten halua mitään modernia hökötystä, vaan vanhanaikaista luksusta. Mutta miltä ajalta? Se on vielä täysi mysteeri.
Tämän kuvan ohesta löytyi myös hyödyllinen infopaketti barokkityylistä. Huonekalut miellyttävät silmääni kovin, vaikkeivät tapetit ehkä olekaan minun mieleeni.
Tällainen tuoli minun on saatava unelmakotiini!
Syötävän suloista rokokoota! Kelpaisi kyllä minulle!

Tyylikkäitä tuoleja viktoriaaniselta ajalta. Nämä tuolit löytyivät muitakin upeita kalusteita esittelevästä rarevictorian.comista
Haluttaisiinkohan Versaillesista lainata minulle kuningattaren makuuhuoneen kalusteita?
Rokokoo-ruokasali.

Pidän hirveästi erilaisista koriste-esineistä ja musiikista. Ehkäpä siksi soittorasiat ovat aina olleet lähellä sydäntäni. Ensimmäisen, muumiaiheisen, sain ollessani aivan pieni. Tuolloin se tuntui ehkäpä maailman upeimmalta esineeltä, mutta nykyään makuni on hieman muuttunut noista päivistä.

Muuta tärkeää

Järvissä ja merissä on mielestäni aina ollut jotain kovin kiehtovaa, mutta myös kodikasta. Siksi tahtoisinkin kodin veden ääreltä.

Tertin kartanon upeita, kultaisia peltoja.
You can tell the sun in his jealous sky, when we walked in fields of gold.


Viimeiseksi täytyy vielä sanoa, ettei minun pöytäni saa koskaan olla tyhjä. Olen nimittäin varsin perso makealle. Tämän vuoksi minun täytyykin varmaan hankkia kaiken päälle vielä kokonainen kuntosali, että saan pidettyä mittani hyvinä.

And put your hands over both your ears, because you cannot stand to believe I'm not the perfect girl you thought

Löysin aivan upean (ja HALVAN) nettikaupan, josta tilaisin heti kasapäin vaatteita, ellen olisi käytännössä rahaton. No, pitää vain jaksaa vähän odotella ja säästellä.

Tämä mekko olisi upea joihinkin juhliin, vaikka vanhoihin, elleivät ne olisi menneet jo.

Sama koskee tätä!

Ihana korsetti kauniin värisenä.

Yksinkertainen on kaunista.

Tämä jakku istuu erittäin hyvin ja on lisäksi vielä herkullisen näköinenkin.

Tuotteet näiltä sivuilta:

http://www.fanplusfriend.com/servlet/the-472/Classical-Gothic-Lolita-cln--Frill/Detail
http://www.fanplusfriend.com/servlet/the-707/Elegant-Gothic-High-dsh-heeled-Queen/Detail
http://www.fanplusfriend.com/servlet/the-1525/Gothic-Lolita-Under-Bust/Detail
http://fanchaos.com/fanplusfriend/c3/C00234_19.jpg
http://fanchaos.com/fanplusfriend/c5/DR00095_22.jpg

perjantai 27. toukokuuta 2011

Keep this words forever as reminder of what sends a dying lily to lake


Ei ehkä maailman edustavin kuva minusta, mutta kelpaa tähän tarkoitukseen. Liivi Espanjasta, toppi, shortsit, takki ja kengät H&M:ltä, koru ostettu kaverilta, joka osti sen Itävallasta.


Maailman kaunein hame


kenkäkauppa, vaatekauppa | Morticia - verkkokauppa / 1318
Tämän tarvitsen! Kertokaa mistä revin rahat? Ehkä voisin sanoa äidille, että se olisi olennainen osa penkkariasuani tai sitten pyytää mummoa ompelemaan vastaavanlaisen.

tiistai 24. toukokuuta 2011

Some may call it a curse, a life like mine, but others, a blessing.


