keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Kuplivaa, sulkasatoa ja glittersadetta - villit 1920-luvun bileet

Viime lauantaina pääsin ilokseni osallistumaan Tian, Niinan ja Julian synttäreille, joiden teema oli 1920-luku. Asun kanssa tuli vähän kiire - aloimme suunnittelemaan sitä äitipuoleni Annen kanssa viikko ennen juhlia. Mielessäni oli alusta asti ollut kultainen mekko halkiolla - ja sellaisen päädyimme sitten tekemäänkin. Eurokankaasta löytyi kiva paljettikangas ja kirpparilta kultasävyinen hapsuhuivi vyötärölle. Anne pyöräytti lisäksi minulle ihanan rannepussukan mekkokankaan ylijäämistä. Omasta kaapistani löysin mustat pitsihanskat, koruvyön lanteille ja päheät teemaan mätsäävät kengät - vihdoinkin pääsin käyttämään niitä! Viuhkan askartelimme vanhoista sälekaihtimista ja sulista. Päähineen väsäsin kasaan vasta bileaamuna - siihen käytin Eurokankaasta ostamaani nauhaa, sulkia, ikivanhaa sulkakoristetta ja rikki mennyttä rintaneulaa. Korut tuli ostetettua Glitterin alesta.

Juhlat järjestettiin Tian poikaystävän Joelin sairaan upealla merenrantamökillä Särkisalossa. Saavuimme paikalle jo edellisenä päivänä auttamaan valmisteluissa. Näin jälkeen päin ajateltuna olisimme voineet tehdä sitä vähän enemmänkin viinin ja Ginger Joen nauttimisen sijasta. Mökki saatiin kuitenkin juhlakuntoon bileiden alkamiseen mennessä, samoin kuin tarjoilut, jotka Niinan kokkipoikaystävä Osku taikoi. Ihmisiä oli paikalla kutakuinkin 30. He olivat pukeutuneet toinen toistaan upeampiin asuihin, miehet pääasiassa erilaisiin pukuihin ja naiset kimalteleviin flapper-mekkoihin.

Koristeluihin oli nähty oikeasti vaivaa: bilepaikka oli suorastaan kuorrutettu glitterillä, helmillä, sulilla, ilmapalloilla ja teemaan sopivilla julisteilla. Musiikki ei ollut ihan suoraan 1920-luvulta, mutta suuri osa musiikista oli vähintään jazz-vaikutteista. Pöydät notkuivat skumpasta, ja syömisten suhteen en kyllä pettynyt yhtään! Etenkin Oskun itse leipoma leipä ja sille tehty levite olivat taivaallisia. Kokonaisuudessaan bilefiilis oli todella kohdillaan ja ihmiset ihan supermukavia. Tulin tanssineeksi, laulaneeksi ja yleisesti riehuneeksi ihan olan takaa. Seikkailin itse asiassa sen verran, että jäin kokonaan pois yleisestä ryhmäkuvastakin.

Meillä oli ihan varsinaista ohjelmaakin. Tulin pelanneeksi (ja voittaneeksi!) yhden beer pong-ottelun, ja lisäksi meillä oli leikkimielisiä kilpailuja - joista moneenkaan en tosin tullut osallistuneeksi. Puolessa välissä väsähdin ja lepäilin hieman sohvalla. Muut kuitenkin tulivat juosseeksi kilpaa höyhen kämmenellä, syöneeksi katosta riippuvia omenoita ilman käsiä ja ties mitä muuta. Lisäksi meillä oli pukukilpailu, ja arvatkaapa kuka voitti naisten osuuden! Oikeastaan olin kovaa vauhtia matkalla paljuun, kun Tia pysäytti minut ja istutti alas palkintojen jakoa varten. Otin siis palkinnon vastaan coolisti bikineissä. Palkintona toimi mansikkajäätelö-likööri, jota en onneksi maistellut ihan liikaa.

Mäkkiolosuhteet takasivat sen, että meillä oli mahdollisuus puljata niin meressä kuin paljussakin ja saunoa. Allekirjoittanut valloitti paljun ensimmäisenä, mutta sai pian niin runsaasti seuraa, että tunnelma alkoi oikeasti käydä hyvin, hyvin tiiviiksi. Katsoin jossain vaiheessa parhaaksi poistua mereen pulahtamisen ja suihkun kautta, mutta monet muut ilmeisesti lojuivat paljussa useita tunteja.

