maanantai 15. tammikuuta 2018

Valkoisena perijättärenä Siikalahti 1918-larppikampanjan ensimmäisessä osassa

Olen ajatellut, että voisin tulevaisuudessa pyrkiä kirjoittamaan enemmän larpeista. Kaikkea ei tietenkään monissa tapauksissa voi paljastaa, koska joillekin peleille (kuten tämän kertaiselle) on tulossa jatkoa, ja joillekin puolestaan uudelleenpelautuksia. Nykyään pelit tuntuvat kuitenkin herättävän sen verran ajatuksia myös jälkikäteen, että niitä on kiva päästä purkamaan jonnekin.

Siikalahti 1918-kampanja sijoittui Suomen itsenäisyyden alkuaikojen myrskyisiin tapahtumiin. Kampajansa sisältää kolme peliä, joihin kuuluvat tämän kertainen Valkoinen, Punainen ja lopulta Musta. Ensimmäinen peli keskittyi tarkastelemaan yhteiskunnallista tilannetta valkoiselta puolelta. Se sijoittuu Dahlbergien kartanon itsenäistymisilmoitusta seuranneisiin vapaudenjuhliin. Seuraava puolestaan keskittyy punaiseen puoleen, ja sijoittuu työväentalolle. Viimeinen peli onkin sitten kenttäoikeutta, jossa on mukana kummankin pelin hahmoja.

Hahmoni oli 20-vuotias paikallisen sahan perijätär Armi Lindel. Armin vanhemmat olivat alunperin työläistaustaisia, mutta rikastuneet ja kohonneet yläluokkaan sahan rakentamisen myötä. Tyttö oli aina saanut kaiken mitä ikinä vain keksi pyytää, muttei kuitenkaan ollut kasvanut ylimieliseksi tai itsekkääksi. Sen verran taustalla kuitenkin oli vaikutusta, että Armi ajatteli jokaisella olevan yhtäläiset mahdollisuudet kivuta yhteiskunnallisessa asemassa ylöspäin. Köyhyys ja kurjuus olivat Armille kaukaisia asioita. Euroopassa riehuva suursotakin oli näkynyt Armin Euroopan matkoilla lähinnä seurapiirien puheissa ja pommitettuina raunioina läpikulkumatkalla.

Armi oli myös sosiaalisesti hyvin arvostettu nuori nainen. Lähes kaikki tuntuivat pitävän Armista, jopa kylän konservatiivisimmat jäärät. Armi tuntui itsekin ajattelevan ihmisistä positiivisesti - ainakin siihen asti, kunnes nämä osoittivat jonkinlaista epäisänmaallisuutta. Armi oli nimittäin erittäin palavasti isänmaallinen ja tuki täydellä panoksella suojeluskuntatoimintaa.

Minun täytyy sanoa, että Armin pelaaminen oli yksi parhaista pelikokemuksistani ikinä. Kiihkomielisen hahmon pelaaminen on aina mieluista - Armi ei ollut suoranaisesti fanaattinen, mutta todella kiihkeästi isänmaallinen. Hän tunsi vapaudenjuhlassa lauletut isänmaalliset laulut luissa ja ytimissään, kuunteli suojeluskuntalaisten puheita sydän läpättäen ja pyrki kiihkeästi suunnittelemaan, mitä juuri Siikalahdella voitaisiin tehdä uuden Suomen eteen. Armi ihan todella varmasti rakasti kotimaataan ja toivoi sen kansalaisille hyvää. Hän valitettavasti kuitenkin eli hyvin vahvasti omassa kuplassaan, eikä ymmärtänyt jaloilta kuullostavien aatteiden mahdollista kääntöpuolta.

Armi ihannoi esimerkiksi kansanrunoutta, suomalaisia säveltäjiä ja kansallissankareita. Tavalliselle työläiselle nuo asiat saattoivat taas olla melko kaukaisia. Armi-raukka oli aivan varma, että kyllä kansa saadaan omalle puolelle, kun käydään vähän puhumassa työläisille Saarijärven Paavosta. Isänsä puheista Armi kun oli saanut sellaisen kuvan, että työväen ongelma oli lähinnä motivaation puute ja päämäärättömyys, jotka saataisiin kyllä kuriin osoittamalla heille oikea suunta ja todellinen uhka eli Venäjä.