Kuvassa ainoat housut (GinaTricot), joista oikeasti pidän (ellei shortseja lasketa mukaan). Kuvassa ne eivät pääse oikeuksiinsa, sillä korsetti estää näkemästä kaikkia nappeja, jotka ovat hauska yksityiskohta. Toistaiseksi ainokainen korsettini Stuntmanilta ja kengät edelleenkin Dinskosta.


maanantai 23. toukokuuta 2011

Vasemman käden polku

Kirjoittaja: Belsissa, älä esitä omanasi.
Fandom: POTC
Ikäraja: K-18
Tyylilaji: Darkfic, romance, violence
Lyhyt kuvaus: Tässä on siis ensimmäinen julkaisemiskelpoinen POTC-ficcini, joka kertoo Rosabella de Montgomeriesta, aatelistytöstä, jonka elämä muuttuu traagisten tapahtumien myötä kuin hujauksessa. Tapahtumien kylkiäisenä alkaa ennen suhteellisen valoisan tytön mielessä kytää vahva misantropia, sekä epäusko ajan yhteikuntajärjestelmää vastaan. Nämä yhdessä saattavat Rosabellan tielle, jolta harva kykenee kääntymään takaisin.
Vastuuvapaus: POTC-universumi ei kuulu minulle. Tunnelmanluojina toimivat musiikkikappaleet ovat Nox Arcanan.
Muuta: Sijoittuu 1700-luvulle, rokokoo läsnä etenkin alussa.

Vasemman käden polku

Prologi - Forgotten Dreams

Nuorena ennen uuden elämäni alkua olin aatelistyttö Rosabella de Montgomerie. Aikana, jota on nykyään hyvin kummalista muistella. Tuolloin istuin vielä kiikkutuolissa vaaleanpunasävyisessä ympäristössä kirja kädessäni, mieli uppoutuneena värikkääseen seikkailuun. Nykyään nuo tarinatkin tuntuvat realistisemmilta kuin elämäni silloin – viattomana ja puhtoisena, mutta ennen kaikkea sangen tavallisena.

Jo noina päivinä minua kuitenkin vaivasi kaipuu suurempaan intohimoon, merkityksellisempään elämään. Unelmoin kaikenlaisesta kummallisesta, mutta merirosvous ei todellakaan ollut tie, jolta odotin tulevaisuuteni löytyvän. Siihen minut ajoivat pakottavat olosuhteet, joihin en voinut itse vaikuttaa. Lankeemukseni ei ollut millään lailla helppo eikä varma vielä monen vuoden päästäkään ja se horjuikin moneen otteeseen. Saatanallinen elämäntapani oli kuitenkin vastoin kaikkea oppimaani ja juuri sen vuoksi oli varmaa, että käveltyäni kerran helvetin porteista sisään en enää palaisi takaisin. Niiden hatarien askelien jälkeen siis hylkäsin entisen minäni, enkä siis voinut enää kutsua itseäni vanhalla nimelläni. Minun ei kuitenkaan tarvinnut miettiä uutta pitkään, sillä merirosvopiireissä niiden keksiminen ei ole mikään ongelma – on sitten aivan oma lukunsa miellyttääkö se omistajaansa. Sama koskee myös elämäntapaa ja juuri sen seikan vuoksi en suosittele omaa tietäni kellekään, jolla on varaa valita. Takaisin ei ole kääntymistä, eikä armoa anneta. Teoriassa voit kuolla minä hetkenä hyvänsä, sillä kellään ei oikeastaan ole virallista puolta. Kyllä, merirosvokapteenilla on toki miehistönsä, mutta sekin voi pettää minä hetkenä hyvänsä ja toisaalta taas kapteeni voi yllättävän pienestäkin virheestä laittaa kävelemään lankkua pitkin kuolemaa kohti. Petturuuskin on yleistä, joten keneenkään ei voi luottaa, ei täysin.

