perjantai 13. heinäkuuta 2018

Oikotie onneen alkaa tästä

Onnellisuus. Se on iso sana. Onnellisuuden löytämiseksi on oppaita, kursseja ja lista vain jatkuu. Olen itse saanut viime aikoina kuulla paljon ihmettelyjä, ihasteluja ja muita kommentteja omasta onnellisuudestani. Myös kykyäni innostua asioista on ihmetelty oikeastaan koko elämäni ajan. Sen takia tulin itse asiassa joskus varhaisteininä ajatelleeksi, että minussa on varmaan jotain vikaa. Milloin mihinkin asiaan hurahtaminen vaikutti monen silmiin vähän friikiltä.

Sittemmin olen ollut tuosta piirteestä hyvin kiitollinen. Innostumiseni on aika räjähdysmäistä ja leijun pilvilinnoissa jo oikeastaan aika pienten asioiden tähden - tai en oikeastaan sanoisi pienten, sillä nuo näennäisesti pienet asiat monesti sidostuvat suurempiin. Todistin muutama päivä sitten hyvin vastarakastuneen oloisen pariskunnan herkkää hetkeä rautateasemalla ja se oikeastaan teki minut aika onnelliseksi. Tuo pieni asia muistutti minua siitä, että elämässä on niinkin ihania asioita kuin rakkaus. Vastaavia muistutuksia on ympärillämme koko ajan, mutta monesti emme ymmärrä kiinnittää niihin huomiota. Havainnollistetaanpa tuollaisen hetken mahtavuutta lainauksella eräästä lempikirjastani. Tässä korostuu erinomaisesti se, miten rikkaita ja kauniita asioita voi kokea ihan vain ympäristöään havainnoimalla:

 “Let me say this. It was worth the whole awful, irritating time spent searching the Archives just to watch that moment happen. It was worth blood and the fear of death to see her fall in love with him. Just a little. Just the first faint breath of love, so light she probably didn’t notice it herself. It wasn’t dramatic, like some bolt of lightning with a crack of thunder following. It was more like when flint strikes steel and the spark fades almost too fast for you to see. But still, you know it’s there, down where you can’t see, kindling.”

Kirjallisuus on itse asiassa ollut minulle yksi hyvin erityinen onnellisuuden lähde. En tarkoita nyt pelkästään sitä, että kirjat itsessään ovat lukuhetkellä saaneet aikaan fiiliksiä. Kyse on enemmänkin siitä, että ne ovat opettaneet minulle näkökulmia. Kirjoitin jokin aika sitten postauksen juurikin lainaamastani Patrick Rothfussin fantasiakirjasarja Kingkiller Chroniclesta, joka on varmaankin yksi onnellisuuteeni vahvimmin vaikuttaneista kirjoista. Se opetti minulle paljon siitä, miten löytää kauneutta maailmasta. Sen takia näitä lainauksia on tässäkin postauksessa. Koin aikamoisen haltioitumisen sen parissa ja päätin käyttää tuon tunteen hyväkseni. Aloin havainnoida vastaavia asioita omassa arjessani ja se toimi. Siksi suosittelen muillekin samaa taktiikkaa: kun jokin asia ihastuttaa, kannattaa alkaa bongailemaan vastaavia omasta arjesta muutenkin.

Minulle on joskus sanottu, että tämä kykyni eläytyä asioihin ja innostua on vain piirre, mikä minussa on ja mitä kaikissa muissa ei vain yksinkertaisesti ole. Toki varmaan minussa tämä on jo alkujaan aika voimakas ominaisuus, mutta sitä voi myös opetella. Olen joutunut muutaman kerran opettelemaan sen uudestaan. Eikä se aina ole helppoa, saati tapahdu tapahdu hetkessä. Lisäksi se vaatii monesti sen, että löytää pienistä asioista nimenomaan juuri ne itseä liikuttavat tekijät, ei vain jotain mitä yleisesti pidetään siistinä juttuna. Se toki vaatii jonkin verran itsetutkiskelua.