Armi sai kuitenkin etenkin loppupelin aikana itsekin maistiaisia siitä, mitä tulevaisuus voisi tuoda tullessaan. Maailmankuvallisesti järisyttävin juttu oli ehkä eräs sattumus erään palvelustytön suhteen. Armi oikeastaan seurasi tilannetta vain etäältä, mutta se järkytti häntä silti.

Eräs vapaudenjuhlaan kutsutuista oli pappilan poika Edward, joka oli sosiaalidemokraattien kansanedustaja. Edward päätyi jossain vaiheessa iltaa pitämään puheenvuoron, joka sai aikaan yläluokassa lähinnä tuhahteluja - eräs kartanon palvelustyttö kuitenkin päätyi taputtamaan sen päätteeksi mielenosoituksellisesti. Tätä Armi tietenkin paheksui, mutta päätyi pian järkyttymään paljon pahemmin oman ystävänsä käytöksen johdosta. Tämä nuori suojeluskuntalainen päätyi jututtamaan kyseistä palvelustyttöä ja haukkumaan tämän avoimesti punikkihuoraksi. Armi juuri ja juuri ymmärsi, mitä moinen sana tarkoitti, sillä eihän herrasväki - (saati jalo suojeluskunta!) missään nimessä normaalisti moista kieltä käyttänyt. Vaikka kyseessä oli loppupeleissä varsin vähäinen sattumus, johti se ensimmäistä kertaa Armin kyseenalaistamaan oman puolen yksiselitteistä jaloutta.

Loppuvaiheessa Armi sai myös aavistella pahaa tulevaisuuden suhteen, kun myrskypilviä alkoi kerääntyä horisonttiin. Armille pudotettiin sellainen pommi, että hän tuli ymmärtäneeksi, ettei kyseessä enää olletkaan pelkät koreilta kuullostavat sanat - ihmishenkien menetys voisi olla pian todellisuutta. Vieläpä hänelle läheisten ihmishenkien. Peli loppui yhteislauluna laulettuun Maamme-lauluun, jonka Armi lauloi kiihkeästi toisaalta varmana aatteensa jaloudesta, mutta toisaalta myös jo varsin peloissaan.

Peli oli todella dramaattinen kokemus jo sen puolesta, että hahmo koki sen aikana sekä sanoinkuvaamatonta onnea ja innostusta että suorastaan lamauttavaa kauhua. Mukana oli useampi konkreettinen kohtaus, jotka painuivat mieleen suorastaan eeppisinä - kuten nyt vaikka tuo lopun Maamme-laulun laulaminen. Tietysti tapahtuvat asiat tuntuivat pelaajana vielä merkittävämmiltä, kun tietää, mitä noista tapahtumista todella seurasi. Oli melko karua Armina suunnitella suojeluskuntalaisille univormuja ja intoilla tästä uudesta järjestystä pitävästä liikkeestä, kun tiesi, mitä todellisuudessa tulisi käymään. Immersio oli pelin aikana todella vahva, ja tuntui melkeinpä kuin olisi aikakoneeseen tipahtanut. Minulle tämän pelin keskeisin viesti oli varmaankin se, että vilpittömästi hyvää tarkoittavat ihmiset voivat tietämättömyyttään ja tunnekuohuissa tehdä valintoja, joilla on kammottavat seuraukset. Sellaista pitäisi kaiken keinoin pyrkiä välttämään.

Helmikuussa pelaammekin sitten punaisia - minun hahmoni tulee olemaan yhteiskunnalliselta asemaltaan miltei Armin vastakohta. Mustassa pelissä saattanen päästä pelaamaan kumpaakin - tämän pelin jälkeen kiinnostaa erityisesti tietää, mitä Armille tulevaisuudessa tapahtuu. Ensimmäinen peli oli upea ja rankka, ja luulen tunnelmien muuttuvan aina vain intensiivisemmisiksi tulevien pelien myötä. Historian tunnemme, mutta jään jännityksellä odottamaan, mitä hahmoilleni sen pyörityksessä tapahtuu.