Niin, jos olisin saanut tilaisuuden valita, minusta tuskin olisi tullut merirosvo. Kohtalo kuitenkin päätti toisin ja löysin pian itseni kuuraamasta pian hyvin tutuksi tulevan laivan kantta. Kova työ ja ahkera päänkäyttö palkittiin, kun tarpeeksi kauan sinnittelin ja lopulta nousin korkeampaan asemaan kuin koskaan olin uskaltanut kuvitellakaan. Kuinka monta liittolaista petinkään, kuinka monta vihollista lähetinkään tuonelan virtoihin – en edes jaksa, enkä sen paremmin haluakaan muistella, sillä sellainen aiheuttaa vain turhia tunnontuskia. Menneitä liikaa muistelevat joko jäävät lattiatasolle tai siirtyvät niin sanotusti parempaan paikkaan. Kumpaakaan minulla ei koskaan suuremmin ollut hinkua. Niinpä minusta tuli se, mitä olen tänä päivänä.

Pysähdy siis hetkiseksi ja kuuntele minun ikuisuuteni. En voi väittää sen olevan kunniakas sankaritarina täynnä riemuvoittoja, mutta totta tosiaan – se on elämäni ja värikäs kuin mikä. Syntistäkin syntisempää tietä pitkin pääsin kaikkine vaivoineni jyrkän vuoreni huipulle. Kielletyn elämän vaalijana saavutin suuremman yltäkylläisyyden kuin kukaan nuoruuteni hyveellisistä ystävistä saattoi unelmoidakaan. Anna minun kertoa tarinani kovettavista raakuuksista, hekumoinnista kalman kovettamien ruumiiden keskellä ja sanoista, jotka ovat tatuoituna vasempaan käsivarteeni,

second hand faith.

***

Jatkoa ilmestyy yleisön sitä halutessa myös tänne (tai muualle vapaasti luettevaksi). Finfanfuniin rekisteröityneet voivat löytää tarinalle jatkoa sieltä.

Tunnelmanluojana:

sunnuntai 22. toukokuuta 2011

Heave ho, thieves and beggars, never shall we die!

Well, kävin elokuvissa katsomassa Pirates of Caribbean part nelosen. Odotukset eivät olleet hirmuisen korkealla, sillä nelososan voisi olettaa floppaavan. Punaisille tutuille penkeille istuessa alkoi kuitenkin vatsanpohjaa näin kliseisesti sanottuna kutitella. Joskus ammoisina aikoina olin (vähän liiankin) suuri POTC-fani, eikä true fanitus katoa noin vain, vaikka suurin into laskeekin.

Täytyy sanoa, että yllätyin positiivisesti. Jackin seikkailut nuoruuden lähdettä etsiessä ylsivät melkein edellisien tasolle. Mielestäni Willin (Orlando Bloom) ja Elisabethin (Keira Knightley) lähtö teki loppujen lopuksi elokuvalle hyvää. Kolmessa ensimmäisessä osassa heidän panoksensa toki oli enemmän kuin tarpeellinen, mutta juonen uudistamiseksi parin lähtö oli lähes välttämätön. Itsenäistä jatko-osaa olisi ollut hankala tehdä, jos heidän suhteensa kiemurat olisivat olleet edelleen osallisina.

Vanhoista henkilöistä mukana olivat edelleen Jack Sparrow (Johnny Depp), Hector Barbossa (Geoffrey Rush), Teague Sparrow (Keith Richards) ja Joshamee Gibbs (Kevin McNally). Alkuperäisiä hahmoja oli loppujen lopuksi otettu leffaan hyvin vähän. Parempi ehkä niin, mutta enemmästä karsimisesta elämys olisi jo kärsinyt. Näiden henkilöiden ansiosta POTC tuntui kuitenkin edelleen POTC:ilta, eikä miltä tahansa merirosvoelokuvalta. Näyttelijäsuorituksista en ala turhaan selostamaan, sillä ne olivat samaa luokkaa kuin aikaisemmissakin elokuvissa - toisin sanoen aivan mahtavia.


Jack Sparrow on sitä harvinaista miestyyppiä, jolta sekä suloisuus, että seksikkyys luonnistuvat. (Jättäkäämme hahmon sekopäisyys omaan arvoonsa!)