Väittäisin myös kokemillani vastoinkäymisillä olleen aika paljon tekemistä onnellisuuteni rakentumisessa. Kun kohtaa oikeasti pimeitä hetkiä, valo näyttäytyy vähän eri tavalla. Olen synkkinä hetkinäni oppinut paljon myös ihan konreettisesta työskentelystä onnellisuuteni eteen. Näin jälkikäteen ajateltuna on ehkä hyvä, etten kaikkina hetkinä ole kokenut voivani ulkoisille olosuhteille mitään, sillä opin silloin tekemään töitä ennen kaikkea oman suhtautumiseni eteen. Näkökulmaa voi aina vaihtaa, eikä ole montaa sellaista tilannetta, josta ei löytyisi edes jotain positiivista.

Synkimmällä hetkellä niiden positiivisten asioiden kokeminen voi olla vaikeaa, eivätkä aiemmin ilostuttaneet asiat välttämättä tunnu miltään. Silloin täytyy vain yrittää kovemmin - kukaan ei sano, että asiat tapahtuisivat hetkessä. Tuollaisina hetkinä minä yleensä hakeudun niiden asioiden pariin, jotka ovat niitä kaikkein kauneimpia ja merkityksellisimpiä, sillä ne muistuttavat hyvin vahvasti onnellisuuden kokemuksesta. Puhuinkin juuri vastoinkäymisten kohtaamista käsittelevässä postauksessani siitä, kuinka ei pitäisi antaa millekään asialle niin paljoa valtaa, että se syö koko onnellisuutemme. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö myös negatiivisia tunteita saisi - ja pitäisikin tuntea. Surut pitää todellakin surra pois, enkä missään nimessä kannusta minkään tunteen tukahduttamiseen. Silti niiden ei pidä antaa vallata koko kokemusmaailmaa. Älä anna itsesi koskaan unohtaa miltä vaikkapa lämmin kevätaurinko tai uuden mahtavan musiikkikappaleen löytäminen tuntuu vain koska jokin muu asia tuntuu ikävältä.

Joskus onnellisuutta tukevan asian menettäminen voi herättää vieläkin suurempaan onnellisuuteen. Olen monesti menetyksiä kokiessani tullut ajatelleeksi, että miksen ole nauttinut asioista vieläkin enemmän silloin, kun ne vielä olivat elämässäni. Tietenkään koskaan ei voi varmasti tietää, mistä hetkistä tulee niitä ikimuistoisimpia, mutta juuri noiden ajatuksien ansiosta yritän nykyään kovasti olla hereillä etenkin silloin, kun jotain erityisen kivaa tapahtuu: painaa mieleen kaikki hetken yksityiskohdat ja vivahteet sekä kokea sen herättämät tunteet sydänjuuria myöten. Silloin niistä jää vahvempia positiivisia (tunne)muistoja, joilla on vaikutusta vielä pitkään.

“The three boys, one dark, one light, and one—for lack of a better word—fiery, do not notice the night. Perhaps some part of them does, but they are young, and drunk, and busy knowing deep in their hearts that they will never grow old or die. They also know that they are friends, and they share a certain love that will never leave them. The boys know many other things, but none of them seem as important as this. Perhaps they are right.”
(Tässä yksi pätkä, jolla on ollut vaikutusta omaan havainnointiini. Toivottavasti muillakin on ollut paljon vastaavia.)


Onnellisuus on hyvin suurilta osin valinta. Kyllä, sen eteen on tehtävä asioita. Mutta se ei vaadi välttämättä sellaista ikävystyttävää puurtamista kahdeksasta neljään jossain harmaassa konttorissa, pankkilainoja ja ties mitä muuta yhtä epäinspiroivaa niin kuin meille monesti uskotellaan: mikäli onnellisuuden tavoittelu ei tee sinua onnelliseksi, se on hyvin mahdollisesti väärä tie tavoitella sitä. Aina ei voi olla hauskaa, mutta "sitten kun"-elämää ei kannata alkaa elää. Siinä kun on se varjopuoli, ettei sitä tavoiteltua elämää välttämättä koskaan tule. 