Seuraavana päivänä mökki oli ehkä vähän vähemmän nätimmässä kunnossa ja tunnelma yleisesti koomainen, mutta nautin oikeastaan nautin ihan hirveästi tuosta aamusta itse! Istuin pitkään meren rannalla teetä juoden ja kuunnellen Vornaa, Tenhiä ja montaa muuta artistia. Olen aina luullut olevani enemmän järvi- kuin meri-ihmisiä, mutta rakastuin kyllä nyt ihan täysillä tuohon merenrantamaisemaan. Lähdimme paikalta vasta iltapäivällä ja kotimatkan vietimme Rosan kanssa kuunnellen Herra Ylpön biisejä kumpikin omista kuulokkeistammme ja laulaen nätisti eri tahtiin.

Kokonaisuudessaan vietimme aivan mahtavat bileet, enkä millään malttaisi odottaa seuraavia. Jotain pientä jutustelua käytiin esimerkiksi merirosvoteemasta, joten näinköhän juhlimme seuraavaksi rommin, POTC-soundtrackin ja kolmikolkkahattujen maailmassa!

 

 




Yhteenkään kuvaan ei taidettu saada koko juhlaseuruetta, vaikka ilmeisesti Niinalla olikin jotain kuvia hieman suuremmalla poppoolla - niiden aikaan taisin olla onnellisesti jossain juoksemassa.









Rosan "yhyy, mun treffiseuralainen ei tullutkaan"-kuvat.
Pakollinen överimuokkaus.

maanantai 19. kesäkuuta 2017

Immersio

Kesäkuu on ollut yhtä juoksemista paikasta ja mielentilasta toiseen, mutta myös hyvällä tavalla. Toissapäivänä esimerkiksi pelasin elämäni ensimmäisen Keskimaa-teemaisen larpin. Se on aika kummallista sen vuoksi, että aikanaan larppauksen aloittaessani tavoitteeni numero yksi oli ehdottomasti päästä pelaamaan Tolkienin maailmaa. Parempi kuitenkin myöhään kuin ei milloinkaan, ja hei, sain vielä haltian hahmokseni!

Rakastun larppaamiseen kerta kerralta enemmän. On ihan mieletön tunne, kun jossain vaiheessa unohtaa itsensä ja on ihan sataprosenttisesti hahmon töppösissä. (Viimeisimmässä pelissä en tosin käyttänyt kenkiä kuin murto-osan ajasta. Haltiani oli nimittäin paljasjalkainen. Luulen, ettei hoiperteluni varvikossa paljain ja naarmuisin jaloin ollut aina hirveän uskottavaa, mutta kyllä paljasjalkaisuus ehdottomasti toi kokemukseen jotain jännää!) Äskettäin pelaamassani Voldemortin sota-larpissa immersio oli toisinaan niin täydellinen, että huomasin oikeasti täriseväni ja itkeväni hahmon päätyessä miltei ylitsepääsemättömältä tuntuvaan tilanteeseen. Se ei kuitenkaan ollut niin epämiellyttävää, kuin miltä kuulostaa - enemmänkin kokemus oli puhdistava. Larpatessa onkin mahdollisuus kohdata myös omia kipukohtiaan turvallisesti. Se on terapeuttista, mutta toisaalta tykkään myös välillä ihan vain hassutella hahmossani. Bardin perinnön Aerendyl esimerkiksi silitteli kasveja ja meditoi erikoisissa paikoissa rauhallisina hetkinään.

Minusta on myös ihan mahtavaa katsoa muiden eläytymistä. Välillä näkee niin huikeita pelaajia, että ihmettelee, miksi ihmeessä nuo eivät ole ammattinäyttelijöitä. Kuitenkin kaikista upeinta on nähdä miten hauskaa ihmisillä on ja miten he ovat ihan sisällä hahmoissaan.

Tapaamani ihmiset ovatkin olleet aivan fantastisia. Monia tuntuu yhdistävän se, että he ovat hyvin aidosti juuri sitä mitä ovat ja elävät elämäänsä juuri omalla, ainutlaatuisella tavallaan. Se on jotain sellaista, mitä arvostan ja johon voin samaistua.