Tämä kuva vain peruukin naurettavuuden takia. Kuka tahansa näkee, ettei Barbossa todellakaan ole luotu hienoon hovielämään, vaan karskiksi merirosvoksi.

Gibbs on minusta aina ollut tietyllä tavalla lempeämpi hahmo kuin muut merirosvot, vaikka hänen voisi myös kuvitella olevan sukua jurolle suomalaiselle miehelle.


Jack Sparrow: Have you been there?
Captain Teague: Does this face look like it's been to the fountain of youth?
Jack Sparrow: Depends on the light.


Uusia hahmoja olivat muun muassa Angelica (Penélope Cruz), Kapteeni Mustaparta (Ian McShane), Philip Swift (Sam Claflin), merenneito Syrena (Àstrid Berges-Frisbey), sekä pienessä, mutta sitäkin huomattavammassa roolissa Yrjö toisena rakas Vernon-setämme Richard Griffiths.

Ennen elokuvan katsomista minulle suurin kysymysmerkki oli Penelope. Vaikka minulla on näyttelijästä ihan hyviä kokemuksia niin pelkäsin hänen siltikin olevan tässä roolissaan kovin ärsyttävä. No, oletukseni täydellisestä, pelottomasta merirosvonaisesta pitivät paikkansa, mutta sentään hänen suhteensa Jackiin ei ollut niin siirappinen kuin traileri antoi olettaa. Onneksi, sillä kapteeni Sparrowin luoteeseen ei sisälly imelyys. Hahmo oli siis kaiken kaikkiaan ihan siedettävä ja toi hyväsydämellisyydellään tuoreen tuulahduksen merirosvojoukkioon.

Sen sijaan tytön isä, Mustaparta, oli aivan eri maata. Hän oli kuin itse paholainen surmatessaan laivansa kokin vailla tunnontuskia ja ollessaan valmis tekemään saman tyttäreelleen. McShanen roolisuoritus oli vakuuttava, mutta en siltikään päässyt hahmoon tarpeeksi syvälle. Olisi ollut mielenkiintoista tietää hänestä edes hiukan enemmän.

Uskonmies Philip Swift on huonoa tuuriaan joutunut vangiksi Mustaparran laivalle Queen Anne's Revengelle (Laivan nimi oli muuten vallan huikaiseva, nerokas keksintö!). Kapteeni olisi varmaankin surmauttanut hänet, ellei tytär sitä olisi uskovaisena estänyt. Philip oli kuitenkin hieman irrallinen henkilö ja hänen tarkoituksensa elokuvassa tuntui olevan myöhemmin puhkeava romanssi julmista lajitovereistaan poikkeavan merenneito Syrenan kanssa. Jonkinlainen imelä rakkaustoori oli saatava mukaan, eikä sellaiseen löytynyt sopivia ehdokkaita vanhasta näyttelijäkaartista. Tämä hahmo siis näyttää olleen kuin jonkinlaista täytettä juonelle. No, en pistä pahakseni, sillä olihan hahmo oikein suloinen.

Syrena oli suloinen poiketessaan lihanhimoisista sisaristaan. Hän ei varsinaisesti iskenyt minuun näyttelijänä, toisin kuin merenneito Tamara (Gemma Ward), joka vain vilahti elokuvassa.


Jack ja kuvankaunis Angelica.

Pelätty kapteeni Mustaparta


Syrenan ja Philipin romanssi oli suloinen, muttei sopinut muuhun juonikuvioon. Rakkaustarinasta olisi voinut tehdä oman elokuvansa, mutta tässä se oli kovin irrallinen.



Tamaran ilmestyminen syöttinä toimivien miesten luo aiheutti "wau" - elämyksen. Hänessä oli sitä aitoa merenneitomaisuutta, rujoutta viattoman herkkyyden takana.

Sangen hellyyttävää? Ehkä ei, mutta joka tapauksessa Griffiths hoiti roolinsa suorastaan mainiosti. Ehkäpä huvittavin hahmo koko elokuvassa. Kunniaa hänelle!