Yksi syy sille, miksi niin monet ihmiset ovat onnettomia on varmaankin se, että onnellisuuden valitseminen voi olla myös pelottavaa ja tuskaista, etenkin alkuun. Olen itse ollut useamman kerran tilanteessa, jossa se on tuntunut mahdottomalta. Voimavarat ovat tuntuneet liian vähäisiltä valinnan tekemiseksi ja lyhyen aikavälin tuska liian intensiiviseltä, että sitä pystyisi kestämään edes pitkän aikavälin onnen vuoksi. Lopulta olen aina päätynyt tekemään ne valinnat silti, vaikka joskus se on ottanut aikansa. Kertaakaan en ole sitä katunut. Lisäksi vaikeat valinnat oikeastaan muuttuvat aina vain helpommiksi, kun niitä joutuu tekemään. Polttoainetta saa mukavasti esimerkiksi oman kuolevaisuutensa ajattelemisesta.

Yksittäisten asioiden suhteen meillä ei välttämättä aina ole varaa valita. Aina kaikki ei ole meistä kiinni. Joskus myös jätämme tilaisuutemme käyttämättä ja menetämme ne. Itsensä ruoskiminen tai muu loputon surkuttelu ei kuitenkaan ainakaan lisää onnellisuuttamme. Ei pidä miettiä liikaa sitä, mitä itsellä ei ole. Kellään meillä ei ole kaikki sataprosenttisen täydellisesti. Aina voisi olla jotain lisää. Hyvinkin onnellisessa asemassa oleva ihminen saa kyllä itsensä onnettomaksi, jos keskittyy puuttuviin asioihin. Sen sijaan hankalistakin lähtökohdista lähtenyt voi tulla onnelliseksi, jos ymmärtää katsoa ympärilleen vähän tarkemmin. Onnellisuutesi voi alkaa tänään, jos päätät niin. Tie sinne ei ole pitkä tai kivinen, vaan polusta itsestään voi tehdä määränpään, mikäli tajuaa vähän katsella kaunista metsää ympärillään.

Yksi asia mitä kannattaa tehdä, on näyttää onnellisuutensa ulospäin. Esimerkiksi hymyily ihan oikeasti parantaa mielialaa. Samalla onneaan voi tartuttaa muihinkin ihmisiin. En tietenkään tarkoita tällä sitä, että ympärillä olevien ihmisten pitäisi koko ajan olla superonnellisia, sillä silloin ihmissuhteet voivat jäädä kovin pinnallisiksi. On kuitenkin selvää, että jatkuvasti kielteisten ihmisten kanssa pyöriminen ei voi olla vaikuttamatta omaankin mielialaan. Ympärillään paljon kauneutta näkevät ihmiset taas hehkuvat yleensä itsekin sitä ja ovat siten varsin lumoavaa seuraa. Heitä ei kannata päästää karkuun.

"No matter where she stood, she was in the center of the room. Do not misunderstand. She was not loud, or vain. We stare at a fire because it flickers, because it glows. The light is what catches our eyes, but what makes a man lean close to a fire has nothing to do with its bright shape. What draws you to a fire is the warmth you feel when you come near. The same is true with Denna." 


 
Rakas Jenni askarteli minulle tässä eräänä päivänä ihastuttavan tuikkukipon. Se käy tämän postauksen loppuun paremmin kuin hyvin. Myös teestä löytyy totuus.


sunnuntai 8. heinäkuuta 2018

Don't follow me, I'm lost by KTB Visuals

 




Krisun kanssa melko extemporesti kuvattua dark art-kuvaa. Maski on Hysteria Machinelta ja he itse asiassa ihastuivat näihin kuviin sen verran, että jakoivat yhden omalla Instragram-tilillään. Itsekin pidän näiden kuvien tunnelmasta todella paljon, punainen värimaailma tuo näihin kovin kivaa intensiteettiä.

maanantai 25. kesäkuuta 2018

Kesän alun juhlistamista romanttisissa keskiaikapidoissa

Olen ikuisuuksien ajan unelmoinut omista, keskiaikaishenkisistä bileistä. Kesäkuun koittaessa oli viimeinkin aika pistää ne pystyyn. En halunnut olla liian tiukka autenttisuuden suhteen - suurimmilta osin, koska tykkään itse käyttää luovuuttani rajoituksitta, mutta myös vähentääkseni paineita vierailta. Tarkoitus oli fiilistellä ennen kaikkea rajusti romantisoitua keskiaikaa fantasiapilkkeellä. Halusin herättää henkiin ritariromantiikan, aikakauden kliseet ja jakaa muillekin omaa paloani myyttistä historiaa kohtaan.

