lauantai 5. toukokuuta 2018

I moon o'er you, Inis Mona, as long as I breathe I'll call you my home

Talvi meni ohi suorastaan hujauksessa ja kevät alkaa olla jo hyvässä vauhdissa. Minun kevääni on ollut täynnä tekemistä. On ollut larppeja, kekkereitä ja muita rientoja vaikka muille jakaa. Oikeastaan olisin jakanut niitä kyllä vähän ihan mielelläni, sillä tunnen itseni nyt kovin väsyneeksi. Kivoillakin asioilla voi polttaa itsensä loppuun, ja se on ehkä ollut vähän homman nimi viime aikoina. Pistin äskettäin merkille, etten taas ole tehnyt juurikaan niin sanottuja omia juttujani: kirjoittanut mitään kaunokirjallista, lukenut kunnolla tai muuta sellaista. Laulanut olen silloin kun ehdin. Hassua sinänsä, että kehosta on tullut pidettyä huolta vähän normaalia enemmän, vaikka olenkin kiireinen. Salikortti on taskussa, silloin tällöin käytössäkin, ja tanssin useamman tunnin viikossa.

Lisäksi olen miettinyt pääni puhki ties mitä asioita, joista osa varmaan päätyy blogiteksteiksi asti: olen ajatellut kirjoittaa ainakin yhden tekstin pakana-aiheisiin liittyen sekä yhden intuitiosta. Minua on myös inspannut hieman oman podcastin aloittaminen, mutta sitä varten pitäisi kyllä keksiä jostain vähän paremmat vehkeet. Edes jokin kännykän nauhuria parempi. Sisältö tulisi olemaan jotain omiin mielenkiinnonkohteisiini liittyvää. Ennen kaikkea minua kiinnostaisi haastatella ihmisiä, joilla on jotenkin poikkeava elämäntyyli: eri uskontojen ja henkisten suuntausten edustajia, alakulttuuri-ihmisiä, taiteentekijöitä, ihmissuhdeanarkisteja ynnä muita. Kuten huomata saattaa, ideoita kaikenlaiselle tekemiselle on paljon. Olen valitettavasti aina ollut parempi aloittamaan asioita kuin saattamaan niitä loppuun.

Kuten jo ehdin todeta, Sosiaalisia menoja on ollut _paljon_. Kuten usein keväisin, huomaan olevani olevani mukana vähän liian monessa. Nyt huomaan väsyväni jo siitä, että ihmiset kysyvät jonnekin. Mutta no, tällainen minä taidan vähän olla. Ensin keskitän kaiken energiani ulkoiseen maailmaan, jonka jälkeen puolestaan sisäiseen. Ei se toki ihan niin mustavalkoista ole, mutta sinne suuntaan. 

Huomaan kaipaavani taas Mikkeliin. En ole sielläkään päässyt käymään kuin melkoisen pikaisilla visiiteillä. Olen jollain tapaa kotiutunut pääkaupunkiseudulle, sillä suuri osa minulle tärkeistä ihmisistä on täällä, mutta Mikkeli tulee jollain tapaa aina olemaan minulle se ensimmäinen koti. Siellä kaikki sisäinen hälinä pysähtyy, ja pääsee oikeasti kytköksiin itsensä kanssa. Koen tarvitsevani sitä juuri nyt erityisesti, kun lähikuukaudet ovat olleet muutosta täynnä. Välillä tuntuu, ettei oikein ole ehtinyt edes ajatella kaikkea tapahtunutta. En ole oikein onnistunut rauhoittamaan itseäni täällä, mutta tiedän kykeneväni siihen Mikkelissä. Ensi viikon keskiviikkona kokoan kimpsuni ja kampsuni jättäen pk-seudun kiireineen viikoksi taakseni. Vihdoinkin. 

There it all was sown
The inspiration
Removing the seven seals
There it was revealed
Enigma of freedom
Unclosing an unseen door 
Eluveitie - Inis Mona

Olen yleensäkin melkoisen nostalgiaan taipuvainen persoona, mutta nyt olen kaivannut erityisen kovasti niitä hetkiä, joista nykyinen elämäntyylini sai alkunsa. Kai sitä haluaa jollain tavalla muistuttaa itseään niistä asioista, jotka kokee olennaisiksi osiksi itseä nyt, kun niin monet asiat ovat olleet muutoksessa. Esimerkiksi Blackmore's Nightin kuunteleminen on vahvasti kytköksissä romanttisen fantsuhörhön heräämiseen minussa, jossain määrin myös pakanuuteni. Sitä on tullut luukutettua jälleen huimasti. Ne kappaleet tuntuvat jotenkin kotoiialta ja lämpimiltä. Olen itse asiassa suunnitellut niistä inspiroitunutta kuvausprojektia. Saatatte saada ensimmäiset kuvat näytille jo ihan muutaman viikon kuluessa. Yli odotusten onnistuneiden Taikametsäpitojen jälkimainingeissa olen suunnitellut myös, että pitäisin kesällä jotkut myyttisromanttiset keskiaikafantsujuhlat. Ennemminkin tosin sellaiset kuningas Arthurin legendoista inspiroituneet kuin tolkienilaiset. Keppihevosturnajaiset olisivat ihan paras ohjelmanumero.