Elokuvan juoni oli mielestäni hyvä ja omaperäinen, vaikkei aina kovin yhteinäinen. (Nimenomaan tämän Philip-Seryna-romanssin osalta.) Lisäksi tapahtumat tuntuivat välillä etenevän turhan nopeasti. Alussa vitkasteltiin kauan, mutta kun todella alkoi tapahtua, eteni juoni hyppelehtien kohtauksesta toiseen. Välillä oli hieman vaikeaa pysytellä perässä, eikä yksittäisiin juonenkäänteisiin käytetty tarpeeksi aikaa. Elokuvassa kuitenkin riitti suuria tunteita, huumoria ja seikkailuja joka on kovin mieleeni. Myös musiikista vastannut Hans Zimmer onnistui tapansa mukaan yli odotusten etenkin mahtipontisempien sävellystensä suhteen.

Merci elokuvan tekijöille - tämä elokuva poikii fanfiction-tekstin á la Belsissa. Saa nähdä, jaksanko kirjoittaa sen loppuun, vai käykö samoin kuin julkaisemattomalle Twilight-jatkikselleni. Prologi ilmestyy tänne, kunhan se ensin valmistuu.

torstai 19. toukokuuta 2011

If you read this line, remember not the hand that wrote it, remember only the verse, songmaker's cry the one without tears

Täytyy sanoa, etten vihaa mitään yhtä paljon kuin tekotaiteellisia ihmisiä. Suoraan sanottuna pistää kiehumaan nähdä jonkun kuuluttavan itseään taitelijana, vaikkei ymmärrä koko asiasta hölkäsen pöläystä. Kyllä, joku voi olla sitä mieltä, että jokainen voi olla taitelija omalla tavallaan, mutta itse en tue moista väitettä. Se on aivan sama asia, kuin jos minä alkaisin nyt lyhyen matikan ja fysiikan seiskalla kuuluttamaan olevani seuraava Stephen Hawking. Jos päästäisimme kaiken maailman höperöt muka-fyysikot räpeltämään hiukkauskiihdyttimien ääreen niin eihän siitä seuraisi kuin katastrofi.

Valitettavasti taiteessa on päässyt käymään juuri näin. Kaikenlaista sekopäistä kutsutaan taiteeksi ja taiteilijoiksi ihmisiä, jotka eivät todellakaan täytä nimityksen kriteerejä. Pistää kiehumaan, kun esimerkiksi Britney Spearsia nimitetään taiteilijaksi. Haloo! Onko nainen, joka väkertää yksinkertaisia tusinamelodioita ja mitäänsanomattomia uikutussanoituksia muka sellainen? Voidaanko sanoa hänen luoneen jotain uutta? Eikä siinä vielä kaikki, vaan media tekee tällaisista henkilöistä sen verran hohdokkaita, että muut julkisuudenhakuiset tyhjäpäät haluavat ruveta tekemään samaa. Näin me, jotka arvostamme persoonallista jälkeä kärsimme ilmiöstä. Radiota ei nykyään viitsi edes kuunnella, kun sieltä tulee suurimmaksi osaksi vain järkyttäviä renkutuksia. Ymmärrän, että kappaleita soitetaan klubeilla ja vastaavissa, missä tarvitaan tanssimiseen sopivaa musiikkia, mutta että sitä kuuntelisi pelkästään musiikillista nautintoa saavuttaakseen... Minä en ainakaan voi ymmärtää, mitä ideaa on biiseissä, joita tehdessä on ollu tavoitteena väsätä mahdollisimman edeltäjiensä kaltainen tekele. Melodia poikkeaa aikaisemmista vain hieman ja mukaan on lisätty jälleen kerran lastillinen "uusia", konemaisia äänitehosteita.