Bilepuolia oli jälleen kolme: kuninkaan valtaistuinsali (olohuone), talonpoikaistaverna (makuuhuone) sekä kirkollinen puucee. Kuninkaan vastaanottosalissa soi kaikkea varsinaisesti keskiaikamusiikista ritariteemaiseen power metalliin. Valmistimme seinille hauskoja viirejä ja saattoipa sieltä löytyä jokunen hassu keskiaikaisesta - tai keskiaikaa esittävästä - taiteesta muokattu kuvakin. Valtaistuinsalissa tarjoiltiin esimerkiksi hedelmiä, juustoja, piirakoita sekä myöhemmin myös porsaan lihaa. Tein myös itse simaa, mistä olen melkoisen ylpeä! Talonpoikaistavernassa soi vähän villimpi folk-musiikki ja siellä saattoi nauttia hieman hedelmiä. Sisustus oli tummanpuhuva lukuunottamatta discovaloja - kyllä, luitte oikein. Kirkollinen vessa oli viimeisin neronleimaukseni ja siitä tulikin varsin näyttävä - unohtamatta, että meillä oli loistavat kirkkomusiikit: mukana muun muassa Gregorianin versio HIM:n Join Me-hitistä. Valitettavasti kuvia ei ole hirveästi. Suihku toimi rippikoppina, jossa saattoi myös lahjottaa aneita tai nauttia hieman ehtoollista. Paras juttu ikinä oli varmaankin syntilista, jonne kertyikin kaikenlaisia paheita haureudesta ihmisvihaan ja ylensyöntiin!

Olen hurahtanut ihan täysin bileohjelmien suunnitteluun. Kunnon kekkereissä on runsaasti vapaata olemista, mutta kyllä pari ohjelmanumeroakin on aina paikallaan. Aloitimme taikametsäbileiden hengessä kysymyskierroksella, mutta tällä kertaa kysymyskori sisälsikin keskiajasta inspiroituneita skenaarioita. Pidimme myös ihastuttavat turnajaiset, joissa lajeina toimivat keppihevosella ratsastaminen, boffereilla miekkailu ja lohikäärmeen päihittäminen. Jälkimmäinen toimi aasinhäntä-periaatteella.

Bileiden tunnelma oli jälleen ihastuttava. Paikalla ei tällä kertaa ollut aivan yhtä montaa juhlijaa kuin taikametsässä - meitä taisi olla kaikkiaan noin 20 henkilöä. Erityisen ihastuttavaa oli, että eräs vieraistamme toi mukanaan vesipiipun ja makukiviä! Siitä saatiinkin mukavasti parveketekemistä keskustelujen ohelle. Keskustelut olivatkin melkoisen mielenkiintoisia aiheiden vaihdellessa syntilistasta väestönkasvun hillitsemiseen! Uusi musta surma ei tainnut olla kovinkaan houkutteleva optio monenkaan mielestä.

Nämäkin bileet insroivat pitämään syksyllä seuraavat (ellei nyt jotain pieniä mökkijuhlia satuta pitämään siinä välissä) kulttiteemalla. Ne tulevatkin olemaan 25-vuotissynttärini, joten ekstaihanuuksia saattaa olla luvassa.

 










Perhepotretti. Keskellä siis kuninkaamme, hänen oikealla puolellaan ilkeä äitipuoli Selene ja sitten minä - tanssivaan ja laulaavaan kiertolaisleiriin karannut prinsessa, joka ei etenkään äitipuolensa mielestä sovi perimään kruunua.