...ja kuten huomata saattaa, kaikista vetäytymis- ja pysähtymispuheista huolimatta tässä taas puhellaan uusista bileistä. Itse asiassa olen harkinnut useampiakin: rokokoobileitä, kulttibileitä, jumaluusbileitä, mitä vielä. Mutta hei, kesällä sitten vasta. Onhan tässä vielä aikaa levätä. Ainakin toistaiseksi.

Loppuun lista asioista, jotka juuri nyt ovat tosi pop: 
  • Se jo mainittu Blackmore's Night, parasta fiilistelymusiikkia, kun haluaa hukuttautua ritariromantiikkaan ja mustalaisleireihin. 
  • Villet, niitä tuntuu sikiävän koko ajan jostain lisää. Taikametsäbileissä meillä oli Ruumis-Ville, Ville Valkoinen ja Villi-Ville. Älkää edes kysykö.
  • Ne sellaiset suurisilmäiset pehmoeläimet. Joku Beanie Boo taisi olla niiden nimike. Kaveripiiristä alkaa löytyä niitä jo useampi, pitäähän jokaisella olla oma toteemielukka. Omani on kuutti.
  • Glitter. Sitä tulee käytettyä erinäisissä tapahtumissa sen verran, että olen kestoglitteröity. 
  • Hassut soittolistojen nimet. Näin on ollut jo jonkin aikaa, mutta nyt tämä on karannut ihan käsistä. Spotifyssani on tällä hetkellä soittolistoja muun muassa otsikoilla Kuolinvuode, Surkuilu, itsesääli ja marttyyrius, Pyhä viha, Hihhulointi ja hörhöily ja Nynnymusiikki.
  • Lindsey Stirling ja tanssiminen, parasta. 
  • Mitä mielenkiintoisimmat tavat uudelleenkäyttää omaisuutta. Olen köyhä opiskelija, se vähän antaa kivasti lisämotivaatiota. Mutta tämä oikeasti kehittää luovuutta. On mahtava fiilis, kun keksii jollekin vanhalle rutkulle kokonaan uuden käyttötarkoituksen.
Viimeiseksi vähän kuvia, joista suurin osa on minun ja ystäväni Teean kuvausreissulta. Teea on se ihminen, kenen luona yövyin talvella Turussa, ja jonka kanssa klikkasi tosi kivasti yhteen. Avalon-larppia emme saaneet tällä reissulla suuremmin suunniteltua, mutta kuvista tuli sentään varsin kivoja! Taikametsäbileitä varten äitipuoleni kanssa tekemä asuni on osittain kierrätetty vanhoista kuteistani. säärystimet taitavat olla ainoa erikseen asua varten ostettu asia - tosin ne ostettiin alunperin farkkuina ja tuunattiin tuohon muotoon. Topin pistiosat ovat vanhasta hameesta ja topista. Napatoppi oli ennen H&M:n perustoppi, joka oli jäänyt käyttämättä. Kaulakoruni oli rikkinäinen, mutta otin siitä hajonneet osat pois jättäen vain ehjän peuran pään jäljelle. Kengät olen aikanaan saanut lahjaksi, hame on kirppitorilta, sukkahousut ikivanhat ja vyö on sama iänikuinen kappale, joka on näkynyt täällä ties kuinka monesti. Rastalisäkkeetkään eivät ole uudet, vaan vanhat pidennykset, jotka olivat menneet kovasti sykkyrälle - päätin siis pörröttää niitä vielä vähän lisää.



 Silmät vähän valuivat, mutta toisaalta nuo valuneet meikit ovat ihan kiva elementti!






 
Ehkä aidoin kuva koko setistä! Innostunut viisivuotias vaiko sieluja syövä demoni? Ehkä kumpiakin!
 
Maaliskuussa pelasin Club Caelum-hirviöclubilarpissa puunhaltia Laumaa. Lauma oli ollut jumalattaren asemassa Madagasgarilla, kunnes tuli huumausaineita kauppaavan Kultaisen Kolmion kaappaamaksi ja vastentahtoiseksi kurtisaaniksi. Onnekseen Lauma pääsi tuosta inhottavasta tilanteesta pois, vaikkei saanutkaan vanhoja voimiaan enää takaisin. Myös maailmanlopulta vältyttiin juuri ja juuri. Asu on jälleen minun ja äitipuoleni tekemä, tosin edellisestä poiketen monilta osin ihan uusi. Huivit, korut, vyö ja polvisukat löytyivät ennestään kaapistani, hame ja rintaliivit tehtiin. Päässäni killuvat oksat irroitin vanhasta kranssista ja värjäsin kultaiseksi - kiinnitin niihin myös muutamia lintuja.
Rumilus ja hirviö. Otin itsestäni harvinaisen epäonnistuneita selfieitä, mutta Ville pelasti kuvan pomppaamalla mukaan.
Pitkänperjantain pakanallinen pelinsuunnittelupalaveri Teean, toisen Villen ja Marian kanssa. Avalon-peli sai viimeinkin raamit.
 
