sunnuntai 13. kesäkuuta 2010

Kangastusleikkejä - historiallinen romanssi

Kangastusleikkejä, tähän osoitteeseen ilmestyy jatkot. Blogiin tulee vain ensimmäinen osa.

Kangastusleikkejä
Joskus kun luulemme elämämme olevan täydellistä, se onkin aivan päälaellaan.

Prologi
Kultaan toteutettu

Salongit timanttikuorruitteineen
turhan vaatimatonta
Miehet - ei, herrat kultaisine lupauksineen
-Ei suinkaan odottamatonta

Ei uutta
Ei saavuttamatonta

Olen kyllästynyt kultaan
Onko kellään tarjota arvokkaampaa?

***

Lilywoodin kartanon juhlasali säkenöi pukuloistosta eräänä toukokuisena iltapäivänä eikä Aileen Willoughby ollut enempää eikä vähempää kuin juhlien keskipiste. Aileen itse oli tilanteeseen suhteellisen tyytyväinen, sillä hän suorastaan rakasti huomiota. Täytyy kuitenkin sanoa, ettei hän koskaan ollut täysin tyytyväinen ja tuolloinkin tyttö valitti ystävälleen Georginalle vieraiden vähäisyydestä ja koristeiden vähäisyydestä. Harvat kuitenkaan yhtyivät hänen mielipiteeseensä ja ystävätärkin ainoastaan pudisteli päätään Aileenin sanoille. Kukaan Lilywoodissa käynyt ei nimittäin voinut väittää sen olevan vaatimaton, eikä kukaan Aileenin vanhempia, kreivi ja kreivitär Willoughbyä tunteva saattanut väittää heidän ystäväpiiriään pieneksi. Aatelisarvonsa lisäksi nämä nimittäin omasivat suuren omaisuuden, joka oli periytynyt isältä pojalle ja joka oli vuosien mittaan ainoastaan kasvanut suuremmaksi ja suuremmaksi.

Aileen Willoughbylle raha ei ollut koskaan ollut ongelma, eikä hän ollut ikinä joutunut miettimään kuinka kuluttaa sitä, vaan seitsemäntoistavuotiaan debytantin vaatekaapit pursusivat upeita leninkejä toinen toistaan kuuluisimmilta nimiltä. Hänen ainut vahvuutensa ei kuitenkaan ollut omaisuus, vaan tyttö oli myös kuvankaunis, vaikkakin pahat kielet tapasivatkin kutsua neitiä turhamaiseksi. Moisilla väitteillä ei kuitenkaan ollut paljonkaan painoa avioliittomarkkinoilla, ainakaan sen jälkeen kun nuoret miehet olivat nähneet Aileen neidin pitkine, ruskeine korkkiruuvikiharoineen ja ruusuposkineen. Näitä piirteitä korostivat entisestään tummanvihreät silmät ja muutama kesakko poskipäillä, jotka saivat neidin näyttämään viattomalta nukketytöltä.

”Ei ole totta! Aileen, katso neiti Wilkinsonin pukua! Mikä kamala hirvitys!” Georgina huudahti, kun Aileen alkoi päästä vauhtiin valituksessaan hänen perheensä muka vaatimattomasta kodista ja muka vähäisestä ystäväpiiristä.

Tyttö oli kuitenkin valmis antamaan anteeksi keskeytyksen, sillä valituksen ohella hänen paheisiinsa kuului myös juoruilu ja erityisesti ihmisten ulkonäön ja tyylitajun arvioiminen. Ehkä se ei ollut hyveellistä, mutta sen sijaan suorastaan herkullista ajanvietettä ja normaalia niissä piireissä joihin hän kuului. Tämänhetkinen puheenaihe, neiti Wilkinson sai Aileenin kuitenkin enemmän närkästymään kuin huvittumaan: hänen pukunsa oli nimittäin huonosti onnistunut kopio eräästä Aileenin muutamaa viikkoa sitten käyttämästä iltapuvusta. Kullankeltainen väri korosti entisestään Wilkonsonin jo ennestään likaisenvaaleita kutreja, eikä puku ollut yleensäkään hyvin toteutettu. Tämän huomasi sen pitseistä, jotka olivat selvästikin ommeltu huolimattomasti ja siksi ne roikkuivat rumasti mitä kummallisimmista kohdista.