 
 Asuni oli vähän lyhyehkö keskiajan mittapuulla, mutta hahmoni luonnon huomioon ottaen se on oikein erinomainen. Liian pitkät hameet tulevat vain tielle tanssahdellessa.


Juhliemme tähtivieras antoi pusun narrillemme. 
 
Saatanalliset voimat kadottivat pyhän miehen kasvot! Katsokaa nyt noita poikein demonisen punaisia silmiä.
Turnajaisten palkinnonjakoa: kunniakirja ja pari hassua pulloa.

maanantai 18. kesäkuuta 2018

Pimeän hetken koittaessa

Elämä on täynnä pieniä ja vähän suurempiakin vastoinkäymisiä. Joskus kuitenkin jokin asia - oli se sitten konkreettinen, varsinaisesti tapahtunut asia tai jotain abstraktimpaa - saattaa suistaa täysin raiteilta, saada kokemaan järkyttävän intensiiviä tuskatiloja ja näyttää siinä samalla ihmiselle hänen kaikkein synkimmät kasvonsa. Yleensä kyse on silloin sellaisesta asiasta, joka jollain tavoin mullistaa maailmankuvan ja/tai käsityksen itsestä.

Tuollaisella hetkellä voi tuntua kuin kaikki ilo olisi kadonnut maailmasta - kuin olisi tippunut aivan toiseen todellisuuteen, jossa kauniita asioita ei yksinkertaisesti ole - tai ehkä niitä on, mutta ne eivät tunnu enää miltään. On kuin olisi jonkinlaisen verhon takana, missä mikään ei maistu tai tuoksu miltään, ja missä seurana on vain jokin nimetön hirviö, joka jatkuvasti syö sisältä päin. Se sama hirviö sanoo, ettei ulospääsyä ole.

Mutta se on vale.

Aamu voi koittaa kirkkaampana kuin on koskaan osannut kuvitellakaan. Silläkin hetkellä, kun tuntee ettei saa henkeä, haluaa vain nähdä maailman palavan ja pimeys on melkein saanut vallan sisimmässä - silläkin, ja etenkin sillä hetkellä on mahdollisuus valita toisin.

Eräänä päivänä kyyhötin lattialla kammottavan henkisen kivun kourissa. Katsoin itseäni olohuoneen peilistä ja näin kasvoni sellaisina, joina en välttämättä valoisempina päivinäni niitä haluaisi nähdä. Ne olivat kovat ja kylmät kasvot. Katse oli armoton ja viiltävä: sellainen, jonkalaiseksi sen joskus loin itseäni suojellakseni. Silloinen olotilani oli sekoitus ennen kaikkea katkeruutta, vihaa ja kostonhimoa.

Olisi vale sanoa, etten se ollut minä, sillä minä se aivan ehdottomasti olin. Se on jokin sellainen osa minua, jonka en halua kasvavan liian suureksi. Silloisessa olotilassa se ehkä tuntui jollain todella epäkypsällä ja alkeellisella tavalla hyvältä - ennen kaikkea voimakkaalta. Onnistuin yllättäen saamaan käsiini hirvittävän määrän sisäistä tultani, mutta silloisten tunteiden valjastamana se lähinnä poltti minua itseäni. Pimeään on helppo piiloutua, mutta eteenpäin sen suojissa ei kyllä näe.

Siksi täytyy uskaltaa sytyttää valo.

Pimeyteen jääminen on aina oma valinta. En väitä, että sieltä pääsisi aina saman tien pois, mutta mikään ei estä yrittämästä saada edes pientä kipinää aikaan. Tiedän, että se kuulostaa ärsyttävältä. Se kuulosti minustakin aivan sietämättömältä - heitin melkein Oltermannit lattialle, kun moinen ajatus eksyi päähäni. Minun kun piti silloin esimerkiksi myöntää, etten voinut vaikuttaa ulkoisiin olosuhteisiin yhtään millään tavalla, ainoastaan omaan itseeni. 