Eräänä aamuna postiluukustani tipahti tällainen ilmeisesti suoraan Cornwallista. Jouduin vähän hieraisemaan silmiäni, sillä en ollut kyseisenlaista lehteä tilannut, mutta se sattui keskittymään juuri sellaisiin aiheisiin jotka ovat lähellä sydäntäni.
Laitoin aiheesta FB-tilaa naureskellen, että kenties keijuuntumisprosessini on edennyt niin pitkälle, että universumi alkaa lähetellä minulle tällaisia. Mielessäni kävi pikaisesti, että joku olisi sen voinut tilata, mutta pidin todennäköisempänä, että se on tullut kaupanpäällisenä muiden tilaamieni asioiden ohella. (Vaikken kyllä ollut tilannut mitään Cornwallista.)
Lopulta kuunjumalattareni Selene tunnusti tilanneensa lehden minulle! Hän oli aiemmin arvaillut lähettäjää melkoisen hanakasti, eikä minulle hölmölle tullut mieleenkään, että hän olisi tämän takana! Kauniisti ja hauskasti tehty Seleneltä. Arvostan tällaisia pieniä eleitä ihan tajuttoman paljon.

perjantai 27. huhtikuuta 2018

Jumalallistumisen ABC eli mistä ihmeestä tässä nyt oikeastaan olikaan kysymys?

Kuten joku on saattanut huomata, esittelyteksti oikeassa sivupalkissa on uudistunut. Uudessa tekstissä hölisen jotain yli-ihmisyydestä ja jumalattareksi tulemisesta. Olenko seonnut ihan lopullisesti vai mistä tässä nyt oikein on kysymys? Olen kyllä toki, mutta koen tämän sekoamisen olevan varsin positiivinen asia.

Mutta ei, en kuvittele nousseeni kaiken inhimillisen elämän yläpuolelle. Päinvastoin, kamppailen hyvinkin tuntuvasti sellaisten asioiden kanssa päivittäin.

Tietenkin tavoitteeni on se, että jonakin päivänä niin ei enää olisi. Mutta se päivä ei ole tänään.

Aikamme on rajallinen, joten priorisoisin tärkeimmät asiat ensiksi. Siinä on jo se käytännön hyöty, että motivaatio pysyy korkealla kuin itsestään keskityttäessä kehittämään niitä asioita, joihin on todellinen intohimon palo, eikä koko elämä mene ihan suorittamiseksi. Sitä paitsi, oletteko koskaan katsoneet tarkkaan ihmistä, joka puhuu jostain sellaisesta asiasta, jota kohtaan hän tunteaa todellista paloa? Siinä on jotain maagista. Ihminen todella tuntuu nousevan jollain tapaa arkiminänsä yläpuolelle ja kykenevän asioihin, joista hän saattaa itsekin yllättyä. Ne ovat meidän näköisiämme, ainutlaatuisia asioita, joita kukaan muu ei voi tehdä täysin samalla tavalla.

Sillä jokaisen meidän sisällämme on oma maailma, yksityinen ja salattu todellisuus, johon vain meillä itsellämme on avaimet. Se maailma on omamme, mutta meillä on toisaalta mahdollisuus kuvastaa omaa todellisuuttamme toisille, vaikka toki vision välittymiseen vaikuttaa myös se, minkälaisten linssien läpi toinen sitä katselee. Siitä huolimatta me luomme jotain. Jätämme tähän maailmaan jotain sellaista, jota ei ilman meitä syntyisi juuri sellaisena. Monissa uskonnoissa yksi jumalan ominaispiirre on luominen, ja emmekö me eläessämme tässä yhteisessä todellisuudessa jatkuvasti nimenomaan luo?

Jotkut artistit ja taiteilijat ovat onnistuneet lunastamaan itselleen jonkinlaisen palvotun sankarin, jopa jumalan aseman. He ovat kuitenkin pohjimmiltaan samanlaisia ihmisiä kuin me kaikki muutkin, inhimillisine ongelmineen. Ehkä heissä on tiettyä erikoislaatuisuutta, jopa yli-ihmisyyttä, mutta kenties vielä kirkkaammin jumalallisuus loistaa niissä, jotka rakastavat puhtaasti. Rakkaus on se magia, joka saa uskomaan satuihin tässä karussa maailmassa. Sen kautta kykenemme tekemään asioita, joihin emme kaiken järjen mukaan pystyisi. Rakkauden täyteiset ihmiset tunnistaa ja heidän lähistölleen tekee mieli hakeutua - heissä on jotain selittämätöntä vetovoimaa.

Rakkauden kokemustamme varjostavat kuitenkin monesti elämän aikana kasautuneet kivut, jotka ovat kietoutuneet suojamuureiksi ympärillemme. Väitän, että kun sallimme itsemme rakastaa mahdollisimman vapaasti, katoavat monet niistä asioista, joita nimitämme ihmisyyden kivuiksi. Tietenkään prosessi ei ole helppo, ja se tulee viemään paljon aikaa. On hyvin mahdollista, ettemme koskaan tule onnistumaan siinä, mutta luovuttaessamme emme ainakaan onnistu. Vaikkemme pääsisikään loppuun asti, kuljemme eteenpäin. Siirrämme aina vain vähemmän kipujamme kiertoon. Sen sijaan tuomme todellisuuteen valoa.