Armin propit tuli kyhättyä kasaan itse asiassa vasta edellisenä iltana. Asu olisi voinut olla näyttävämpikin, mutta Siikalahti oli loppujen lopuksi niin pieni maalaiskylä, että etikettiasiat olivat vähän mitä olivat, eikä porukka pukeutunut aina viimeisimmän muodin mukaan. Jos Armi on vielä hyvissä asemissa kolmospelissä, niin voisin kenties panostaa proppeihin enemmän.

sunnuntai 7. tammikuuta 2018

Inspiroivia ihmisiä: Karliene Reynolds

Karliene Reynolds tai ihan vain Karliene on skotlantilainen Youtube-laulaja-lauluntekijä, jonka kappaleiden inpsiraationa toimivat pääasiassa erilaiset (historialliset ja fantasia)sarjat, elokuvat ja kirjat sekä ihan varsinaisesti historia. Ensimmäinen häneltä kuulemani kappale taisi olla cover vuoden 2004 King Arthur-elokuvassa esiintyneestä Song of Exilesta. Rakastuin saman tien Karlienen äänen kirkkauteen ja laulutyylin suorastaan kylmiä väreitä nostattavaan herkkyyteen. Laulamisen puolella Karliene oli itse asiassa yksi niistä artisteista, jotka saivat minut irti siitä harhaluulosta, että upean äänenkäytön tarvitsisi välttämättä tarkoittaa myös hirveän voimakasta tai vahvaa soundia. (Joka taas johti sen ymmärtämiseen, että omassakin äänessä nimenomaan ne herkät elementit taitavat olla kauneimpia.)

Karlienen musiikissa toki inspiroivat jo ne aiheet, joista hän tekee kappaleita. Hän on kirjoittanut ja coveroinut niitä monista lempifandomeistani sekä ihan historiallisista aiheista/myyteistä. Alkuun taisin kuunnella etenkin hänen LOTR- ja Game Of Thrones-inspiroituneita kappaleitaan. Galadriel's Song of Eldamar ja Lament for Boromir ovat varmaan aina minun päässäni ennen kaikkea Brocelianden kappaleita, mutta myös Karlienen versiot niistä ovat erinomaisen hyviä. LOTR-covereista etenkin Song of the Lonely Mountain teki minuun vaikutuksen. Se on tunnelmaltaan erityisen vangitseva. Siinä on jotain alkuperäisestä versiosta, mutta kuitenkin myös jotain hyvin omaansa.

Karlienen tuotanto ei kuitenkaan rajoitu pelkästään covereihin tai elokuvista, sarjoista ja kirjoista inspiroituneisiin kappaleisiin. Osa kappaleista tosiaan inspiroituu myös suoraan historiasta tai myyteistä. Henry VIII:n vaimoista hän on kirjoittanut monta kappaletta ja Anne Boleynista itse asiassa kokonaisen levyn. Kyseinen levy on muuten hyvin onnistunut, vaikka voisi kyllä olla vielä pari biisiä pidempikin, kun Annen tarinaa kuitenkin käsitellään ihan alusta loppuun asti. Mukaan mahtuu kuitenkin monenlaisia tunnelmia menevästä ja Annen päättäväisyyttä kuvastava I Will Be No Mistressistä ja herkästä Annen ja Henryn rakkaudesta kertovasta Winter Rosesta pahaenteiseen kuolemaa ennakoivaan Raveniin.  Karliene on käsitellyt kappaleissaan myös Camelotin myyttejä, vaikka niistä voisi minun puolestani olla enemmänkin kappaleita ja kenties monipuolisemmista näkökulmista kirjoitettuna. Karlienen yksi harvoista heikkouksista on ehkä se, että vaikka hän on upea artisti ja biisintekijä, on hänen näkökulmansa toisinaan vähän yksipuolinen. Esimeriksi Camelotia ei tarvitsisi käsitellä pelkästään sen rakkaustarinoiden tai naisten kautta.

Haluan kuitenkin korostaa, että tämä ehkä vähän yksipuolinen käsittelytapa on kuitenkin äärimmäisen kaunis ja koskettava. Näkökulma on hyvin tunneperäinen, jotenkin hyvin intiimillä tavalla. Kappaleissa on rutkasti herkkyyttä ja intohimoa sekä monissa myös jonkinlaista pientä kaihoisuutta. Monesti lyriikoiden puhuja on jollain tapaa hyvin herkkä, mutta samanaikaisesti vahva. Se on jotain sellaista, mihin ehkä voin jollain tasolla myös samaistua.