Omien ajatusmallien ja tunteiden muuttaminen ei välttämättä ole kovin helppoa etenkään silloin, kun voimat ovat totaalisen loppu. Näkisin, että on tärkeää pyrkiä tarttumaan johonkin sellaiseen, jossa konkretisoituu jollain tavalla ne asiat, joita elämässä pitää kauniina ja tärkeinä. Olo ei toki välttämättä ole sellainen, että haluaisi esimerkiksi lähteä pitkälle ja vaivalloiselle vaellukselle yhtään mihinkään. Silloin kannattaa tehdä jotain ihan pientä. Mennä vaikka ihan lähimetsään olemaan. Viimeksi en itse jaksanut tehdä edes sitä. En vain saanut aikaiseksi, vaikka ajatus pyöri mielessä.

Sen sijaan katsoin Braveheartin. Vähän hassua, mutta se auttoi oikeasti. Ihan jo sen vuoksi, että Skotlannissa - ja Brittein saarissa yleensäkin - on ollut aina mielestäni jotain tavattoman kaunista. Osittain se varmaankin johtuu maisemista, historiasta, myyteistä ja muusta sen sellaisesta, en osaa oikein selittää sitä. Braveheartissa käsitellään myös monia sellaisia teemoja, jotka ovat minulle tärkeitä: esimerkiksi vapaus ja omistautuneisuus. Nämä mainitsemani asiat ovat minulle hyvin rakkaita, eivätkä ne assosioituneet mihinkään kipeisiin asioihin. Siksi Braveheart - tällä kertaa se, mutta moni muukin asia olisi varmasti sopinut samaan tarkoitukseen - muistutti minua siitä, että elämässä on asioita, joiden vuoksi ei kannata antaa pimeydelle valtaa.

Sen verran on lisättävä, että vaikka läheisten tuki on tuollaisilla hetkillä kallisarvoista, ei siihen kannata turvautua liiaksi. Läheiseni antoivat minulle monia ajattelemisen arvoisia näkökulmia, emotionaalista tukea ja konkreettisesti ohjasivat ajatuksiani muualle, (Braveheart oli itse asiassa alun perin Villen idea. 💖) mutta mikäli olisin liiaksi tukeutunut heihin, olisi vointini ollut kiinni jossain muussa kuin itsessäni - ja sitähän minä en halua. Puhumattakaan toki siitä, ettei rakkaita ihmisiä sovi kuormittaa liiaksi - sen virheen taisin alkuun tehdä.

Hyväksyin siis sen, että elämässä on yhä kauneutta. Hyväksyin sen, että minuun sattuu, enkä voi tehdä ulkoisille olosuhteille mitään. Hyväksyin myös sen, että omalle voinnilleni ja kehitykselleni saatan tehdä paljonkin. Korventava tuli sisälläni muuttui silloin. Se sattui yhä, mutta siitä tuli puhdistavaa. Tunsin, kuinka minua hajottaneet ajatukset ja tunteet pikkuhiljaa paloivat pois - palavat oikeastaan yhä. Yllättäen kaikki pelot ja kauhuskenaatiot eivät tuntuneetkaan enää maailmaa kaatavilta. Mikäli ne toteutuisivat, sitten ne toteutuisivat. Monet asiat elämässäni eivät muuttuisi juuri ollenkaan. Vaikka muuttuisivatkin, aina voi aloittaa alusta. Tuhka on oikein hyvä alusta kasvattaa uusia asioita.

Tämä kuvaamani tilanne toi elämääni paljon hyvää, vaikka siinä yhdistyivät monet kipupisteeni ja pelkoni. Olen parempi ihminen kuin ennen sitä. Ennen kaikkea sain varmuuden siitä, että tällä tiellä haluan jatkaa. En halua piiloutua peloiltani ja tehdä elämästäni turvallisen mukavaa, mutta staattista. Haluan parantaa kipupisteeni ja voittaa asiat, jotka estävät minua elämästä täyttä ja vapaata elämää. Meinasin myös sanoa, etten halua rajoittaa muiden elämää omilla kivuillani, mutta enhän minä mihinkään sellaiseen pysty, vaikka haluaisinkin. Me jokainen teemme valintamme itse.