En kuitenkaan sano, että meidän täytyisi yrittää päästä tästä ihmisyydestä eroon mahdollisimman nopeasti ja välteltävä inhimillisiä tunteitamme. Sillä tavoin emme itse asiassa saa aikaan mitään: päin vastoin. Meidän kuuluu kokea nämä inhimilliset tunteemme niin syvästi, että tunnemme ne luita ja ytimiä myöten. Niin, että me tiedämme mitä ne todella ovat ja sen kautta hallitsemme niitä. Kun me hallitsemme niitä, olemme vapaita tekemään mitä ikinä tahdomme. Me emme silloin ole orjia, vaan voimme meistä itsestämme lähteäviä valintoja, ja luoda yhteiseen todellisuuteen haluamiamme asioita. Mutta onkin sitten kokonaan toinen juttu, kuinka paljon meillä enää on erilaisia haluja sen jälkeen, kun kipumme on poistettu? Jääkö jäljelle vain olennainen vai jääkö jäljelle yhtään mitään? Minä vastaisin, että rakkaus jää. Rakkaus ja siitä lähtevät tarpeet.

Toisille jumaluus merkitsee kuolemattomuutta. Tällä hetkellä me emme todella varmaksi tiedä, mitä verhon takana odottaa. Meidän yhteiskunnassamme vallitseva käsitys on se, että tietoisuutemme sammuu: vajoamme kaikki samaan mustuuteen. Jonain päivänä kenties tämä mustuus voidaan välttää. Silloin meillä on kenties aikaa kehittää itseämme loputtomiin, mutta johtaako kuolemattomuus lopulta siihen, ettei mikään merkitsekään mitään? Vai antaako rajallisuus lopulta meille sen palon, joka toimii polttoaineenamme eteenpäin pyrkiessämme?

Meillä on toisaalta myös myyttejä, joissa jumala kuolee. Skandinaavisessa tarustossa Balderin kuolemaa voi pitää Ragnarökin alkusysäyksenä. Ragnarökissä taas kuolevat miltei kaikki muut jumalat. Monissa myyteissä jumalan kuolema tarkoittaa jonkin uuden syntymistä. Myös me kuollessamme annamme itsemme ainekseksi uuteen. Me kuolemme, jotta meidän jälkeemme monet muut voisivat syntyä.

Luulen, että jos pystymme hyväksymään sen täysin sydämin, olemme aika lähellä todellista rakkautta ja jumaluutta. Tai mistä minä tiedän, minä olen vain ihminen. Mutta ehkä vielä jonain päivänä saan tietää, veikkasinko yhtään sinne päinkään.

 


Viimeisenä tsemppimusiikkia jumalallistumisprosessiin! Saattanette bongata videolta yhden punatukkaisen jumalattaren. Tästä videosta tuli mieleen eräs asia jumallistumiseen liittyen, jota en muistanut mainita: sitä ei tehdä yksin. Tarvitsemme muita ihmisiä peileiksemme ja inspiraatioksemme.

torstai 22. maaliskuuta 2018

Dekadenssia, marenkia ja lonkeroita eli rokokoopunk-larppausta Säädyttömissä aikeissa

Oletteko koskaan unelmoineet löytävänne itseänne säädyttömistä rokokoojuhlista, joissa kaiken kukkaraksi bilettää myös merenväkeä, vampyyreja, aikamatkaajia ja ties mitä muuta? Minä pääsin viettämään tällaisen taianomaisen illan viime lokakuussa Säädyttömiä aikeita-larpissa. Kokemus oli hyvin viehkeä, räävitön ja uniikki. Toisia vastaavanlaisia bileitä ei ole ollut, eikä varmasti tulekaan - paitsi uusintapelautuksessa ehkä.

Kyseessä oli siis Nimettömien larppaajien killan karnevalistinen rokokoopunkpeli. Se oli osa Ragnarök-pelisarjaa, mutta toimi itsenäisenä osana. Peli sijoittui Bahama-saarilla sijaitsevaan Bahama Pleasure Garden-merirosvotavernaan, jonne aikaansa kokoontui viettämään kaikki siveettömistä rokokoojoutilaista merirosvoihin ja merenväkeen. Joutilaat olivat toinen toistaan paheellisempia aatelisia, joista monen mielipuuhaa oli keksiä mitä nöyryyttävämpiä tapoja huvitella alempiensa kustannuksella. Merirosvoja oli useampaa sakkia: niin pitsiposliinipiraatteja kuin nahkaniittipunkkariseiloreitakin. Moni myös mieli tutustua hyvinkin läheisesti eksoottiseen merenväkeen, suomukupankin uhalla. Puhumattakaan siitä, kuinka mielellään paheelliset hahmomme olisivat turmelleet paikalle eksyneitä kirkollsia hahmoja! Kaikessa hiljaisuudessa sekavaan sakkiin oli liittynyt tosiaan myös muutama aikamatkaaja ja vampyyrikin.

Kuten huomata saattaa, peli oli hyvinkin flirtti ja seksuaalinen teemoiltaan. Ennen kaikkea se oli kuitenkin sitä turvallisesti. Imartelua, flirttailua ja seksuaalisuuden pelaamista workshopattiin jo päivää ennen peliä. Seksi mallinnettiin ja muutenkin fyysisyyden pelaamisessa oli selkeät tekniikat, joilla saattoi hyvin yksinkertaisesti osoittaa, milloin on hyvä, ja milloin rajat olivat tulossa vastaan. Jokainen sai itse päättää, miten pitkälle halusi seksuaalisuuden pelaamisessa mennä.