Mitä sitten on todellinen taide ja kuka on oikea taiteilija? No, oikeassa taiteessa on pyritty luomaan jotakin uutta ja edellisestä poikkeavaa. Tämä toteutui mielestäni hyvin aikaisemmilla vuosisadoilla, kun luomiskykyiset ihmiset pääsivät loistamaan ja tyylisuuntia kehittyi aina tarvittaessa uusia. Nykyään jummataan samassa, enkä usko, että kukaan nykyisistä "huipputaiteilijoista" olisi niin lahjakas, että hänet muistettaisi vielä parin sukupolvenkin päästä. Todelliseen taiteeseen on tallennettu palanen omasta sielusta. Oikea taiteilija toteuttaa omaa, persoonallista itseään, ei massayhteiskuntaa.

Taiteilijalle omainaisin piirre onkin mielestäni palo työhön ja kyky tuoda itseään esille taiteessaan. Enkä tarkoita tällä sitä, että joku Lindsay Lohan vuodattaa levylleen, kuinka kauhean traaginen hänen eronsa edellisestä poikaystävästään oli. Taiteessa tuodaan esille käsityksiä elämästä, pieni pala filosofiaa. Oikea taide on kantaaottavaa. En missään nimessä sano, että sen täytyisi olla esimerkiksi yhteiskunnallisesti tärkeitä sanoituksia kappaleessa. Taide voi koostua pienistäkin asioista, mutta siinä täytyy aina olla jokin ajatus tai mielipide takana.

Tuon mietteen pitää olla myös muotoiltu niin, että se herättää ihmisessä tunteita, eikä vain totea uutisen tapaan, että asia nyt on näin. Tuollaisen ajatuksen ihmiset unohtavat, eikä se erotu muista enempää kuin Lohanin rankutuskaan. Tavoitteena on synnyttää jotakin ravistelevaa, ilmaista asia tavalla, jota kukaan muu ei ole vielä käyttänyt. Aiheuttaa taiteen tarkastelijassa reaktioita, joita tämä ei ole aikaisemmin vielä kokenut.

Kiitos ja kumarrus, nyt Lohan ja Britney-fanit saavat tilaisuutensa tulittaa minua mädillä tomaateillaan - mutta älkää vain luulko etten iskisi takaisin. ;)

tiistai 17. toukokuuta 2011

Don't put your red dress on for him, don't put your red dress on

...pistinpä nyt kuitenkin ja tässä on tulos. Oikeasti tuossa mekossa on vielä ohuita mustia liituraitoja, mutta näin kaukaa katsottuna ne eivät näy. En aamulla ehtinyt ottaa enempää kuvia, kun tuli kiire bussiin ja kamerasta loppui akku. Iltapäivällä olin jo niin räjähtäneen näköinen, ettei tehnyt suuremmin mieli ruveta ottamaan lähikuvia.


Mekko ostettu Ranskasta Jennifer-nimisestä kaupasta ja kengät Dinskosta.

Ps. H&M:ltä tuli tänään paketti, joten lähipäivinä on luvassa hieman kuvia uusista asukokonaisuuksista.

sunnuntai 15. toukokuuta 2011

Vuoden 2011 yllättävän tasokkaat Euroviisut

Kuten arvelinkin, Suomi ei pärjännyt Euroviisuissa erityisen hyvin ja jonkun "viisuasiantuntijan" arviot viidennestä sijasta menivät päin honkia. Paradise Oskar oli aivan liian tavallinen. Hänen biisinsä oli koruton, joka ei sovi viisuihin. Totta kai veto oli siten myös poikkeuksellinen, mutta Euroviisut ovat kuitenkin pitkälti show-kilpailu. Jotkut tosin ovat pärjänneet pelkästään mahtavalla lauluäänelläkin, mutta valitettavasti Suomen edustajalta ei löytynyt sitäkään. Koulun kevätjuhlassa voisi kuvitella kuulevansa jotakin tuon tapaista - ei kansainvälisessä laulukilpailussa.

Paradise Oskarilta puuttui myös eräs tärkeä valttikortti - nimittäin hyvä ulkonäkö. Toki hän oli ihan suloinen, mutta ei vetänyt vertoja Ruotsin suklaasilmälle (oletettavasti ainakaan pikkutyttöjen mielestä)tai Venäjän hieman lipevälle komistukselle.