Rakkautta, vapautta ja kauneutta kaikille. Jokainen teistä on ansainnut ne, vaikkei juuri nyt siltä tuntuisikaan. Jos ne pystyy kuvittelemaan, pystyy ne myös houkuttelemaan ne luokseen, vaikka sitten ihan pienillä teoilla. Mikäli taas tuntuu siltä, että maailmassa on vain pahuutta ja rumuutta: voisitko sinä yrittää olla se hyvä ja kaunis ihminen, joka tekee toisin? Mitä menetät yrittämällä? Varmasti se sattuu, mutta antaa kipupisteiden huutaa rauhassa - ne kyllä hiljenevät, kun niille ei anna huomiota.

 
Tolkien auttaa aina.



torstai 24. toukokuuta 2018

Sarastuksen hehkussa

Kesä on saapunut vihdoinkin! Pitkän ja piinallisen odotuksen jälkeen se harmaus vaihtui yllättävän nopeasti vihreänkirvaan väriloistoon. Olen yrittänyt olla valittamatta kovastakaan kuumuudesta, sillä se on aika mitätön hinta siitä, että itsekin tuntuu heräävän henkiin ihan uudella tavalla: kaikki tuntuu taas jotenkin voimakkaammin niin henkisesti kuin fyysisestikin. Naureskelin yksi päivä tässä Jennille, miten tuntuu kuin lisäksi olisin jonkinlaisen valopallon sisällä -  kummallisen kirkkauden, joka tuo vähän kummallistakin merkityksellisyyden ja lämmön kokemusta asioihin - hyvin paljon keijupölyä täällä suunnalla siis.

Toisaalta on ollut vähän vaikeaakin. Joulun alla mietin paljon, kuinka suurissa määrin haluan ikään kuin aloittaa alusta eli kuinka paljon vanhan elämän asioita jätän taakseni. Mukana oli asioita, joiden vaikutukseni elämääni oli sekä erittäin positiviinen, että negativiinen. Päätin säilyttää nämä asiat, ja pyrkiä korjaamaan ne, mutta se ei aina ole kovin helppoa painolastin vuoksi. Välillä nämä asiat ovat aiheuttaneet syviäkin tuskatiloja, mutta toki niistä aina selvitään. Toisinaan sen rajan vetäminen on vain vähän vaikeaa - sen, että mitkä asiat ovat selvitettävissä tässä hetkessä, ja mitkä taas vaativat koko vyyhdin siirtämistä imperfektiin. Toisin sanoen milloin asioista tulee itselle liian kuormittavia kestää. Joinakin hetkinä on täytynyt myös käyttää aika lailla kaikki voimansa siihen, ettei anna näiden asioiden vaikuttaa liiaksi siihen miten kokee elämänsä. Minkään yksittäisen asian - vaikka olisi tärkeäkin - ei pitäisi antaa peittää näkyvyyttä täysin. Kohdatessamme ikäviä asioita tuppaamme valitettavasti vähän kuin unohtamaan ne hyvät asiat, vaikka meidän nimenomaan pitäisi muistuttaa itseämme niistä - eikä pelkästään hokea niiden olemassaoloa itsellemme mielessämme, vaan oikeasti mennä ja kokea ne.

Pienistä vastoinkäymisistä huolimatta olen kuitenkin saanut aikaan myös ihan konkreettisia asioita.  Avalon - murroksen aika-pelimme kotisivut ovat nyt valmistuneet ja ilmoittautuminen on auki. Pelimme tulee keskittymään aikaan n. 40 vuotta kuningas Arthurin kuoleman jälkeen. Britanniassa kaksi uskontoa, pakanuus ja kristinusko, ovat ajautuneet yhä vahvemmin vastakkain. Tähän asti vanha ja uusi uskonto ovat onnistuneet elämään rinnakkain, mutta pakanallisen elämäntavan joutuessa ahtaalle on Avalonissa alettu harkita saaren kätkemistä Usviin lopullisesti. Vanha, rauhan ja yhteiselon ajan ylipapitar, elää viimeisiä hetkiään, ja on tullut aika päättää, mihin suuntaan Avalon tästä tienristeyksestä lähtee.