En halua paljastaa juonista liikaa, sillä pelistä on tulossa uusintapelautus huhtikuun loppupuolella. Toisaalta mitään hirveän yhteinäistä, kiinteää pääjuonta pelillä ei ollutkaan. Taustalla oli kyllä tiettyjä kaikkiin hahmoihin vaikuttavia asioita, mutta pitkälti peli keskittyi hahmojen omiin juoniin sekä yleiseen dekadenssin ja rokokoobilettämisen pelaamiseen. Täytyy sanoa, että jo bileet itsessään olivat aivan uskomattomat. Säädyttömät oli peli, jossa varmasti viihtyisi ihan vain random rokokoobilettäjä ykkösenäkin.

Minun hahmoni, rokokoojoutilas Beata Hornigorld, oli itse asiassa kevythahmo, vaikkei sellaiselta tuntunutkaan. Beatallakin oli useampi juoni, jotka tosin olivat nekin vaarassa jäädä vähemmälle huomiolle eeppisen biletyksen lomassa. Kuulin monelta muultakin pelaajalta, että heidän hahmonsa taisivat olla kevythahmoja, mutta eipä se juuri näkynyt. Beatakin tuli loppujen lopuksi illan aikana riidelleeksi aviomiehensä kanssa hyvinkin julkisesti ja äänekkäästi, viettäneeksi aikaa parissa orgioissa, leikkineeksi vähän hämäräperäisiä kulttijuttuja ja vaikka mitä muuta. Peli oli myös tunnepuolelta hyvin intensiivinen, eikä jäänyt siten pelkäksi bilepelaamiseksi.

Pelipaikka oli myös aivan huikea. Monesti larpeissa nukutaan salin lattialla hyvinkin tiiviisti ja epämukavasti, mutta tällä kertaa meillä oli pienryhmissä omat huoneet, joissa oli jopa oma suihku ja vessa. Tilat eivät alunperin olleet kovinkaan rokokoohenkiset, mutta pelinjohto oli kyllä saanut loihdittua tiloista propeilla aivan huikeat. Harmi, kun en tullut ottaneeksi juurikaan kuvia! Lisäksi peliporukka oli aivan mahtava ja tulin tutustuneeksi ihaniin uusiin ihmisiin, ja joistakin heistä on tullut sittemmin ihan kavereitani.

Säädyttömistä aikeista on tosiaan tulossa uusintapelautus, mutta se on jo täynnä, eikä valitettavasti meitä vanhoja pelaajiakaan mahtunut mukaan random rokokoobilettäjiksikään. *Vähän verisiä kyyneleitä tähän.* Olen kuitenkin aivan äärimmäisen kiitollinen siitä, että pääsin ykköspelautukseen mukaan, sillä kyseessä oli ehdottomasti yksi parhaimmista pelikokemuksistani. Toivottavasti pääsen pelaamaan vielä joskus uudestaankin rokokoopunkia - Säädyttömät aikeet jäivät nimittäin varmastikin ikuisesti hengailemaan jonnekin tämän pienen dekadentin sielun syövereihin.

 
(c) Suvi Korhonen
 Kuten huomata saaattaa, ihmisten propit olivat aivan huikeita. Oli ihana nähdä, miten paljon kaikki olivat asuihinsa panostaneet. Beata olisi voinut syödä vaikka kaikki bileisiin osallistujat suihinsa oikein mielellään!

 (c) Ami Koiranen
 (c) Ami Koiranen
Omatkin proppini onnistuivat yli odotusten. Minä oikeastaan vain yhdistelin jo kaikkea valmiiksi kaapissa olevaa - tuo jo vuosia vanha korsettini oli selvä valinta, johon sitten kekkasin yhdistää yhden lempimekoistani ja muutaman valkoisen minihameen. Korsetti on minulle hieman löysä, joten kiristin sen tapani mukaan nauhalla - lisäksi kaapista sattui löytymään nauhaan täydellisesti sopivat polvisukat. Kengät olivat myös ilmiselvä valinta. Taisin ostaa asuun lähinnä sulan, korvakorut ja kukkia - joista niistäkin osa on lainattu Jenniltä. Hameen laahus taas on itse asiassa viitta, joka on laskostettu hakaneuloilla. Glitterlaukku on kesän Gatsby-bileiden asuste, samoin kuin viuhkakin.
(c) Pasi Vähänen

maanantai 19. maaliskuuta 2018

Mitä on keijupöly?

Tiedätkö sen tunteen, kun kävelet ihmisjoukossa ja yllättäen vastaan kävelee joku, joka tuntuu vähän kuin sädehtivän jotain maagista valoa? Tai kun keskustelet ihmisen kanssa, ja joku tuntuu loksahtavan ihan täydellisesti paikoilleen: asioita ei juuri tarvitse selittää auki, sillä toinen liikkuu jotenkin hämmentävän samalla taajuudella. Keskustelua voisi jatkaa tunteja, eivätkä aiheet loppuisi kesken.

Olet törmännyt keijupölyyn. Termin esitteli minulle eräs erittäin keijupölyinen ystäväni ja nappasin sen oitis omaan käyttööni, sillä en ollut koskaan törmännyt yhtä osuvaan kuvaukseen tästä ilmiöstä. Se on melko lailla heti tunnistettava piirre ihmisessä tai asiassa, (ihmisten kohdalla tosin saattanee vaatia keskusteluyhteyteen pääsyn ensin) ja helposti erotettavissa kaikista muista pitämisen muodoista siinä, että se tuo mukanaan tietynlaisen yhteyden ja erityisyyden kokemuksen. Lisäksi keijupölyinen ihminen on kaunis, aivan sama miltä hänen kasvonsa ja vartalonsa näyttävät.