Larppaamisen lisäksi olen ollut ihan uskomattoman innoissani saduista, joita olen ideoinut ja kirjoittanut. Minusta tuntuu, että nimenomaan larppaaminen on avannut joitain hanoja ja siksi pystyn nyt eläytymään kirjoittamiini teksteihin ihan eri tavalla kuin aiemmin. Minulla on pitkään ollut ongelmana se, etten oikein osannut kiintyä kirjoittamiini hahmoihin ja he tuntuivat aina jäävän jotenkin kummallisen tyhjiksi - huolimatta siitä, miten paljon kaikkea mahdollista heihin yritin sisällyttää. Larpeissa olen eläytynyt erilaisiin fiktiivisiin hahmoihin ja yllättäen se tuntuu nyt kovin luontevalta kirjoittaessa. Myös musiikilla on ollut jotain vaikutusta asiaan. Näen yleensä mielessäni kappaleet tai niiden osat kohtauksina, joista sitten alkaa pikkuhiljaa kehkeytyä tarina. Luulen, että vahva siteeni tällä hetkellä kirjoittamaani tekstiin johtuu myös siitä, että se käsittelee minulle tärkeitä ja jopa sellaista perimmäistä laatua olevia teemoja ja arvoja. Kieltämättä tuo taitaa olla vähän sellaista kyynelkanavia avaavaa matskua.

Kaiken tämän sisältä tulvivan inspiksen keskellä on ollut ehkä vähän hermoja raastavaa yrittää keskittyä media-analyysin tenttiin. Välillä se on ollut yksinomaan tylsää, mutta toisaalta nuokin kirjat ovat inspiroineet minua jonkin verran - erilaisissa jutuissa tosin. Ajatus on lentänyt välillä siihen malliin, että itse lukeminen on meinannut jäädä ihan toissijaiseksi. Tuon aineston inpiroimana julkaisen varmaan jossain vaiheessa blogitekstin sanojen tai oikeastaan ihan kokonaisuudessaan kielen magiasta. Aihe on ihan uskomattoman mielenkiintoinen ja voisin hölistä siitä loputtomiin. Vähän epäilen, että minulle tulee vielä ikävä metafora-, dramaturgia- ja diskurssianalyysejä, kun ensi kuussa pääsen lukemaan työoikeuden tenttiin. (Ja joskus vielä halusin juristiksi, mitä ihmettä minä olen ajatellut?)

Heinäkuussa tulen viettämään paljon aikaa Mikkelissä ja ainakin toivottavasti käytän sen kirjoittamiseen. Postausideoitakin on kunnon jono eli mitä todennäköisimmin tulette kuulemaan minusta melko pian. 

 
 So live your dream beneath the northern horizon
Be at peace, set your heart in flight again
For the light is truth
The light is you 
Anathema- Dreaming Light

 Aina niin tyylikäs Hannabella kävi kylässä! Tästä pääsette kurkkaamaan Hannabellan lifestyleblogia, tästä kaunokirjallisia tekstejä ja tästä ihan supermielenkiintoista historiablogia!
 


 

 



 



Jos on yhtään enempää blogiani seuraillut, niin ei varmasti ole jäänyt huomaamatta, kuka tämä daami on, mutta linkataanpa nyt tasapuolisuuden nimissä myös Suvin blogi.



perjantai 16. kesäkuuta 2017

Rakkaudesta, osa 2: Ystävyys


Luin jokin aika sitten Maameren tarinoiden neljä ensimmäistä osaa. Ihastuin kovasti kirjailija Ursula Le Guinin värikkääseen ja intohimoiseen tapaan kuvata ystävyyssuhteita. Kirjan ystävyyssuhteet olivat yleensäkin sellaisia, joita itse pidän korkeassa arvossa. Niissä oli oikeaa syvyyttä, uskollisuutta ja vahvoja tunteita. Ne toivat arkeen omanlaistaan taikaa samalla tavalla kuin romanttinen rakkaus omaansa.

Minua vähän häiritsee se, miten ystävyys monesti nähdään koruttomana romanttiseen rakkauteen verrattuna. Totta kai romanttinen rakkaus on erityislaatuista omalla tavallaan, mutta niin on ystävyyskin. Monet silti yhdistävät ihmisistä innostumisen tai ihailun ihastumiseen. Minulta on taidettu useammin kuin kerran kysyä, olenko ihastunut johonkin uuteen tuttavuuteeni, kun fiilistelen heitä niin täysillä. Toisaalta en ihmettele sitä, sillä olen joskus menneisyydessä tullut itsekin sekoittaneeksi kaverillisen innostumisen ja ihastumisen toisiinsa. Myöhemmin olen onneksi oppinut, että myös inspiroiva ystävyys voi innostaa heittämään pari kärrynpyörää (en kyllä osaa, mutta anyway), pyöräyttämään novellin tai jopa kääntäämään elämän suunnan täysin.