Pelissä on mukana papitarhahmoja, druideja, Kamelotin lähetystö sekä muutama keiju. Keskeisiä teemoja ovat maailmankatsomuksien yhteentörmäys, ihmissuhteet, henkisyys, seksuaalisuus, mystisyys ja pelko. Pelimme järjestetään Linnavuoren eräkeskuksessa Maskussa ja mukaan voi ilmoittautua 17.6.2018 asti, eikä tarvitse olla aiempaa kokemusta larppaamisesta. Valitsemme mukaan n. 35 pelaajaa sen mukaan, miten ilmot sopivat pelin hahmoihin.

Polyamoria-projektini on myös melkoisen hyvällä mallilla. Tuo on leikillinen nimi, jonka olen antanut opinnäytetyölleni ja muihin monisuhteisuuteen liittyville tuotoksilleni. Aloitin äskettäin bloggaajana SPR:n Henry Goes Livessä, jonne kirjoitin ensimmäiseksi luottamuksesta polyamorisessa suhteessa, klik! Monisuhteisuutta käsittelevä radio-ohjelmamme on vielä jossain opettajamme koneen syöverissä, saa nähdä saadaanko se joku päivä uloskin. Olen suunnitellut, että kirjoittaisin opinnäytetyöni valmistuttua tänne tekstiä siitä, miten tämä monisuhteisuuden tutkiminen ja siitä kirjoittaminen on minuun vaikuttanut. Tämä on nimittäin ollut myös hyvin suurissa määrin sen työstämistä, miten itse näen ihmissuhteet. Reilussa vuodessa on tapahtunut aika paljon muutosta.

Edelliset ovat varmaan pääasialliset projektit, joiden kanssa kesällä työskentelen. Tavoitteena on tosin ollut saada aloitettua mahdollisesti myös se pari postausta takaperin mainitsemani podcast. Niin ja ne Blackmore's Nightista inspiroituneet valokuvat. Eh. Tekemistä riittää.

Koska on kesää, olisi tärkeää muistaa kuitenkin vain olla ja nauttia. Lukea muutama kirja, käydä metsikössä kävelemässä, larpata, toteuttaa kavereiden kanssa hulluja ideoita ja haltioitua noin niin kuin yleisesti. Jennin kanssa on tarkoitus mennä joku päivä Nuuksioon eväiden ja viinipullon merkeissä ja yksinkertaisesti levätä, ottaa luontokuvia, kikattaa ja pohdiskella syntyjä syviä. Parin viikon päästä olisi tulossa myös ne mainitsemani romanttis-myyttiset keskiaikapirskeet.

Nyt kun näitä listaa, minulla on oikeastaan aika paljon mielenkiintoista tekemistä. Itse asiassa olen  aika innoissani ja ennen kaikkea vapaa - se taas tekee minut kovin onnelliseksi. Ehkä jossain määrin nuo synkeämmät hetketkin liittyivät vapauden tunteen menettämiseen: tunteeseen siitä, että olisi kahlittu joihinkin menneisiin asioihin, jotka estävät nykyhetken onnellisuuden.

..mutta se ei ole totta. Emme voi enää vaikuttaa menneisyyteemme ja voi olla hyvin haastavaa vaikuttaa edes siihen, miltä asiat juuri nyt tuntuvat. On kuitenkin täysin meidän päätettävissämme, miten me tähän kaikkeen suhtaudumme ja kuinka paljon annamme niiden varjostaa muuta elämäämme.

 
 A clouded dream on an earthly night
Hangs upon the crescent moon
A voiceless song in an ageless light
Sings at the coming dawn
 Loreena McKennitt - The Mystic's Dream



 

 


 




 







Tämä Amorphiksen uusi kappale kolahti ja kovaa! Erittäin kaunis kappale lumoavalla sanomalla ja isolla annoksella tähtipölyä. Tästä tulee varmasti yksi tämän kesän mielenpainuuvimmista ja tärkeimmistä kappaleista.