Olen monesti miettinyt, mihin tämä ilmiö sitten perustuu. En kuitenkaan usko, että keijupölyä voi täysin selittää auki muutoin kuin tuolla yhteyden ja erityisyyden kokemisella. Esimerkiksi yhteiset mielenkiinnonkohteet voivat kenties houkutella lisää keijupölyä paikalle, mutten usko niiden yksinään voivan sitä synnyttää. Jonkinlainen yhteneväisyys niissä voi olla välttämätöntä keskustelun syntymiseksi, mutta toisaalta tunnen useita ihmisiä, joiden kanssa mielenkiinnonkohteet ovat melko erilaiset ja silti heistä tätä pölyä sattuu löytymään. Samoin olen törmännyt tyyppeihin, keiden kanssa mielenkiinnonkohteet klikkaavat miltei täysin, mutta maagisesti välkehteleviä hippuja ei näy mailla halmeilla. Mahdollisesti kyse onkin jonkinlaisesta perustavanlaatuisten ja syvien elämää koskevien visioiden kohtaamisesta, mutta se, mitä ne sitten ovat onkin jo ihan oma lukunsa.

Keijupöly on siinäkin suhteessa hankakalasti mitttava asia, että jokainen meistä näkee sitä erilaisia määriä eri ihmisissä ja asioissa. Kai meillä jokaisella on siis ikään kuin oma, henkilökohtainen keijpölyvarastomme, josta toiset ihmiset sitten vetävät sitä puoleensa, kukin omanlaisensa määrän. Keijupölyn määrä ei ole tietenkään aina vakio: joissakin sitä näyttäisi olevan vähäsen ja toisissa suorastaan häikäisevä määrä. Jokainen keijupölyinen ihminen on kuitenkin erityinen, joten jokaisen tällaisen suhteen arvottamista tarkkaan järjestykseen ei ehkä ole mielekästä tehdä. Itse en ainakaan edes osaa laittaa näitä mihinkään järjestykseen, enkä kyllä koe sille tarvettakaan.

Vaikka jonkun korvaan puheet suorastaan ajan pysäyttävistä ihmisistä ja täydellisestä yhteydestä voivat kuulostaa romanttisen ihastumisen piirteiltä, ne eivät sitä välttämättä ole. Termin minulle esitelleen ystäväni kanssa näistä keskustellessamme tulimme todenneeksi, että kaikissa keijupölyisissä ihmissuhteissa on se tietty pohjavire, jonka päälle esimerkiksi ne romanttiset tunteet rakentuvat, jos ovat rakentuakseen. Keijupölyinen suhde ei kuitenkaan kaipaa päälleen romanttisen suhteen leimaa, että se voisi olla ihmeellinen ja upea. Romanttinen suhde sen sijaan ei ole oikein mitään ilman keijupölyä. Nykyään en oikein osaa edes viehättyä ihmisistä, joissa ei tätä erikoispiirrettä ole.

Haluan korostaa, että minä puhun nimenomaan keijupölyisistä suhteista, en suhteesta. Olen vähän huolissani esimerkiksi siitä, mitä yhteiskunnassamme edelleen elävä the one-myytti tekee ihmissuhteillemme. (Yksi täydellinen, kaikki muut ihmissuhteet ylittävä romanttinen suhde.) Monesti sillä tuntuu olevan se seuraus, että ihmissuhteet ahdetaan kukin omaan tunkkaiseen boksiinsa, josta kaikkien muiden paitsi sen yhden on mahdotonta kasvaa oikein mihinkään, kun ne on tuomittu jäämään jokaisella suhteen osa-alueella sen oikean varjoon. Tämä myös kasaa kohtuuttomia paineita sille yhdelle suhteelle, joka tämän vuoksi saattaa hyvinkin kuihtua, oli se sitten kuinka keijupölyinen tahansa.

Mikäli sitä ei tukahduteta, keijupöly ihmissuhteessa on varsin kantava voima. Olen huomannut, että minulla on huomattavasti vähemmän erilaisia pelkoja ja epävarmuuksia tällaisissa ihmissuhteissa kuin muissa. Ehkäpä siksi, että tietää suhteessa olevan jotain todellista, syvää ja erityistä, minkä vuoksi on helppo luottaa suhteen kestävyyteen ja mielekkyyteen tilanteessa kuin tilanteessa. Minulla on sen verran vaikea menneisyys ihmissuhteissa, etten voi sanoa, etteikö pelkoja olisi yhtään, mutta niiden on helpompi vain antaa tulla ja mennä; ne tiedostaa jäänteiksi menneisyydestä, eikä sekoita nykyisiin suhteisiin liittyviksi tekijöiksi.

Keijupölyisistä ihmissuhteista (ja asioista myös!) saa elämään ihan omanlaatuistaan virtaa, syvyyttä ja mielekkyyttä. Ne inspiroivat meitä, tekevät meistä parempia ihmisiä ja mahdollistavat ihan uskomattoman avoimuuden, kun ei tarvitse pelätä konfliktin johtavan ihmissuhteen loppumiseen. Kasvaminen tuntuu luonnolliselta ja tärkeältä osalta ihmissuhdetta, vaikka se olisikin välillä vähän kivuliasta. Joidenkin keijupölyisten ihmissuhteideni kohdalla olen ollut ällistynyt siitä, miten paljon ne ovat kestäneetkin yhtä sun toista. Toisaalta en osaisi kuvitella sitäkään, että ne eivät olisi kestäneet noita asioita.