Erityisesti rakkautta Karliene käsittelee ihan käsittämättömän kauniilla tavalla, esimerkkeinä voisi käyttää vaikka överisiirappisesta skottiromanssi Outlanderista inspiroituneita Bound- ja Home-kappaleita. Vaikka Karlienen kappaleissa on itsessäänkin melkoinen siirappiannos, eivät ne kuitenkaan ole pelkkiä tyhjiä, persoonattomia sokeripommeja. Pidän Karlienen lyriikoista, sillä vaikka ne eivät ole kovin moniselitteisiä tai -mutkaisia, on niissä tiettyä syvyyttä ja ilmaisullista kauneutta. Monesti kappaleet ovat myös jollain sellaisella perinteisellä, ritariromanttisella tavalla kauniita. Minulle ne kaikkinensa edustavat jonkinlaista arkitodellisuudesta irroittautumista, kaukaisen menneisyyden romantisointia ja love conquers all-ajatusta.

 
 

tiistai 2. tammikuuta 2018

Vuodenvaihde, joka tuntui sellaiselta ihan oikeasti


Huh, olipahan vuosi! Minulle 2017 on merkinnyt suuria muutoksia niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Keväällä nämä muutokset alkoivat itämään. Synkemmän aikakauden jälkeen minun oli katsottavani elämääni uusin silmin. Jo jonkin aikaa olin tiennyt eläväni elämää, joka oli ristiriidassa sen kanssa, mitä olen sisäisesti. Oikeastaan elämää, joka esti minua olemasta se, joka pohjimmiltani olen. Jonkinlainen keijupöly (Ihana ystäväni lanseerasi termin, kiitos hänelle!) oli hävinnyt: se maaginen pilke, joka tekee asioista kauniita. Jos vuonna 2016 löysin joitakin arvojani uudestaan, vuonna 2017 olen löytänyt elämän kauneuden. Samoin olen löytänyt puhtautta ja viattomuutta, jossa tuota kauneutta yhdessä muodossaan asuu. Jossain sellaisessa, mitä olen halunnut olemuksellani todentaa, kun se on aiemmin ollut niin kauan piilossa.

On kummallista, kuinka jonkin asian syvällinen ymmärtäminen ja omaksuminen tuntuu vetävän puoleensa vastaavia asioita ulkomaailmasta, ja toisaalta loitontavan sellaisia, joiden olemus on vastakkainen. Sain viime vuonna niin paljon hyvää, etten voi olla kuin kiitollinen. Etenkin keväällä ja kesällä sain elää monta maagisen kaunista päivää, jolloin kaikki oli yksinkertaisen täydellistä. En varmasti tule koskaan unohtamaan niitä. Olen löytänyt uusia kiinnostuksen kohteita ja rakastunut larppaamiseen entistä hurjemmin. Tulin tänä vuonna myös tutustuneeksi ennätysmäärään upeita ihmisiä, jotka ovat piristäneet päiviäni todella merkittävästi. Jotkut näistä ihmisistä olen jo oppinut tuntemaan paremmin, ja mukaan mahtuu myös ihmisiä, joista on tullut ihan oikeita ystäviä. Olen käynyt mahtavissa tapahtumista, huikeilla keikoilla, löytänyt upeaa musiikkia, lukenut mielenkiintoisia kirjoja ja vaikka mitä. Tässä kaikessa on ollut sellaista pilkettä, mitä olen elämääni hyvin kauan, ja toisinaan kovin epätoivoisesti kaivannut. 

Tietenkin tämä kaikki on tarkoittanut myös sitä, että jostain on täytynyt luopua. Minun on täytynyt uskaltaa luopua joistain peloista ja suojamekanismeista. Minun on ollut pakko uskaltaa kokea tunteita sellaisina kuin ne ovat, vaikka se on toisinaan ollut kauhean kivuliasta. Samoin minun on täytynyt antaa vielä kerran anteeksi ihmisille, jotka ovat joskus kohdelleet minua kaltoin. Minun on täytynyt myös antaa anteeksi itselleni se, että olen kohdellut muita kaltoin. Minun on ollut pakko oppia vetämään raja, ja sanoa ei silloin, kun asioista tulee minulle kestämättömiä. Minä en ole enää voinut jäädä tuleen makaamaan, vaikka se on monesti tuntunut helpommalta vaihtoehdolta.