MY TOP 5 EUROVIISUESIINTYJÄT
:
Euroviisumusiikki ei ole sitä tavallisimmin kuuntelemaani, mutta pepunhetkuttajien ja kaiken maailman huumorin siivellä matkaavien joukosta löytyy toisinaan muutamia helmiäkin.


Ranskan Amaury Vassilin Korsikan kielellä esitetty Sognu toi mukavan persoonallisen tuulahduksen kisoihin. Kappaleen sanat olivat erittäin kauniit ja koskettavat, esitys sopivan mahtipontinen ja laulajan ääni suorastaan upea. Täytyy kyllä sanoa, ettei Vassilin ulkonäössäkään ole suuremmin valittamisen aihetta...


Georgian Eldrine toi myös oman lisänsä kisoihin ja vieläpä pärjäsi ihan hyvin. Kappale oli sopivan räväkkä ja laulajan ääni kisan parhaimmistoa.


Irlannin kaksoset olivat sen verran kiintoisia persoonia, ettei heitä voinut olla huomaamatta. Kummallakaan ei suuremmin ollut lauluääntä, mutta senkin edestä persoonaa.


Azerbaijanin voittobiisi ei itsessään ollut kovinkaan erikoinen, mutta kemiaa laulajien välillä piisasi. Käsiittääkseni heillä puhutaankin olevan kehkeillä jonkinlainen romanssi, enkä suuremmin sitä ihmettelisi esityksen perusteella.


Tanskan kappaleen sanoma ei ollut mieleeni, mutta itse biisi oli sangen tarttuva. Laulajalla oli mielestäni ihan hyvä ääni ja esiintyminen oli sitäkin parempaa.

perjantai 13. toukokuuta 2011

She’s got her lipstick on, here I come, da da dum




Ps. Ei mitään muistikuvaa, mistä olen mekkoni ja kenkäni ostanut. Ensiksi mainittu taisi olla Ruotsista. Helmet ovat äidin vanhat ja aurinkolasit H&M:ltä.

perjantai 6. toukokuuta 2011

Vive la France!

Pariisin vierailustani on jo kohta melkein kuukausi aikaa, mutta koskaan ei ole liian myöhäistä tehdä siitä pientä päivitystä. Matka oli koulun järjestämä ja kesti muutaman päivän, mikä tietysti vaikutti ohjelmaan sen verran, että oli koko ajan kamala kiire. Tämän takia moni kiinnostava kohde jäi näkemättä ja loputkin käytiin aika pikaisesti.

Shopping


Galleries LaFayette
Enimmäkseen LaFayetessa oli hyvin kallista, eikä tarjonta ollut muutenkaan minun makuuni. En kuitenkaan kadu ollenkaan, että kävin sisällä ihailemassa vaikuttavaa arkkitehtuuria.




Champs-Élysées-ostoskadun varrelta.
Olin kuvitellut ostoskadun jostakin syystä pienemmäksi ja sen tarjontaa niukemmaksi. Ajattelin, että sen varrella sijaitsevan lähinnä Vuittonin kaltaisten nimien liikkeitä, eikä todellakaan mitään mihin minulla olisi tuolla reissulla ollut varaa. Liikkeitä löytyi kuitenkin suhteellisen paljon, niin halpoja kuin kalliitakin ja itse ihastuin vintage-henkiseen Naf Nafiin.

Katukuvaa

Louis Vuittonin liike



Iltakävelyllä
Tykästyin kamalasti Pariisin kaduilla lorvimiseen, sillä meininki oli kovin rento. Varsinkin illalla hienommilla aluiella oli vallan mukavaa kävellä. Synkemmille kaduille olisi ollut uhkarohkeaa lähteä, mutta varakkaammalla alueella sai kävellä lähes pelotta. Välillä tuli pongattua myös muutamia katusoittajia, jotka olivat kuitenkin kohtuullisen hyvin toimeentulevan näköisiä, eikä muualla päiväsaikaan nähtyjä kerjäläisiä.