Joskus kaikkien mahtavien keijupölyihmisten keskellä saattaa tulla sellainen olo, että entäs minä sitten? Mikä saa nämä kaikki mahtavat ihmiset pitämään minusta, vaikka minä olen vain tällainen? Entä jos he jossain vaiheessa äkkäävät asian todellisen laidan ja eivät enää haluakaan olla kanssani?

Kerron salaisuuden. Jos pystyt aistimaan tuon keijupölyn, sinussa on myös itsessäsi sitä. Taidat syvällä sisimmässäsi tietää sen itsekin, sillä keijupöly-yhteyttä on tietääkseni mahdotonta feikata. Paras puoli tässä on se, että keijupölyisten ihmisten lyöttäytyessä yhteen on tyypillistä, että kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa ja seurauksena syntyy monesti jotain ihan uuden levelin juttua.

Oikein keijupölyistä viikkoa kaikille, muistakaa välillä kertoa keijuillemme, miten maagisia he ovat!


maanantai 5. helmikuuta 2018

Paremman huomisen ensimmäiset tunnit

"Mukavaa, ettet sä näytä enää koko ajan säikähtäneeltä eläimeltä."
"Onnellisuus sopii sulle."

Vastaavia kommentteja on tullut kuultua viime aikoina jonkin verran. Olo onkin ollut jokseenkin erilainen viime vuotisten muutosten jälkeen. En väitä, että kaikki sisäiset konfliktit olisivat vain maagisesti kadonneet, mutta niiden käsittelemiselle on vapautunut melkoisesti tilaa, kun ulkomaailman akuutit konfliktit eivät koko ajan vie voimavaroja ja aikaa. Lisäksi minun tarvitsee miettiä aiempaa vähemmän sitä, miten olemiseni vaikuttaa muihin ihmisiin. Viime vuonna tuntui valitettavan monesti siltä, että kun minulle tapahtuu jotain hyvää, niin se on joltain läheiseltäni pois. Nyt minun ei tarvitse enää rajoittaa itseilmaisuani ja tekemisiäni samalla tavalla kuin silloin, joten olo on melkoisesti vapaampi.


Jollain tavalla on ollut vähän sellainen olo, etten oikein malttaisi pysyä paikoillani. Olenkin ollut liikkeessä melko paljon: olen ravannut esimerkiksi Turussa larppaamassa ja käväisinpä Jyväskylässäkin erään vanhan ystäväni luona. Reissut ovat olleet varsin antoisia. Jollain tapaa nautin ihan pelkästään vieraassa kaupungissa suunnistamisesta. Siinä on jotain viehättävää, ettei lähes kukaan tunne sinua siellä ja koko ajan törmää uusiin juttuihin. Tykkään myös bussissa istumisesta, vaikka musiikin kuuntelu ja lukeminen taitavatkin selittää aika ison osan siitä. Ihmiset ovat vähän ihmetelleet jaksamistani reissaamisen suhteen, mutta se ei oikeastaan ole minulle mikään rasite, päinvastoin.

Kirjoitan Turun larppikampanjasta enemmän sitten, kun se on ohi. Haluan nyt keskittyä erääseen toiseen puoleen matkassani. Tulin nimittäin yöpyneeksi eräällä larppituttavallani ja reissusta tuli loppupeleissä suorastaan yllättävän antoisa. Juttelimme yömyöhään, niin vähän henkilökohtaisemmista kuin ihan hölmöistäkin asioista. Joskus käy niin, että jonkun ihmisen kanssa syntyy ihan yllättäen älytön connection, ja tässä kävi juuri niin. Tulimme itse asiassa todenneeksi ideoineemme kumpikin mielessämme salaa Avalon/Camelot-aiheista larppia, ja niinpä päätimme alkaa ihan vakavasti suunnittelemaan tuollaista projektia. Lähtiessäni Turusta tunsin, että olin kenties onnistunut löytämään jälleen uuden ystävän.

Niin ja tosiaan, se Jyväskylä. Tuntui aika erikoiselta löytää itsensä istumasta tämän vanhan ystäväni sängyltä, ihan kuin silloin ennen vanhaan. Olo oli vähän pöllämystynyt. Tavallaan tuntui kuin edellisestä tapaamisestamme olisi aikaa ikuisuus, mutta tavallaan mikään ei ollut muuttunut. Aiheet vaihtelivat painavammista kevyempiin, ja jossain vaiheessa löysin itseni lauleskelemasta hänelle Anathemaa. (Ja sain sitä kautta hänet tutustumaan vähän paremmin kyseiseen bändiin, yay!) Olen älyttömän onnellinen siitä, että olen saanut tämän ihmisen takaisin elämääni, ja kaikki oli jälleen niin luonnollista kuin aina ennenkin. Minulla on näitä vastaavia, syviä ystävyyssuhteita muutama, ja ne ovat kaikki jotain sellaista, mitä kukaan tai mikään ei voi korvata. Ne kuuluvat niihin muutamiin asioihin, joista olen kaikkein eniten kiitollinen tässä elämässä. Tällä tavalla syvä ystävyys on oikeastaan sellainen asia, johon olen päässyt tutustumaan vasta viime vuosina paremmin, ja täytyy sanoa, että luojan kiitos pääsin! Jokainen näistä ihmisistä tekee maailmasta kauniimman paikan pelkästään läsnäolollaan.