Tuollainen miltei maagiselta tuntuva ystävyys kuitenkin myös vaatii paljon. Sen ehdoton edellytys on kokonaisvaltainen hyväksyntä myös niiden vähemmän kivojen puolien kohdalla. Se tarkoittaa sitä, että niistä ei syyllistetä, eikä niitä tarvitse padota sisäänsä. Itse asiassa yksi parhaista puolista todellisessa ystävyydessä onkin mielestäni se, että siinä on mahdollista käsitellä hyvinkin epäkorrekteja, itsekkäitä ja ikäviä tunteita. Sellaisia, joita emme oikeastaan haluaisi myöntää kellekään ja joiden ajattelukin jo oksettaa. Olen kuitenkin pannut merkille, että monesti tällaisten asioiden esiin tuominen lopulta palkitsee. Monen muutoksen kohdalla nimenomaan ääneen sanominen on se juttu, ja asiaa toki auttaa paljon se, että siihen saa myös toisen näkökannan. Omalla kohdallani olen huomannut myös sen, että oman haavoittuvaisuuden paljastaminen vähentää yksinäisyyden kokemusta. Tarve kätkeä itsensä kuorensa taakse vähenee ja yllättäen huomaa, että auki oleminen tuntuu oikeastaan yllättävän hyvältä.

Siltikään ystävyydessä ei ole kyse pelkästään tuskaisasta matkasta osapuolten kipupisteisiin. Siinä täytyy olla myös niitä asioita, jotka saavat näkemään maailman kauniina paikkana ja inspiroivat. Se syvenee myös niiden hyvien kokemusten kautta - ei pelkästään rankkojen. Pidän mielessä, ketkä ovat tukena vaikeina aikoinani, mutta samoin haluan muistaa ne ihmiset, keiden kanssa olen käynyt parhaat keskustelut, saanut hauskimmat päähänpistot ja kokenut yleensäkin kauneimmat hetket.

Erityisesti arvostan niitä hyviä keskusteluita - minä rakastan ihmisiä, joiden kanssa voi jutella tunteja putkeen ja keskustelu soljuu aiheesta toiseen aivan huomaamatta. Ajantaju katoaa ja on vain yksinkertaisesti mahtava olo. Yleensä olen kokenut tuollaisen tunteen vahvimpana niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa jaamme samoja mielenkiinnonkohteita ja jossain määrin myös arvoja. Aikamme on valitettavasti rajallista, joten ihmissuhteissani priorisoin tällaiset jutut ensimmäisiksi. Se kun kohentaa elämänlaatua huomattavasti. 

Kaikki ystävyyssuhteet eivät kuitenkaan perustu yhteisille mielenkiinnonkohteille tai arvoille. Joidenkin pohja on pitkässä yhteisessä historiassa, kun taas toisten elämäntilanteiden samankaltaisuudessa. Sitten on myös niitä kavereita, joita nähdään erilaisissa tapahtumissa ja vaikka juhlimassa. Nämä eivät ole huonoja syitä ystävyydelle, jos ne palvelevat tarkoitustaan. Itsekin haluan pitää kaveripiirissäni muutaman vanhan ystävän, vaikka mielenkiinnonkohteemme ja osittain arvommekin ovat kyllä lähteneet eri teille. Heidän läsnäolonsa takaa tietynlaisen jatkuvuuden kokemuksen ja toisaalta myös avaa silmiä toisenlaisille todellisuuksille kuin sille, missä itse elän. Toki olen myös kiintynyt heihin, mutta kiintymys yksin ei ole järin hyvä syy jatkaa ihmissuhdetta, mikäli siinä ei ole mitään muuta kantavaa voimaa.

Minuutemme rakentuu sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ja ihmissuhteemme vaikuttavat meihin monin tavoin. Siksi kannattaa olla tarkka siitä, ketä päästää oikeasti lähelleen. Itse päästin jossain vaiheessa ystäväpiiriini melkein kenet tahansa. En oikein osannut asettaa rajoja tai hennonnut sanoa ei. Jos joku halusi ystäväkseni, hän sellaiseksi pääsi. Ajattelin, että jokaisessa meissä on jotain ystävyyden arvoista. Varmasti onkin, mutta kaikki palat eivät sovi samaan palapeliin.