Minä olen keskustellut hyvin monen minulle tärkeän ihmisen kanssa noiden ihmissuhteiden tulevaisuudesta, ja jotkut näistä ihmissuhteista ovat tulleet päätökseen. Osa taas on muuttanut muotoaan. Se on ollut välillä sietämättömän kivuliasta, mutta se on välttämätöntä kaikkien osapuolten hyvinvoinnin kannalta. Uskon vilpittömästi, että nämä valinnat ovat kaikkien kannalta parhaita mahdollisia, ja toivon elämästäni poistuneillekin henkilöille ainoastaan hyvää. Omalla kohdallani nämä ihmissuhteiden muutokset ovat puhdistaneet pöytää monella tavoin. Minulla on nyt enemmän aikaa uusille, hedelmällisille asioille, ja minun on helpompi olla parempi ihminen nyt, kun painolasti on vähäisempi. Näiden ihmissuhteiden muutokset ovat päästäneet minut pois loputtomalta tuntuneesta kurimuksesta vanhoja tunteita ja käytösmalleja. Ne ovat antaneet minulle todellisen mahdollisuuden vapautua kärsimyksestä ja syntyä uudestaan. 

Rankkaa tämä on toki ollut. Olen joutunut keskittämään voimavarani ennen kaikkea tähän prosessiin. Olen jo pitkään halunnut heittää asunnostani turhan roinat kirpputoreille, keräyksiin ja roskiksiin, mutta superputsaukseen ei ole toistaiseksi riittänyt voimia. Toivon pystyväni tekemään sen nyt, tämän vuoden alussa, jotta voisin ihan kirjaimellisestikin aloittaa puhtaalta pöydältä. Mitä kokonaisvaltaisempaa ja konkreettisempaa tämä muutos on, sitä puhtaammalta minusta tuntuu.

Toivon, että vuonna 2018 pääsisin korjaamaan tämän muutoksen hedelmiä. Haluan toki myös silloin kasvaa henkisesti, mutta kasvamisen tapa voisi vaihteeksi olla vähemmän raju, sillä kaipaan nyt ennen kaikkea hengähdystaukoa. Tahtoisin kokea tätä hipaisemaani onnea vähän perustavanlaatuisemminkin. Haluan tutustua uusiin mahtaviin ihmisiin, sekä toki vanhoihin tuttavuuksiin paremmin, löytää kaunista musiikkia, heittäytyä kaikkiin hulluihin ideoihin ja ihaniin harrastuksiin 110 prosenttisesti, karata luontoon, viettää jälleen kauniin ja maagisen kesän, rakastaa ympärillä olevia ihmisiä estoitta, kirjoittaa satuja, opetella maalaamaan, tanssia öisillä niityillä, kehittyä laulamisessa, mutta ennen kaikkea hengittää vapaasti sitä ilmaa, jonka olen nyt itselleni lunastanut. Nauttia siitä, kuka olen tässä ja nyt, ilman, että kukaan kertoo minulle, että se on väärin. Tietenkin tahdon yhä, että ihmiset puuttuvat siihen, jos toimin heidän mielestään jotenkin epäeettisesti, mutta mikäli en olemisellani ketään vahingoita, en halua siihen puututtavan. Viime vuonna tulin hyväksyneeksi sen tosiseikan, että tämä on minun elämäni, ja minä määrään sille suunnan: minulla on lupa tehdä tästä maailmastani niin kaunis kuin ikinä tahdon ja kykenen.

… ja niin on teilläkin omistanne, muistakaa se.

 Uutenavuotena kävin ensin Jennin kolmekymppisillä, jonka jälkeen suuntasin larppaajatuttujen mahtaviin Space Opera-bileisiin kuvanmukaisessa asussa. Oli muuten ihan mahtavat bileet, ja mahtavia ihmisiä! Hame tosin meni vähän vinksinvonksin hyvinkin usein, kuvassakaan ei ole mitenkään parhaissa kuoseissaan.


sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Sumussa

Tällä kertaa mennään pääasiassa kuvilla. Ajatuksia lisää varmaan sitten vuodenvaihteessa - nyt on aika paljon kiireitä, ja olo melkoisen kuormittunut. Kuvista täytyy sanoa sen verran, että rakastan niiden värimaailmaa ja niissä esiintyvää sumua! Yksi mielestäni kauneimmista vuodenajoista on juuri tämä jokin epämääräinen syksyn ja talven välinen, sumuinen, kostea ja karu aika. Olen tällä hetkellä Mikkelissä, jossa on aivan järkyttävä määrä lunta, mikä vähän surettaa minua. Olisin tahtonut ottaa lisää karun kauniita sumukuvia. Nämä ovat vain tällaisia pihakuvia, ja metsästä olisi varmasti löytynyt vaikka mietä kenties vielä mielenkiintoisempaa.