Kaikista ihanista asioista huolimatta olen toisaalta ollut myös ollut aika väsynyt, mikä tosin on varmaankin aika ymmärrettävää kaikki tapahtunut huomioon ottaen. Ylipäänsä tottuminen uuteen elämään ottaa aikansa. Mielialat ovat vaihdelleet melkoisesti, mutta eivät sillä tavalla ääripäästä toiseen kuin joskus aiemmin. Enemminkin on sellainen olo kuin välillä ei ihan vielä pystyisi täysin käsittelemään kaikkea uutta ja karahtaa ajoittain vähän tyhjäksi. Välillä taas nousee esiin kaikenlaisia, myös turhiksi tietämiäni pelkoja, joiden rauhoittamisessa menee aikansa. Puhumattakaan kaikista niistä asioista, jotka ovat vapautuneet käsiteltävikseni elämänmuutosten myötä. Vaikka saatan olla osaltaan hyvinkin avoin ihminen, huomaan nyt olevani joiltain osin myös melko estynyt. Haluaisin päästä siitä piirteestä eroon, sillä se ei oikeastaan palvele minua millään tapaa, ainoastaan lisää ahdistusta ja pahimmillaan rajoittaa. Olen rakentanut suojakseni myös monenlaisia muita muureja, jotka olisi nyt ehkä ihan hyvä purkaa. Niille saattoi olla paikkansa silloin, kun en osannut käsitellä tunteitani muilla tavoin, mutta nykyään ne alkavat olla melko tarpeettomia.

Pääasiassa olen kuitenkin ollut onnellinen. Siis ihan oikeasti, kokonaisvaltaisesti. Se ei tarkoita sitä, etten tuntisi ollenkaan negatiivisia tuntemuksia tai etteikö välillä voisi olla melko vaikeaakin. Se tarkoittaa sitä, että minulla on luotto siihen, että selviän siitä kaikesta, ja että minulla on huomennakin kykyä ja mahdollisuuksia nauttia ja inspiroitua asioista. Se ei ole ollut mikään itsestäänselvyys aina, joten jo pelkästään tuo tietoisuus tekee olon aika lämpimäksi. Toki minulla on aiemminkin ollut asioita, joista olla onnellinen, mutta nyt niitä varjostamassa ei ole ylitsepääsemättömältä tuntuvia huolia.

Ai niin, ja viimeisenä: taidan olla myös aika ihastunut.


I walk to the echo of stars 
All around me, under me 
A bed made of curious cloth
A pillow from a crib 
The skies are dark, all of them 
Still comforting starlight 
Pouring all over this new home 
High above

 

 Goodnight to an old soul 
Goodbye to life once lived 
This is my island now 
To live it once more 
Not long now 
This time, this weightless fall 
The calming mothers call 
Back in time; 
I'm cleansed and bare 
And I see the light 
Now I know 


Younger than yesterday 
I feel no pain, no memory lost 
Alone yet with everything 
What is this space?

 
 Muistan vielä aika kirkkaasti sen, kun otin nämä kuvat pari vuotta sitten. Sinä päivänä minulla oli erityisen paljon sellainen olo kuin en hallitsisi omaa elämääni. Todellinen minä oli kyllä olemassa jossain mieleni perukoilla kirkkaana, mutta en juuri voinut tuoda sitä ulkoiseen todellisuuteen. Silloin olin aika pahasti umpikujassa: tuntui, että todellinen onnellisuus vaatisi hyvin perustavanlaatuisia muutoksia, mutta etten kestäisi niiden mukanaan tuomaa kipua. En kuitenkaan tajunnut, että minä kävin sitä kipua jatkuvasti läpi juuri silloin. Pelko oli loppujen lopuksi turhaa.


Yhdeltä lempparibändiltä tuli uutta matskua. False Kings on yhtä mahtava kuin saattoi olettaa, ja enemmänkin. Myönnettäköön, että samaistumisella voi olla tämän kiintymisen kanssa jotain tekemistä. Biisi on puhutellut nyt kovasti, kun on päässyt irti itseään puristaneista kahleista, alkanut ymmärtää myös tunnetasolla olevansa oman elämänsä puikoissa sekä saatuaan ympärilleen ihmisiä, jotka tukevat tässä kaikessa.
Aurin ensimmäinen kappale Night 13 on varsin nätti ja sopii sekin tämänhetkisiin tunnelmiin aika nappiin. Odotin biisiä kuin kuuta nousevaa, koska nuoruuden lempibändin nykyisistä jäsenistä 2 on ollut tekemässä sitä: Tuomas Holopainen ja Troy Donockley. Johanna Kurkela puolestaan on yksi Suomen kaunisäänisimmistä laulajista, joten hänenkään mukanaolonsa ei varsinaisesti ole miinus. Kappale itsessään kuulostaa kivan arvoitukselliselta alkurykäisyltä. Sellaiseksi se sopii hyvin, mutta toivottavasti levyn muu anti on vähän monimuotoisempaa tavaraa. Night 13 ei missään nimessä ole huono kipale, mutta jos inspiroimassa on The Kingkiller Chronicles, niin siitä saa kyllä enemmänkin irti. Lyriikoista ja tunnelmasta kyllä tykkään erityisesti, niissä on syvyyttä.