Hyvät lähtökohdatkaan eivät automaattisesti takaa ikuista ystävyyttä. Se osaa olla kauhean pelottavaa. Minä olen pienen elämäni aikana menettänyt jo usean ystävän – suurimman osan heistä yksinkertaisesti erilleen kasvamisen vuoksi. Jossain vaiheessa on vain tullut huomanneeksi, että ei meillä taida enää olla mitään yhteistä. Se voi olla hyvinkin lamauttava herääminen, etenkin jos kyse on ihmisestä, jonka kanssa on kokenut vahvaa yhteenkuuluvuutta. Monesti kaikki tuntuu tapahtuneen kuin hujauksessa ja muutosta tekisi mieli vastustaa ihan jo sen vuoksi. Väkisin roikkuminen aiheuttaa kuitenkin yleensä vain lisää tuskaa, kun esimerkiksi yhteisten puheenaiheiden puuttuminen tai arvomaailman ristiriidat johtavat turhautumiseen ja kinaan. Monesti tunnesekamelskaan sisältyy myös syyllisyyttä siitä, ettei enää viihdy toisen seurassa. Se on luonnollista, mutta sen takia ei pidä jäädä roikkumaan ihmissuhteeseen. Siinä vain hukkaa kummankin aikaa ja voimia. Ystävyyssuhde voi viedä niitä ihan toimivanakin, mutta erityisesti se tekee sitä silloin, kun se ei enää palvele tarkoitustaan. Pahimmillaan tällainen suhde voi myös muuttaa meitä, kun yritämme väkisin mukautua muottiin, jossa ystävyys toimisi.

Pelottavaahan se on, mutta elämässä täytyy opetella kestämään luopumista. Joskus ystäviä saattaa lähteä kerralla useampikin, mutta se voi olla myös hyvä asia. Meille kaikille tekee  hyvää opetella myös olemaan yksin, sillä silloin usein näemme selkeimmin todellisen itsemme. Sen jälkeen me emme enää tarvitse niin paljon sosiaalista hyväksyntää tunteaksemme olemme hyväksi. Ei myöskään ole hirveän ihmisläheinen lähtökohta käyttää ihmisiä pelkästään haavojemme laastareina - sitähän väkisin roikkuminen oikeastaan on.

Olen laatinut nyt melkoisen listan siitä, mitä vaadin ystäviltäni. Kuitenkin myös minulla on vastuu olla näiden ihmisten arvoinen. Haluan inspiroida ystäviäni ja tukea heitä parhaaksi mahdolliseksi itsekseen kasvamisessa. Pyrin siihen, että olen paikalla silloin, kun heillä on vaikeaa, mutta myös fiilistelemässä heidän elämänsä parhaimpia juttuja. Yritän myös varmistaa, etteivät minun kipupisteeni kuormita heitä liiaksi tai ainakin, että korvaan kuormittavuuteni jollain muulla. Se ei ole aina helppoa, mutta toisaalta kuitenkin nautin siitä - yksi parhaista tunteista maailmassa on se, kun kokee olevansa jonkun mahtavan jutun arvoinen. Kun voi katsoa itseään rehellisesti peilistä ja todeta oikeasti ansaitsevansa sen.

Lisäksi täytyy vielä sanoa, että pidän ihan hirvittävän suuressa arvossa sitä, mitä kaikkea voin kavereideni kanssa saada aikaan tiiminä. Esimerkiksi luovien juttujen puolelta ilmassa on ollut vaikka minkälaisia suunnitelmia, joista olen todella, todella innoissani. Vaikka olenkin monessa asiassa enemmän yksintyöskentelijä kuin tiimityöläinen, on tuotakin puolta kiva kehittää itsessään ja ennen kaikkea nähdä, mitä syntyy, kun useamman ihmisen lahjakkuudet yhdistetään. Eikä tämä oikeastaan päde vain niiden luovien juttujen kohdalla vaan ihan yleensäkin, oli kyse sitten jonkun ongelman ratkaisu tai ihan vain hauska illanvietto.