”Säälittävää, ei voi muuta sanoa. Ei katsota häneen päin, ehkä parempi ettemme tunne häntä tänä iltana”, Aileen totesi parhaalle ystävälleen peittäen kasvonsa vihreänsävyisellä viuhkallaan.

Ei kuitenkaan kestänyt kauaa, kun he saivat muuta seuraa, nuorukaiset nimeltään Bartemius Appletown ja Timothy Huxtable. Georgina saattoi flirttailla heidän kanssaan, mutta Aileenin arvolle moinen ei olisi lainkaan sopivaa, sillä kummatkin olivat vain paronien poikia, eivätkä edes komeita sellaisia. Aileen kuitenkin tunsi velvollisuudekseen olla kohtelias näille nuorukaisille, jotka tunsi jo ennestään lapsuudestaan. Ei siitä mitään haittaakaan voisi olla.

”Neiti Willougby, voisinko saada tämän tanssin?” Huxtable kysyi näyttäen siltä kuin olisi koko edellisen keskustelun ajan kerännyt rohkeutta kysymystään varten.
”Olen pahoillani herra Huxtable, mutta voin hieman huonosti, pyöriminen ei ehkä tee minulle hyvää”, Aileen vastasi pyrkien ilmoittamaan miehelle kohteliaasti, että hänen mahdollisuutensa Aileeniin olivat olemattomat.
”Nii-in kai sitten, ehkä ensi kerralla”, nuorukainen änkytti hieman pöllämystyneen oloisena.
”Epäilemättä”, tyttö vastasi hakien epätoivoisesti katseellaan muuta, kiinnostavaa seuraa päästäkseen livahtamaan kiusallisesta tilanteesta ja löysikin hetken haravoinnin myötä veljensä Charlesin seisoskelemasta varjoista. Veli oli aina ollut oikein viihdyttävä seuramies ja siksipä Aileenia kummastutti moinen piileskely. Uteliaisuutensa kannustamana hän jätti hyvästit seurueelle ja suuntasi kohti nurkkausta, jossa veli piileskeli.

”Mitä sinä täällä teet?” Aileen sihahti päästyään veljensä luokse varjoihin.
”No, jos totta puhutaan, niin pakoilen vanhempiamme”, Charles vastasi naurahtaen.
”Ja mistäköhän kumman syystä?”
”Tuota, se ei ole tärkeää, minä vain –”

”Charles! Siellähän sinä piileskelet! Olen etsinyt sinua kaikkialta!” sirkutti heidän äitinsä pääovilta.
”Voi ei”, veli mutisi.
”Minun on pakko puhua sinun kanssasi siitä port – suojatistasi, jonka otit suojelukseesi. Kaikki puhuvat siitä! Aivan järkyttävää, Charles, en ymmärrä mitä päässäsi oikein liikkuu!”
”Äiti hän on aivan siveellinen nainen ja mukavakin huolimatta siitä, mistä hän on kotoisin.”

Aileen katsoi veljeään ja äitiään ällistyneenä, sillä ei ymmärtänyt ollenkaan mistä nämä puhuivat. Nähtävästi Charles oli kuitenkin ottanut suojelukseensa jonkun varsin siveettömänluontoisen henkilön. Tyttö ihmetteli tätä suuresti, sillä oli aina pitänyt veljeään kunnollisena, eikä ollenkaan sellaisena henkilönä joka haalii roskaväkeä suojelukseensa.