Blogissa tulee muuten lähiaikoina tapahtumaan muutamia muutoksia. Ulkoasu ja nimi tulevat vaihtumaan ainakin. En ole vielä varma, milloin onnistun tämän toteuttamaan, mutta toivottavasti parin kuukauden sisällä. Haluan myös nimen ja ulkoasun olevan minua, enkä oikein enää tunnista itseäni noista nykyisistä.





 Pikkuveljenikin tuntuvat omistavan ainakin vähän hassuja asusteita. Vähän halloweenin jälkimainingeissa oli hauska napata pari monsterikuvaa.



 
 
 

 





lauantai 28. lokakuuta 2017

Hämärän kotoisuus

Lähipäivinä on jo sadellut lunta. Kekri on ovella, ja viimeisetkin muistutukset kesästä alkavat painua unholaan. Olo on haikea. Viime kuukausien aikana on täytynyt hyvästellä monia asioita, mutta tapahtumat ovat edenneet niin nopeasti, että oikeastaan vasta nyt alan tuntea niiden jättämän tyhjyyden.

Se-jokin-ei-mikään osaa olla melkoisen ahdistavaa toisinaan. Olen vähän kummallisessa välitilassa, kun elämä ei ole vielä ehtinyt lähteä täysillä uusiutumaan. Toisaalta nimenomaan hiljaisuus on sitä, mitä nyt kaipaisin. Olen melko väsynyt. Mieleni tekee oikeastaan ennen kaikkea laittaa villasukat jalkaan, keittää jumalaton kuppi teetä, ja lukea vanhoja suosikkikirjoja. Olen kaivanut esimerkiksi vanhat Harry Potterit ja suosikki fanfiction-tarinat esiin. Niistä tulee ihan mielettömän kotoisa ja lämmin olo. Vielä, kun saisin sen tupakaulaliinan hankittua. (Tosin minulle on ikuinen identiteettikriisi sen suhteen, kuulunko Luihuiseen vai Korpinkynteen. Tämä tuottanee hieman ongelmia.)

Kotoisuus on jotain sellaista, mitä olen kaivannut. Uudet kokemukset ovat toki aina myös tervetulleita, mutta ennen kaikkea kaipaan nyt jotain tuttua ja lämmintä. Toisaalta sellaista arkisen kotoista, kuten villapaitoja, polvisukkia ja kaakaota. Jotain sellaista, millä saa yhteyden sisäiseen teini-ikäiseen runotyttöönsä. Sitten taas jotain vähän sellaista syvemmälle vetoavaa kuten sumumaisemia, kanervikkoja ja kuulokkeisiin Forndomia. Tiettyä Pohjoismaista jylhyyttä, ehkä jopa vähän talven armottomuutta. Jotain iätöntä ja sanatonta. Kumpaakin kotoisuuden tapaa koen nyt tarvitsevani. Ne ovat jollain hassulla tapaa toisiaan täydentäviä, ja siten kokonaisvointia tasapainottavia. Aiemmin kuvaamani ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden tunteet ovat läsnä yhä, osittain ehkä jopa vähän syventyneetkin, mutta jostain kumman syystä minun on nyt helpompi syleillä niitä. Niin raskasta kuin se onkin, ne tuntuvat myös parantavan ja kasvattavan pikkuhiljaa.

Vaikka rakastan kesän ja syksyn väriloistoa ihan mielettömästi, koen tarvitsevani myös tätä pimeää talviaikaa. Välillä se on rankkaa, mutta toisaalta siitä voi löytää sellasta uniikkia rauhaa ja syvyyttä, jota ei kenties kesän runsaudesta voi. Tänä vuonna kekrikin taitanee olla minulle hyvin hiljainen juhla. On vielä mahdollista, että lähden jonnekin juhlimaan, mutta toisaalta tekee kyllä mieli ajan hengelle uskollisesti vähän kääntyä sisäänpäin, polttaa kynttilöitä ja leipoa kenties jokin herkullinen piirakka.

Myös Mikkeliin tekisi mieli taas, vaikka koulukiireiden ja larppien vuoksi paria päivää pidemmän reissun toteuttamiseen voi mennä vielä melkoisesti aikaa. Blogiin pyrin postailemaan silloin tällöin, mutta jonkin aikaa voi nyt olla hiljaisempaa, sillä kiireet ja niistä toipuminen sekä muu itsetutkiskelu vievät nyt melkoisesti aikaa.

Loppuun muutamia kuvia syksyn varrelta, alkupuolelta tosin enemmänkin.

 
 Pukkisaaren muinaismarkkinat
 



 

Mökkimaisemia