Tyttöjen kanssa tutkimassa hotellin ympäristöä. Tällä reissulla tulimme kokeneeksi paikallisten ystävällisyyden. Räpsiessämme toisistamme kuvia eräs mies pysähtyi kysymään, haluaisimmeko ehkä hänen ottavan meistä yhden. Itse epäilin aluksi hieman kyseisen henkilön luotettavuutta, sillä eihän olisi ollut mikään ihme, jos hän olisi vain napannut kameran matkaansa ja lähtenyt lätkimään. Kaverini kuitenkin otti riskin ja se kannatti.

La tour Eiffel & Arc de Triomphe


Eiffel-torni
En koskaan ole pitänyt Eiffelia erityisen esteettisenä, mutta oli sen näkeminen tietenkin omanlaisensa kokemus. Tavallaan silloin tajusin, että olen oikeasti Pariisissa. Maisemat tornin huipulta eivät mielestäni olleet kummoiset, sillä kaupunkimaisema oli enimmäkseen samanlaista kerrostaloa toisen perään.


Riemukaari
No, mitäpä siitä voisi sanoa? Huomattavasti enemmän minun makuuni kuin Eiffel-torni, mutta suuremmin ei sykähdyttänyt tämäkään.

Basilique du Sacré-Cœur & Notre Dame

Notre-Dame
... oli hyvin mielenkiintoinen kirkko. Satuimme sopivasti juuri palmusunnuntaina vierailemaan paikan päällä, joten messukin oli aivan erikoislaatuinen. Katolilaisuus on minusta paljon kiintoisampaa kuin luterilaisuus, sillä oikeanlaisen tunnelman luomiseen käytetään paljon enemmän erilaisia elementtejä. Voin kuvitella minkälaisen vaikutuksen Notre-Damekin on keskiajalla tehnyt rahvaaseen, kun näin nykypäivänäkin sen sisätiloista suorastaan mykistyi puhumattakaan upeaäänisestä sopraanosta, joka lauloi messun aikana.










Sacre-Cœur
...oli tunnelmaltaan kehuttavampi kuin Notre-Dame. Johtuen ihan siitä, ettei sisällä saanut kuvata ja hiljaisuudesta oltiin tarkkoja. Notre-Damessa messun hartautta häiritsivät salamavalot ja kaikenkarvainen pulina, mitä väkijoukosta kantautui. Sen sijaan Sacre-Cœurissa olisi helpommin mahdollista kokea jonkinlainen uskonnollinen kokemus.

Musée du Louvre


Louvren museo oli toki oikein hieno vierailukohde, mutta sen läpikahlaamiseen olisi tarvittu useampi visiitti. Kolmessa tunnissa ehti jo väsyä kiertelyyn eikä viimeisen tunnin aikana oikein enää jaksanut kiinnostaa mikään muu kuin omat kipeät jalat. Ainakin sokkeloa Louvressa riitti, eikä kaikkia paikkoja meinannut löytää. Paljon hienoja taideteoksia kuitenkin löytyi, vaikka perus Mona Lisat eivät jaksaneetkaan suuremmin kiinnostaa.




Eros et Psyché par Antonio Canova
Tämä oli mielestäni yksi kauneimmista ja vaikuttavimmista taideteoksista. Kaikkia hienoja teoksia en millään rupes listaamaan, sillä siihen kuluisi liikaa aikaa ja merkinnästä tulisi loputtoman pitkä.


Napoleonin asuintilat
... olivat mielestäni kiintoisin kohde Louvressa. Kelpaisi minullekin vastaavanlaiset. Jotenkin Napoleonin asuintilojen näkeminen toi henkilöä lähemmäs itseään ja rikasti kuvaa hänen aikaisestaan elämästä.


Napoleonin asuintilat


Napoleonin asuintilat


Louis XVI:n testamentti

Kuvat suurimmilta osin minun ja ystäväni Rosan ottamia.