”En tiennyt, että siinä osassa Lontoota edes asuu ketään siveellistä ja mukavaa henkilöä. Minun tietääkseni siellä ainoastaan harjoitetaan siveettömyyksiä pahimmilla mahdollisilla tavoilla. Sitä paitsi tiedät hyvin, että vaikka tämä sinun suojattisi olisikin täysin puhtoinen, hänen hyysäämisensä vaikuttaa myös maineeseesi. Se ei mitenkään paranna muun perheen, etenkään Aileenin asemaan, jonka varmasti ymmärrät”, rouva Willoughby selitti.
”Aluksi kyllä, mutta kun tuon hänet tänne seuralaisenani ja ihmiset saavat tutustua häneen, niin uskon, että monien käsitykset korjaantuvat.”
”Ensinnäkin, sinä et tuo sitä kevytkenkäistä naista tänne häpäisemään koko perhettä ja toiseksi, mitä ihmiset ajattelevat sinusta, kun kuulevat mistä sinä olet mokoman löytänyt?”
”Äiti, minä en löytänyt häntä kyseisestä kaupunginosasta, se vaan sattui olemaan hänen kotipaikkansa!”
”Sillä taas ei ole mitään merkitystä, sillä pahat kielet kääntävät sen silti niin päin! Ja minun kun piti lähettää Aileenkin sinun luoksesi muutamaksi viikoksi –”
”Mitä?” Aileen huudahti.
”Niin, kultaseni, ajattelin, että sinun olisi hyvä olla veljesi luona muutaman viikon ajan. Isäsi on kutsuttu hyvin merkitykselliseen tilaisuuteen Ranskaan ja minun täytyisi varmaankin olla hänen mukanaan edustustilanteissa. Sinä puolestasi olet liian nuori, eikä sinua kiinnosta politiikka.”

Oli totta, etteivät politiikka ja tylsät neuvottelut olisivat voineet vähempää kiinnostaa Aileenia, mutta tyttö ei siltikään halunnut mennä huvikautensa aika veljensä luokse aivan Lontoon rajaseuduille. Aileen tahtoi olla ainokaisen huvikautensa kaupungissa, keskellä tapahtumia, ei maaseudulla mätänemässä.

”Mutta äiti! Ette te voi tehdä minulle niin, että vain yksinkertaisesti voi! En halua viettää ainutta huvikauttani maaseudulla!” tyttö huudahti säikähtäneenä.
”Älä viitsi, kultaseni, se on vain viikko. Enkä kyllä tiedä, voinko edes laskea sinua veljesi luokse nyt kun hän on ottanut sen kyseisen suojatin”, Christine Willoughby selitti mulkaisten poikaansa katkerasti.”
”Kuka tämä henkilö on, josta te puhutte?” Aileen kysyi saatuaan vihdoin mahdollisuuden.
”Hän on Valentina Shine niminen nuori neiti, oikein miellyttävä sellainen, joka nyt sattuu olemaan kotoisin hieman huonomaineiselta alueelta. Hänen taloudellinen tilanteensa on hyvin heikko, jonka takia otin hänet suojelukseeni”, Charles kertoi.
”Jos tuo oli todella syy, miksi se nainen asuu luonasi, niin mikset sitten saman tien ota suojelukseesi kaikkia maamme köyhiä?” heidän äitinsä tuhahti.
”Siitä syystä, etteivät he ole ystäviäni, toisin kuin neiti Shine. Tutustuin häneen eräänä kauniina päivänä Hyde Parkissa ja olen pitänyt hänestä siitä lähtien. Vakuutan, ettei hänestä ole minkäänlaista harmia Aileenille.”
”Voitko mennä siitä takuuseen?” rouva Willoughby kysyi selkeästi epäillen poikaansa.
”Mutta minä en tahdo mennä sinne!” Aileen kiljaisi raivoissaan.
”Voin ja jos ongelmia tulee niin lähetän Valentinan pois. Voit tulla itse katsastamaan, että kaikki on hyvin”, Charles vastasi välittämättä Aileenista.
”Hmph, olkoon niin, mutta jos Aileenin käytöksessä näkyy näiden viikkojen myötä minkäänlaista muutosta, niin lupaan, että sinä saat huolehtia huonojen ominaisuuksien kitkemisestä hänestä.”
”Sopii oikein hyvin, minusta on mukavaa nähdä siskoani vihdoinkin ja lupaan, että kaikki hoituu.”
”Mutta minä en halua! Minä tahdon jäädä tänne, äiti, Clara on minulle paljon parempaa seuraa kuin sellainen kevytkenkäinen nainen. Clara voi huolehtia minusta!” tyttö huudahti ja sai muutamat lähettyvillä seisoskelevat kääntämään kasvonsa heidän suuntaansa.
”Kultaseni, minä en aio sallia, että jäät tänne suureen taloon ainoastaan palvelijoiden kanssa, en pidä siitä, että jäät kotiin ilman ketään perheenjäsentä. Minusta on todella parempi, että menet veljesi luokse huolimatta siitä, että hänellä on se nainen seuranaan. Charles lupasi, ettei ongelmia tule ja minä yritän luottaa häneen tässä asiassa”, heidän äitinsä totesi hieman epävarma sävy äänessään.
”Mutta mutta –”
”Aileen, ei nyt mitään muttia, tähän asiaan sinulla ei ole sananvaltaa. Sinä menet veljellesi, sillä muita vaihtoehtoja ei ole. En millään viitsisi laittaa sinua etäisimpien sukulaisten taakaksi, varsinkaan kun he tietävät hyvin, että veljesi voisi ottaa sinut luoksensa. Siitä taas syntyisi vain lisää juoruja ja niitä me kaikista vähiten kaipaamme tällä hetkellä.”