Kesä on ihan mahtavaa aikaa kaikkien mahdollisten upeiden kaverijuttujen toteuttamiseen, ottakaa siitä kaikki irti! Jos sopivia tyyppejä ei satu olemaan tavoitettavissa, niin suosittelen lämpimästi niiden etsimistä. Johonkin harrastustapahtumaan tai oman maun mukaisille festareille lähteminen vaikka itsekseen usein kannattaa. Olen itse mennyt larppaamaan tuiki tuntemattomien ihmisten keskelle ja kokenut sen ihan äärimmäisen palkitsevaksi. Uskon myös siihen, että kun itse tekee ja toteuttaa niitä omia tärkeimpiä ja inspiroivimpia juttujaan, niin se alkaa automaattisesti vetää puoleensa samanhenkistä porukkaa. Omalla kohdallani nimittäin kävi juuri niin.




lauantai 27. toukokuuta 2017

Malleiluharrastuksen tulevaisuudesta

Olen kuluneiden kuukausien aikana miettinyt paljon malliharrastustani ja mihin suuntaan haluan sitä viedä. Olen kokenut jotkut siihen liittyvät aspektit viime aikoina luontaantyöntäviksi ja tullut siihen tulokseen, että jonkin on muututtava. Missään nimessä en aio rakkaasta harrastuksesta luopua, mutta olen päättänyt muuttaa suuntaa jonkin verran.

Huomasin viime vuonna, että harratuksen kylkeen oli päässyt kiinnittymään kaikenlaista ylimääräistä sälää. Olen erilaisissa malli- ja kuvaajaryhmissä Facebookissa ja siten tullut jonkin verran seuranneeksi niiden meininkiä. Välillä tuntui, että sillä oli minuun vähän turhan raju vaikutus. Pari hyvin rumaa draamaa seuranneena täytyy sanoa, etten halua olla noiden yhteisöjen kanssa hirveän syvällisissä tekemisissä. Uskon vilpittömästi, että monet ihmiset siellä ovat kivoja persoonia, mutten usko tuon ympäristön olevan kauhean terve. Someen liittyen huomaisin samoihin aikoihin myös kytänneeni aivan liikaa esimerkiksi Instagram-tykkäyksiäni ja ajatelleeni itseäni mallina, jonka täytyy monipuolistaa portfiliotaan, solmia kontakteja ja kasvattaa seuraajalistaansa.

Se ei yksinkertaisesti ollut minua. Minä malleilen vähän samoista lähtökohdista kuin larppaankin eli toteuttaakseni luovuuttani, käsitelläkseni tunteitani ja eläytyäkseni erilaisiin rooleihin. Minua kiinnostaa ennen kaikkea fantasia-, luonto-, historia- ja myyttiteemainen malleilu, sekä erilaiset tunnepitoiset ja tarinalliset kuvat. Jos en kuvauksissa pääse toteuttamaan luovuuttani ja ilmentämään kiinnostuksen kohteitani, koko malleilusta ei ole minulle hirveästi iloa. Silloin siitä tulee vain kuormittavaa.

Aikani ja voimani ovat rajalliset, joten senkin vuoksi oli tärkeä miettiä, mihin niitä käyttää. Opiskelut syövät suuren palan ajastani ja minulla on melkoinen määrä rakkaita harrastuksia: luen erilaisia tietoteoksia ja kaunokirjallisuutta, kartoitan tietämystäni Euroopan historiasta ja perinteestä, kirjoitan kaunokirjallista tekstiä sekä blogipostauksia, laulan ja etsin uutta musiikkia, liikun luonnossa ja kuntoilen, satunnaisesti harjoittelen myös pianonsoittoa ja sitten toki valokuvaan itsekin. Ai niin, ja nyt on alkanut kiinnostaa myös puutarhanhoito ja laajemmin ihan omavaraisuuskin. Tämän lisäksi pitäisi nähdä vielä rakkaita ihmisiäkin. Totuus on, ettei minulla yksinkertaisesti ole aikaa tai voimia hukattavaksi toisarvoisiin juttuihin.

Sen takia haluan vähentää varsinaisia kuvauksia, mutta kasvattaa niiden laatua. Haluan myös opetella itse kuvaamaan ideoitani paremmin. Harvoin ihminen kuitenkaan kykenee täysin tavoittamaan toisen vision, minkä vuoksi on aina iso plussa, jos pystyy tekemään kaiken alusta alkaen itse. Jotkut ideat ovat sellaisia, ettei niihin halua kuin sen oman kädenjäljen, eikä niitä halua kenenkään muun nimiin.