Aileenin täytyi purra huultaan, ettei hän olisi purskahtanut itkuun. Tämä oli hänen huvikautensa ja nyt vanhemmat pilaisivat sen pakottamalla hänet veljensä luokse. Mokoma maalaiskartanon rötiskö olisi täysin seuraelämän ulkopuolella, josta seuraisi Aileenin täydellinen eristäytyminen. Mitä siitä taas seuraisi? Hänen asemansa romahtaminen eli toisin sanottuna oivallinen tilanne esimerkiksi häikäilemättömälle Cassandra Auttenbergille varastaa nuorukaisten huomio osakseen. Mikä häpeä olisikaan jos moinen portonalku pääsisi parempiin naimisiin kuin hän itse!

”Ei, äiti kiltti! Minähän joudun eristyksiin kaikesta ja Cassan – joku vie vielä kaikki parhaat sulhasehdokkaat suoraan nenäni edestä! Tai ei, ei nenäni edestä, koska kuinka he voisivat viedä mitään nenäni edestä kun en ole edes paikalla vaan kuppaisessa maalaiskartanossa mädäntymässä!” Aileen sihahti nieleskellen kyyneliä.
”Älä puhu minulle tuohon sävyyn! Sinulla on selvästikin aivan vääristynyt käsitys elämästä maalla, lapsi hyvä. Siispä sinulle tekee vain hyvää viettää vähän aikaa veljesi luona!” tytön äiti vastasi katsoen tytärtään happamasti merkiksi keskustelun päättymisestä.
”Minä en suostu siihen! En kerta kaikkiaan suostu!” Aileen huudahti kyynelien saadessa vallan. Hän ei enää kyennyt pidättelemään itseään, vaan ryntäsi suoraan pois juhlasalista portaikkojen kautta omaan, pieneen, mutta koristeelliseen huoneeseensa.

Tyttö oli pannut merkille herättäneensä huomiota, joka ei tosin tällä kertaa ilahduttanut häntä ollenkaan. Aileen tiesi aiheuttaneensa perheelleen häpeää huonoimmalla mahdollisella hetkellä kun veljestäkin liikkui ties minkälaisia juoruja. Totta puhuen se ei kuitenkaan juuri sillä hetkellä jaksanut kiinnostaa tyttöä, sillä hänellä olisi muitakin huolenaiheita.

Eivät vanhemmat voineet mitenkään pakottaa tytärtään maaseudulle ainokaisella huvikaudellaan! Mitä Aileen muka moisessa tuppukylässä tekisi? Istuisi enemmänkin luonnonniittyä muistuttavan puiston penkillä keskustellen vanhojen herrojen kanssa Itävallan perimyssodasta. Jo ajatus puistatti aatelisneitiä, joka ei ollut koskaan ollut pahemmin kiinnostunut politiikasta. Sellaiset asiat olisi paras jättää miehille eikä naisen ollut tervettä piitata moisesta. Hänen äitinsä oli hyvinkin kiinnostunut maailman tilanteesta eikä hän ollut koettanutkaan piilotella tuota piirrettään. Herra Willoughby olikin vitsaillut, että hänen vaimollaan oli miehen sielu naisen ruumiissa. Tähän äiti oli puolestaan vastannut närkästyneesti tiuskaisemalla, että herraa vain ärsytti kun nainen oli häntä itseään älykkäämpi. Tämän ja monen muun vastaavan episodin jälkeen oli kreivi tullut tulokseen, että Aileenin perinaisellisuus oli vain hyvä asia. Tyttö oli täysin samaa mieltä isänsä kanssa siitä, että naiset vain väsyttäisivät itsensä ajatellessaan tuollaisia, käsittämättömiä asioita.

Suutuspäissään Aileen tarttui posliiniseen koristerasiaan, jonka äiti oli hänelle aamulla lahjoittanut ja heitti sen raivokkaasti, täydellä voimalla seinään. Sen räsähtäessä rikki kuului kammottava ääni, mutta tyttö ei jaksanut välittää siitä vaan tarttui jo seuraavaan esineeseen. Juuri meinatessaan heittää senkin huomasi tyttö kuitenkin esineen olevan hänen isänsä antama, pikkuinen soittorasia, jolloin aatelisneiti laski kätensä.

Aileenin isä oli aivan eri maata kuin äiti, josta huomasi liiankin hyvin, että tämä yritti koulia tyttärestään itseään. Suoraan sanottuna tyttö halusi olla lähinnä äitinsä vastakohta, sillä tämä tuntui tahtovan kieltää häneltä kaiken. Ainoastaan isän valta sai mokoman pysymään aisoissaan.

Samassa Aileen keksi mitä voisi tehdä tukalan tilanteensa hyväksi, nimittäin tietenkin puhua isälleen. Mies ei koskaan kieltänyt Aileenilta mitään eikä varmasti pakottaisi tytärtään maaseudulle parhaassa iässään. Niinpä tyttö kuivasi kyyneleensä ja siisti itseään hieman peilin edessä. Onneksi hänen uusinta muotia oleva kampauksensa ei sentään ollut päässyt purkautumaan tytön heitellessä tavaroitaan. Ehostuksen jälkeen Aileen näytti jälleen aivan samalta kuin tullessaankin huoneeseensa, suloiselta nukketytöltä. Ihailtuaan itseään vielä pienen hetken hän saattoi lähteä anelemaan isältään lupaa jäädä kaupunkiin.

Viimeisessä portaikossa tyttö kuuli alhaalta kiivasta kuisketta, jonka seasta tunnisti Cassandra Auttenbergin kopean äänensävyn. Kyse oli selkeästi jostakin salaisesta ja niinpä Aileen kyykistyi nopeasti portaikon kaiteen taakse salakuunnellakseen tyttöjen puheita.

”Näittekö te hänet? Suorastaan julkeaa! En minä ainakaan kehtaisi väittää omalle äidilleni vastaan siihen tapaan!”
”Cassandra on oikeassa, mokoma letukka luulee voivansa komennella ihan ketä vain, vaikka on vain vaivainen kreivin tytär!” kauhisteli puolestaan Anna Hasselhoff.
”Anna, sinä et itsekään ole kuin tuleva paronitar”, kolmas tytöistä, Patricia Davidson huomautti.
”Mutta Anna ei sentään pöyhkeile kuten Aileen”, Cassandra totesi.