Toki on sitten niitä aivan mahtavia tuttuja ja vielä tuntemattomia kuvaajia, joiden kanssa haluan kuvata vastaisuudessakin. Uskon, että tästä edespäin yhteistyömme tulee olemaan vieläkin laadukkaampaa. En ole myöskään ollenkaan pahoillani siitä, että tulin tutustuneeksi useammanlaisiin malleilun muotoihin ja tavanneeksi erilaisia ihmisiä. Se oli ihan mielenkiintoinen seikkailu, ja sai minut varmistumaan siitä, mitä todella haluan tehdä ja mitä en. Palatkaamme siis entistä ehompien kuvien merkeissä!

***

Seuraavana esimerkki kuvista, joihin olen todella tyytyväinen. Nämä kuvasi Jukka Jalkanen jokin aika sitten. Minulla oli varsin selkeä visio siitä, minkä tyylisiä kuvista tulisi ja tiesin Jukan olevan paras mies juuri tällaisiin kuviin. Hyvää jälkeä tulikin ja itse kuvauksetkin sujuivat oikein mukavasti, vaikka vähän kylmä olikin!

Näissä kuvissa on myös se erityispiirre, että lähdin kuvauksiin hyvin vähällä meikillä. Halusin näistä kuvista jollain tapaa yksinkertaisempia, koruttomampia ja jollain tapaa luonnollisempia. Kaikissa kuvissa meikin vähyys ei toki näy, koska kasvoni eivät muutenkaan ole pääosassa, vaan ennemminkin tunnelma yleensä. Tämä oli kuitenkin minulle itselleni jollain tapaa eheyttävä ja kasvattava kokemus. Ehkä se oli jollain tapaa vähän symbolistakin siinä mielessä, että haluan yhä enemmän kuvieni olevan muutakin kuin asuloistoa ja pärstäkertoimen nätteyttä.

 

 

Käsi silmien edessä oli selvästi nyt joku juttu.

Jotenkin olen tähän kuvaan erityisen tyytyväinen. Osa parhaista kuvista on nimenomaan pysähtyneitä hetkiä ja tässä on jollain tapaa sellainen tunnelma.

maanantai 22. toukokuuta 2017

Inspiroivia ihmisiä: Eivør Pálsdóttir

Eivør Pálsdóttir on färsaarelainen muusikko, jonka tuotanto yhdistelee vaikutteita esimerkiksi (etenkin färsaarelaisesta) folkista, jazzista, popista ja elektronisesta musiikista. Minun korvaani hänen soudissaan on jotain todella eteeristä, omintakeista ja pohjoismaalaista. Ensimmäinen kosketukseni laulajattareen oli The Last Kingdomin tunnari, mutta silloin minulla ei ollut mitään hajua, kuka kappaleen naislaulaja oli. Eivørin musiikin löysin varsinaisesti viime talvena. Youtubesta bongaamani biisi taisi olla True Love. En muistaakseni lämmennyt sille täysillä saman tien, vaan palasin muutaman kerran kappaleen pariin maistelemaan sitä. Myönnettäköön, että vierastin vähän noita musiikin tietynlaisten pop-elementtejä ensiksi. Suurin osa suosikkiartisteistani nimittäin löytyy genren ulkopuolelta ja monesti pop ei oikein jaksa sytyttää. Toki joitakin helmiä sieltäkin löytyy.

Vähitellen kuitenkin lämpenin kappaleelle, koko ajan enemmän. Poppiin tottuessani minun oli helpompi löytää seasta myös ne muut elementit. Palasin True Loven pariin varmaankin myös kauniilla ja omintakaisella tunnelmalla varustetun videon vuoksi. Se vangitsi musiikin tunteen uskomattoman hyvin ja korosti jo mainitsemiani eteerisiä ja pohjoismaisia elementtejä.

Mutta sitten muihin biiseihin. Alkuun innostuin etenkin Í Tokunista ja Trøllabundinista. Niissä oli paljon elementtejä sellaisesta folkista, johon yleensäkin olen rakastunut. Í Tokunissa tosin oli tämän lisäksi myös erittäin toimivia ja suorastaan tanssittavia elektronisia viboja. Tykkään itse hirveästi tanssia, hyppiä ja pomppia, mutta toisinaan minun on vähän hankala löytää musiikkia, jonka tahtiin sitä tehdä. Siksi innostuin Í Tokunista niin paljon, että saatoin kuunnella biisiä varmaan kymmenen kertaa putkeen. Se on edelleen mielestäni yksi naisen onnistuneimmista kappaleista uniikkiutensa vuoksi.

Kummassakin noissa kappaleissa korostuu myös Eivørin uskomaton äänenkäyttö. Eivørilla on aivan uskomaton taito tuoda lauluunsa shamanisteja elementtejä joikaamisen ja jonkinlaisen kurkkulaulun kautta. Samalla mukana on kuitenkin vaikutteita myös jazzista ja hyvin herkkää poppimaista tulkintaa. Myös naisen kontrolli äänestään on aivan uskomaton. Tekniikka vaihtuu toiseen sulavasti, eikä minkäänlaisia häiritseviä katkoja esiinny.

Hän näyttäisi myös tehneen paljon töitä päästäkseen tuohon pisteeseen. Eivør itse asiassa lopetti koulunkäymisen 15-vuotiaana omistautuakseen täysin musiikille. Muutaman vuoden kuluttua tästä hän muutti Reykjavikiin opiskelemaan klassista ja jazz-laulua. Siihen mennessä Eivør oli myös ehtinyt kuulua useampaan kokoonpanoon soolouransa lisäksi. Naisen sivuilta löytyy myös melkoinen lista palkintoja, joita hän on voittanut Färsaarilla, Tanskassa ja Islannissa.

Todennäköisesti en vieläkään ole penkonut Eivørin aivan koko tuotantoa. Mukana on niin paljon erilaisia elementtejä, että niihin pitää kunnolla syventyä. Tällä hetkellä tuntuu, että hän kuuluu niihin artisteihin, joiden aivan koko tuotannosta en innostu, mutta hyvät biisit ovatkin sitten aivan uskomattoman mahtavia. En kuitenkaan ole pysynyt vain tutussa ja turvallisessa, vaan tykästynyt myös moniin sellaisiin Eivørin kappaleisiin, jotka ovat aika kaukana muista suosikkikappaleistani, kuten esimeriksi Boxes ja Bridges. On ihan älytön rikkaus, että Eivør pystyy pomppaamaan muinaisista shamaanisoundeista nykyaikaiseen elektroniseen meininkiin.

Lyriikoistakin tykkään, vaikka osan joudun valitettavasti lukemaan käännettynä, kun en alkuperäiskieltä osaa. Ne ovat yksinkertaisen kauniita ja symbioosissa musiikkinsa kanssa. Hyvänä esimerkkinä jo mainittu Í Tokuni. Eivørin omien sanojen inspiraatio siihen tuli hänen omasta pelottavasta lapsuudenkokemuksestaan: hän oli ollut leikkimässä vuorilla ja eksyi tunneiksi sankkaan sumuun. Rakastan sitä, miten tuo kokemus kietoutuu yhteen yleisen eksyksissä olemisen, oman tien löytämisen ja yksinäisyyden tunteen kanssa.

Olen myös käynyt Eivørin keikalla kerran. Sattui niin onnekkaasti, että hän esiintyi Tavastialla viime kuussa, joten olihan se pakko päästä katsomaan. Nainen kuuluu niihin harvoihin artisteihin, jotka kuulostavat livenä paljon paremmilta kuin albumilla. Nekin kappaleet, joista en muuten jaksanut niin innostua, olivat aivan uskomattomia. Eivør on myös hyvin sympaattinen ja sydämellinen esiintyjä, ottaen ahkerasti kontaktia yleisöönsä. Vaikka livekokemus on aina ihan oma juttunsa, kannattaa ihmeessä katsastaa myös Youtubesta naisen livekeikkoja. Sieltä löytyy varsin hyvälaatuisia videoita, joista minäkin hokasin jo etukäteen, että Eivør on varmasti aivan uskomaton nimenomaan livenä.

Yleisesti ottaen olen kuunnellut kiinnostavien artistien tuotannon läpi puolen vuoden sisällä ja löytänyt sieltä ne jutut, minkä erityisesti inpiroivat. Eivørin kohdalla tunnun kuitenkin koko ajan löytävän uutta, ja uskon, että biisien kahlaamisessa menee vielä aikaa - mikä on aivan ihana juttu! On aivan mahtavaa löytää artisteja, jotka vähän haastavat, pistävät ajattelemaan ja kokeilemaan ihan uusia juttuja. Sellainen Eivør ehdottomasti on.

 
Loppuun vielä muutama biisilinkki, koska Blogger vammailee, eikä anna upottaa enempää videoita.