Normaaliin tapaan kaksi muuta myötäilivät kreivi Auttenbergin tyttären sanoja. Anna ja Patricia eivät oikeastaan olleet hänen todellisia ystäviään, vaan muistuttivat enemmänkin kamarineitoja. Molemmat tytöistä olivat aatelisarvoltaan reilusti alempia kuin Cassandra, mutta kykenemättömänä tasa-arvoisiin ihmissuhteisiin oli tyttö haalinut alempiaan ystävikseen. Aileen itsekin lukeutui jollakin tavalla pöyhkeän Cassandran ystävänpiiriin, mutta hän tiesi paremmin kuin hyvin, että todellisuudessa tyttö vihasi häntä. Heidän näennäinen ystävyytensä olikin vain peruja isien välisestä kumppanuudesta, ei niinkään tyttöjen välisestä, aidosta kiintymyksestä.

”Mutta kyllä minun käy häntä hieman sääliksi. Ajatelkaa nyt! Monta viikkoa jossakin maalaiskartanonrötiskössä!” Patricia totesi.
”Hmph, saa nähdä kestääkö mokoma hienostelija maalla päivää kauempaa. Voin kuvitella, että hän anoo epätoivoisesti pääsyä kaupunkiin. Hän käyttäytyy kuin olisi kuningatar”, tytöistä silmäänpistävin naurahti.
”Niin, onhan hän aika turhamainen, täytyy myöntää. Eihän hän muusta puhukaan kuin omasta ulkonäöstään, vaatteistaan tai sulhasehdokkaista”, vastasi Patricia tähän.

Aileen tunsi kiukun kasvavan sisällään. Hänkö turhamainen? Cassandra voisi kaikessa täydellisyydessään katsahtaa peiliin! Kuka se eilen jaksoi selittää koko päivän uudesta tanssiaismekostaan, jonka oli tilannut suoraan Pariisista asti. Saisipa mokoma nähdä! Cassandra ei voisi puhua hänestä kuin jostakin arvottomasta maalaisaatelisesta, joka yrittää arvokkaiden vaatteiden ja hyvän avioliiton avulla kohota korkeammalle asemassaan. KiukustuneenaAileen oikaisi selkänsä varmistettuaan ensin, ettei tyttöjen katse osunut häneen. Tämän jälkeen hän jatkoi kävelyä alas portaita muutaman askeleen verran, kunnes huudahti:

”Cassandra! Anna! Patricia! Ihana nähdä teitä!” Aileen huudahti kuin olisi vasta äskettäin poistunut huoneestaan.
”Katsos, Aileen! Puhuimmekin juuri sinusta”, Cassandra huikkasi luoden merkitsevän katseen kahteen muuhun tyttöön.
”Toivottavasti ette kovin moittineet minua, mutten kyllä uskoisi teistä sellaista, sillä eiväthän uskolliset ystävät niin käytäydy.”
”Emme tietenkään, pohdimme vain tuntemuksiasi nyt, kun olet saanut kuulla joutuvasi joksikin aikaa maaseudulle”, Cassandra totesi pyrkien tavoittamaan vilpitöntä hymyä, joka ei sopinut hänen ilkeyttään kuvaaville kasvoille kovinkaan kauniisti.
”Voi Cassandra, älä suotta huolehdi! Hetken mietittyäni minä nimittäin tajusin, että joskus pienoinen pistäytyminen erilaisessa ympäristössä voi tehdä vain hyvää!” Aileen sirkutti säteilevä hymy nukenkasvoillaan, jonka myötä kolmen muun tytön punaisiksi maalatut suut loksahtivat kirjaimellisesti auki.

3 kommenttia:

  1. herranjumala kuinka pitkä teksti :)

    VastaaPoista
  2. Veronika, niin no eka osahan tuo vasta on, mutta joo :D
    Kristiina, oi no pitää käydä katsomassa, vaikka merkinnästäsi onkin aikaa!

    VastaaPoista